Anton Chekhov - Lääkärin kohtalo - eli Sairaalan n:o 6

Poliisi kulki hitain askelin ikkunain ohi: sekään ei tapahtunut syyttä. Siinä kaksi miestä seisahtuu talon läheisyydessä ja on vaiti. Miksi ovat he vaiti?

Ja siitä lähtein Ivan Dmitritshille koittivat tukalat päivät ja rauhattomat yöt. Kaikki, jotka kulkivat ikkunain ohi tahi poikkesivat pihaan, olivat hänen mielestänsä vakoilijoita ja urkkijoita. Puolipäivän aikaan poliisikomisaarius tavallisesti ajoi kaksivaljakollaan kaupungilla; hän ajoi kaupungin laidassa olevalta taloltaan poliisikamarille, mutta Ivan Dmitritshin mielestä hän joka kerran ajoi liian nopeasti ja joka kerran oli hänen ulkomuotonsa jotakin erikoista ilmaisevinaan: näytti aivankuin kiiruhtaisi hän ilmoittamaan, että kaupunkiin on ilmestynyt erittäin vaarallinen pahantekijä. Ivan Dmitritsh vavahti kuullessaan porttikellon kilahtavan tahi porteissa jyskävän, joutui pois tolaltaan, kun kohtasi tuntemattoman ihmisen kortteeriemäntänsä luona; poliiseja ja santarmeja kohdatessaan hän hymyili ja vihelteli, näyttääkseen välinpitämättömältä. Yöt läpi kotasin hän oli nukkumatta, odottaen vangitsemistaan, mutta kuorsasi ja hengitti kovasti ja syvään, niinkuin nukkuva, jotta emäntä luulisi hänen makaavan; jos hän ei saanut nukuttua, merkitsi se tietysti, että omantunnon soimaukset kalvoivat häntä – mikä sitova todeksinäyttö! Tapahtumat ja terve järki todistivat hänelle, että tämä pelko ei ole muuta kuin joutavuutta ja houkkamaisuutta, että arestissa ja vankeudessa, laveamman katsantokannan mukaan, ei ole itse asiassa mitään peljättävää, – ollapa omatunto vain puhdas ja rauhallinen; mutta mitä järkevämmin ja johdonmukaisemmin hän asiata mietti, sitä suuremmaksi ja vaikeammaksi kasvoi sielun ahdistus; se oli jotakin samantapaista, kuin on kerrottu eräästä erakosta, joka tahtoi hakata itselleen aukioimen paikan aarniometsään; mitä uutterammin hän kirveellään teki työtä, sitä sakeammaksi paisui metsä. Vihdoin viimein Ivan Dmitritsh, nähdessään sen hyödyttömäksi, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui koko sielullaan epätoivon ja pelon valtaan.

Hän rupesi hakemaan yksinäisyyttä ja karttamaan ihmisiä. Virantoimitus oli hänestä jo ennenkin vastenmielistä, nyt se tuli hänelle sietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jollakin tavalla petetään, pannaan salaa hänen taskuunsa rahaa ja sitten syytetään lahjojen otosta, tahi että hän itse vahingossa tekee kruunun papereissa virheen, joka on väärennyksen arvoinen, tahi hävittää vieraita rahoja. Kumma ett'ei hänen ajatuksensa ennen ollut noin notkea ja kekseliäs, kuin nyt, jolloinka hän joka päivä mietti tuhansia eri syitä, joiden nojalla hänen vapautensa ja maineensa saattoivat joutua vaaraan. Siihen sijaan ulkomaailmaan kohdistunut huomionsa melkoisesti heikkeni, erittäinkin mitä tuli kirjojen lukemiseen, ja jopa alkoi muistikin pahasti pettää.

Keväällä, kun lumi suli, löydettiin muutamasta rotkosta lähellä hautuumaata kaksi puoleksi mädännyttä ruumista – vanhan eukon ja pojan, jotka merkeistä päättäen olivat kuolleet väkivaltaisen kuoleman. Kaupungissa ei muusta puhuttu, kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista murhantekijöistä. Jotta tämän kaksinkertaisen murhan tekijäksi ei luultaisi Ivan Dmitritshiä, niin hän kulki kaduilla hymyileväisenä, mutta kohdatessaan tuttaviaan hän vuoroin kalpeni ja punastui ja alkoi vakuuttaa, ettei katalampaa rikosta ole, kuin heikkojen ja avuttomien murhaaminen. Mutta tähän valheella liikkumiseen hän pian kyllästyi ja jonkun aikaa tuumittuaan hän päätti, että hänen asemassaan on parasta piileytyä talonemännän kellariin. Kellarissa hän siis kyyrötti päivän, sitten yön ja vielä seuraavan päivän, siellä hänen tuli kovasti vilu, ja odotettuaan ehtoohämärää hän salaa kuin varas hiipi huoneeseensa. Aamun valkenemaan asti seisoi hän keskellä lattiaa, hievahtamatta paikaltaan ja kuulostellen. Varhain aamusella, ennen auringon nousua, tuli emännän luo muurareja. Ivan Dmitritsh hyvin tiesi, että he tulivat muuraamaan uudestaan kyökin uunia, mutta pelko se kuiskasi hänen korvaansa, että nämä eivät ole muurareja vaan muurareiksi puettuja poliiseja. Hän hiipi hiljaa asunnosta ulos ja lähti, kauhun valtaamana, viilettämään ilman takitta ja hatutta pitkin katuja. Haukkuen ajoivat häntä takaa koirat, joku talonpoika huusi hänen jälkeensä, korvissa vinkui tuuli, ja Ivan Dmitritshistä tuntui kuin koko maailman väkivalta olisi kasaantunut hirmuiseksi vuoreksi hänen takanaan ja tavottanut häntä kiinni.

Hänet pidätettiin, tuotiin kotia ja emäntä lähetettiin noutamaan lääkäriä. Lääkäri Andrei Jefimitsh, josta edempänä kerrotaan, määräsi kylmiä kääreitä päähän sekä laakeri- ja kirsimarjantippoja, pudisti suruisesti päätään ja lähti pois, sanottuaan emännälle ett'ei hän enää tule, koska ei pidä häiritä ihmisiä hulluksi tulemasta. Kotona kun ei ollut varoja elää eikä lääkärin hoitoa saada, niin Ivan Dmitritsh kohta vietiin sairashuoneeseen, jossa hänet sijoitettiin kuppatautisten osastoon. Hän kun ei nukkunut öisin, koukutteli ja häiritsi sairaita, niin käski Andrei Jefimitsh kohta sen jälkeen viedä hänet huoneeseen N: o 6.

Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh joutui kaupungissa jo unhotukseen ja emäntä kantoi hänen kirjansa katoksen alle rekeen, josta poikalurjukset ne ennen pitkää kantoivat teille tietymättömille.

Ivan Dmitritshin vasemman puolisena naapurina on, kuten jo olen kertonut, juutalainen Mooses, naapuri oikealla puolella taasen on lihavuuteensa pakahtuva, melkein pyöryläinen maa-ukko, kasvot tylsät ja aivan mielettömät. Tämä liikkumaton, ahvatti ja siivoton eläin on jo ammoin sitten menettänyt ajatus- ja tuntemiskykynsä. Hänestä käy lakkaamatta kirpeä, tukehuttava löyhkä.

Nikiitta, joka häntä korjaa, lyö häntä armottomasti, täydellä hartian väellä, säälimättä nyrkkejään; mutta julmaa ei ole oikeastaan se että häntä lyödään, – siihen voi tottua, – julmaa siinä on, että tämä tylsynyt eläin ei vastaa lyömisiin sanallakaan, ei liikkeellä, ei silmänluonnillakaan edes, huojutteleksen vaan raskaan tynnyrin tavoin.

Viides ja viimeinen asukas huoneessa N: o 6 on porvari, joka joskus ennen on palvellut lajittelijana postissa, pieni, laihanlainen valkoverinen mies, kasvot hyvänsävyiset, vaan hieman viekkaat. Päättäen hänen järkevistä, levollisista silmistään, jotka katsovat kirkkaasti ja iloisesti, hän kuvittelee olevansa täysijärkinen ja hautoo jotakin suurta, mieluisata salaisuutta, Hänellä on tyynyn ja matrassin alla jotakin, jota hän ei suostu näyttämään kenellekään, ei suinkaan pelosta että se otetaan häneltä pois tahi varastetaan, vaan häveliäisyydestä. Väliin astuu hän ikkunan ääreen ja käännyttyään tovereihinsa selin, pukee hän jotakin rinnalleen ja katselee taivuttaen päätään; jos silloin astuu hänen luokseen, niin joutuu hän ymmälle ja repii jotakin pois rinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.

– Onnitelkaa minua, sanoo hän usein Ivan Dmitritshille, – minut on esitetty Stanislain toisen luokan ritarimerkin ja tähden saamiseen. Toisen luokan ritarimerkki tähden kanssa annetaan vaan ulkomaalaisille, mutta minun suhteeni tahdotaan jostakin syystä tehdä poikkeus, hymyilee hän ja kohauttaa hämillään olkapäitään. – Tämäpä on minulle kokonaan odottamatonta, sen tunnustan!

– Minä en tuosta käsitä niin mitään, vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.

– Vaan tiedättekö minkä minä ennemmin tahi myöhemmin olen saavuttava? jatkaa entinen lajittelija, viekkaasti siiristäen silmiään. – On aivan varmaa että minä saan ruotsalaisen Pohjantähden ritarimerkin. Sen saamiseksi kannattaa vaivaakin nähdä. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on hyvin kaunis: