Anton Chekhov - Lääkärin kohtalo - eli Sairaalan n:o 6

Sairaalan pihalla kohoaa vähäinen sivurakennus jota ympäröi tiheä takiais-, nokkos- ja villihamppumetsikkö. Katto on ruostunut, savupiippu puoleksi rauennut, portaiden astinlaudat mädänneet ja peittyneet ruoholla, ja kalkki-iskoksesta ovat vain merkit jälellä. Etumainen pääty on sairashuoneeseen päin, takimainen pääty tähtää pellolle, josta sen erottaa harmaa naulaharjalla varustettu sairaalan laipio. Kaikki, sekä nämä naulat, jotka ovat käännetyt terävä puoli ylöspäin, että laipio kuin itse sivurakennuskin, on niin ikävän ja jylhän näköistä kuin Venäjällä ovat vain sairaalain ja vankilain rakennukset.

Ellette pelkää nokkosia niin käykäämme kaitaista polkua myöten, joka johtaa sivurakennukselle ja katsokaamme mitä siellä sisällä tapahtuu. Ensimäisen oven avattuamme tulemme etehiseen. Täällä on pitkin seinivieriä ja uunin ympärille kasattu suuret röykyt sairaalan rojua. Matrassit, vanhat resuiset viitat, housut, siniraitaiset paidat, kuluneet kelpaamattomat jalkineet, – kaikki tämä ryysytavara on mätetty röykkyihin, murjottu, viskelty epäjärjestykseen, ja siinä se mätänee ja levittää ilettävää, tukehuttavaa haisua.

Rojujen päällä vetelehtii lakkaamatta, piippu hampaissa vahti Nikiitta, vanha eronsaanut sotamies, jolla on punaisenruskeaksi käyneet nauhat. Hänellä on tylyt, kuihtuneet kasvot, tuuheat kulmakarvat, jotka tekevät hänet arolla asustavan lammaskoiran näköiseksi, sekä punainen nenä; hän on pieni, laihan jäntevä mies, mutta ryhtinsä on käskevä ja nyrkit mahtavat. Hän on niitä suoraluontoisia, säntillisiä, toimekkaita ja tylsiä ihmisiä, jotka ennen kaikkea rakastavat järjestystä ja sen tähden ovat vakuutetut, että heitä tulee lyödä. Hän lyöpi kasvoihin, rintaan, selkään, mihin sattuu ja on vakuutettu, että ilman sitä ei täällä olisi järjestystä vallalla.

Edelleen tulette suureen, avaraan huoneeseen, joka täyttää koko sivurakennuksen, ellei ota lukuun etehisiä. Seinät ovat täällä maalatut sinisen likaisella värillä, katto on savuttunut kuin savupirtissä, – selvää on että uunit talvisin laskevat savua ja että vinkaa on huoneessa. Ikkunoita on sisältäpäin rumentamassa rautaristikot. Lattia on harmaa ja vetoinen. Haisee hapankaalille, luteille ja ammoniakille ja tämä haisu vaikuttaa teihin ensimältä niin, kuin jos olisitte astuneet johonkin eläintarhaan.

Huoneessa seisoo sänkyjä, jotka ovat kierretyt kiinni lattiaan. Niissä istuu tahi loikoo ihmisiä sinisissä sairashuoneviitoissa ja vanhaan tapaan patalakit päässä. Nämä ovat – mielenvikaiset.

Heitä on kaikkiaan täällä viisi henkeä. Yksi vain on aatelista syntyperää, kaikki muut ovat porvareja. Ensimäisenä ovelta on pitkäkasvuinen laihanpuoleinen porvari, viikset kiiltävän ruskeat, silmät itkettyneet, hän istuu, nojaten käsillä päätään, ja katselee yhteen kohtaan. Sairashuoneen kirjaan on hänen tautinsa merkitty synkkämielisyydeksi, vaikka häntä itse asiassa vaivaa etenevä halvaustauti. Yöt päivät hän suree huojutellen päätään, huokaillen ja katkerasti hymyillen; puheluihin hän harvoin ottaa osaa ja kysymyksiin hän tavallisesti on vastaamatta. Hän syö ja juo koneenomaisesti silloin kun annetaan. Rasittavasta, kuivan kolahtavasta yskästä sekä huonoudesta ja poskien punasta päättäen on hänellä keuhkotauti alulla.

Hänen perästään seuraa pienenläntä, reipas ja hyvin vikkelä ukko, jolla on piikkiparta sekä mustat ja kiharaiset hiukset, niinkuin neekerillä. Päivällä astuskelee hän huoneessa ikkunasta ikkunaan tahi istuu vuoteellaan, jalat allaan niinkuin turkkilaisella, ja viheltelee lakkaamatta kuin tilhi, hyräilee hiljakseen ja hihittelee. Hänen lapsellinen iloisuutensa ja vilkas luonteensa ilmenee yölläkin, kun hän nousee rukoilemaan, eli oikeammin takomaan nyrkeillään rintaansa ja kaivelemaan sormillaan ovia. Tämä on juutalainen Mooses, höpelö mies, jolta parikymmentä vuotta sitten sameni järki, kun häneltä paloi hattutehdas.

Kaikista sairashuoneen N: o 6: nnessa olevista potilaista on ainoastaan hänellä lupa poistua sivurakennuksesta, jopa sairashuoneen pihaltakin kadulle. Tätä etuoikeutta on hän nauttinut jo kauan, luultenkin kuin sairashuoneen kanta-asukkaana ja hiljaisena, viattomana höpelönä, kaupungin narrina, jota aikoja sitten on totuttu näkemään kaduilla poika- ja koiralauma ympärillään. Puettuna viitan pahaiseen, naurettavaan patalakkiin ja tohveleihin, toisinaan avojaloin ja ilman housuja, hän tepastelee kaduilla, pysähtyy porttien ja puotien eteen ja pyytää kopekkaa. Yhdestä paikasta annetaan hänelle kaljaa, toisesta pala leipää, kolmannesta kopekka, jotenka hän sivurakennukseen palaa rikkaana ja kylläisenä. Kaikki mitä hän tuo muassaan, sen Nikiitta häneltä riistää pois omaksi hyväkseen. Hän tekee sen raa'asti ja äkeissään, kääntäen taskut nurin ja ottaen Jumalan todistajaksi, ettei hän koskaan enää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänestä pahinta mitä maailmassa olla voi.

Mooses on harras palvelemaan toisia. Hän tuo tovereille vettä, vetää peitteen heidän päälleen kun he makaavat, lupaa kullekin tuoda kadulta kopekan ja ommella uuden hatun; hän se myöskin syöttää lusikalla naapuriaan vasemmalla puolella, halvattua. Tämä hänen menettelynsä ei johdu myötätuntoisuudesta eikä se ole humaanisten mielipiteiden aiheuttama, hän tekee sen matkien ja vastenmielisesti totellen oikealla puolellaan olevaa toveriaan, Gromowia.

Ivan Dmitritsh Gromow, kolmenneljättä vuotias vapaasukuinen mies, entinen oikeudenpalvelija ja kuvernementin sihteeri on joutunut tänne vainoamisraivonsa takia. Hän joko makaa vuoteella käppyrässä, tahi astelee nurkasta nurkkaan ikäänkuin jaloitellakseen, mutta istuu hyvin harvoin. Hän on alati kiihkoissaan, mielenkuohussa ja jokin hämärä, epämääräinen odotus pitää aina hänen mielensä jännityksissä. Kuuluipa vähintäkin risahdusta etehisestä tahi huutoa pihalta, heti nostaa hän päätään ja kuuntelee: häntäkö muka tullaan noutamaan? Häntäkö etsitään? Ja samassa hänen kasvoillaan kuvastuu mitä suurinta levottomuutta ja vastenmielisyyttä.

Minua miellyttävät hänen leveät kasvonsa ulkonevine poskipäineen, hänen kalpea, alakuloinen muotonsa, jossa taistelun ja pitkällisen pelon uuvuttama sielu kuvastuu tarkkaan kuin peilissä. Hänen irveensä ovat omituiset ja kivuliaat, mutta syväin, totisten kärsimysten uurtamat rypyt kasvoissa ilmaisevat järkevyyttä ja älyä, ja silmissä on lämmin, terve kiilto. Miellyttävä hän on minusta itsekin, ollen kohtelias, avulias ja tavattoman hienotuntoinen käytöksessään kaikkia muita paitsi Nikiittaa kohtaan. Kun joltakin putoaa nappi tahi lusikka, hän nopeasti kavahtaa vuoteeltaan ja ottaa ylös sen. Joka aamu hän tervehtii tovereitaan, maata käydessään toivottaa heille hyvää yötä.

Paitsi tuota alituista jännittynyttä mielentilaa ja kasvojen irvehtimistä hänen sekapäisyytensä ilmenee vielä seuraavalla tavalla. Toisinaan iltasilla hän kääriytyy viittaansa ja, väristen koko ruumiissaan, tärisyttäen hampaitaan, alkaa nopeasti astua nurkasta nurkkaan ja sänkyjen välissä. Näyttää siltä kuin olisi hänellä ankara vilutauti. Siitä päättäen, että hän äkisti seisattuu ja katselee tovereitaan, näyttää kuin tahtoisi hän sanoa jotakin hyvin tärkeää, mutta nähtävästi otaksuen, ettei häntä kuulla eikä ymmärretä, hän kärsimättömänä pudistelee päätään ja alkaa astua. Mutta ennen pitkää puheluhalunsa valtaa kaikki muut ajatukset ja arvelut, hän antauu halunsa ohjattavaksi ja alkaa puhua lämpimästi ja innokkaasti. Hänen puheensa on sekavaa, kuumeenomaista kuin hourailu, katkonaista ja väliin käsittämätöntä, mutta sekä sanoissa että äänessä on jotakin perin herttaista. Kun hän puhuu, tunnette hänessä mielenvikaisen ja ihmisen. Vaikeata on kirjallisesti kertoa hänen tolkutonta puhettaan. Hän puhuu ihmisten konnuudesta, väkivallasta joka sortaa totuutta, ihanasta elämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunoiden rautaristikoista jotka lakkaamatta muistuttavat häntä väkivalturien typeryydestä, julmuudesta. Kaikesta tuosta syntyy sekava, yhtenäisyyttä puuttuva sommitelma vanhoja, vielä loppuun laulamattomia lauleloita.