Aleksey Tolstoy - Ruhtinas Serebrjani - Kertomus Iivana Julman ajoilta

Silloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli karmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen lakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen ratsastajan puoleen:

– Miheitsh, – hän sanoi, – näetkö näitä juopuneita miehiä?

– Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on tullut kuumaksi.

– Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?

– Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties tosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä me työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!

Serebrjani rypisti kulmakarvojaan.

– Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?

– Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! – huudahti Miheitsh, ajaen joukon luo: – missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?

– Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?

– Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville, voivoda 3 3 Muinoin maaherra. ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.

– Anna tänne kirje!

– Mitä sinä, mitä sinä, susi sinut syö … mitä sinä? Oletko järjessäsi? Kuinka antaisin sinulle ruhtinaan kirjeen?

– Tuo tänne kirje, vanha pöllö, anna se! Katsotaanpas, näinköhän ei Morosow vaan mieti kavaluutta, näinköhän ei vain tahdo tappaa hallitsijaa?

– Ah, sinä roisto! – huusi Miheitsh, unohtaen varovaisuuden, jolla oli alkamaisillaan puhua: – minun herraniko olisi tekemisissä kavaltajain kanssa!

– Vai sinä vielä soitat suutasi siinä! Alas hänet hevosen selästä, pojat, ja ruoskaa selkään!

Silloin Serebrjani itse laukkasi opritshnikkien luo.

– Takasin! – huudahti hän niin hirvittävästi, että he pakosta pysähtyivät.

– Jos joku teistä, – jatkoi ruhtinas, – vaikkapa sormellaan tähän mieheen koskee, halkasen minä häneltä pään, ja jälelle jääneet saavat vastata hallitsijalle.

Opritshnikit hämmästyivät, mutta uusia tovereita saapui läheisiltä kaduilta, ja ympäröivät ruhtinaan. Hävyttömiä sanoja heitettiin joukosta, moni vetäsi sapelin tupesta, eikä Nikita Romanovitshin olisi käynyt hyvin, ellei silloin läheltä olisi kuulunut ääni, joka lauloi psalmia, ja joka pysäytti opritshnikit ikäänkuin taikavoimalla. Kaikki katsahtivat sivulle, mistä ääni kajahti. Kadulla tuli noin neljänkymmenen vanha mies, palttinaisessa paidassa. Hänen rinnassaan kiilsi rautaristejä ja vitjoja, mutta käsissä oli puinen rukousnauha. Kalpeat kasvonsa ilmaisivat tavatonta hyvänsuopaisuutta; harvakasvuisen parran varjostamilla huulilla asui hymyily, mutta silmät tuijottivat synkästi ja harhailevaisesti.

Nähtyään Serebrjanin hän taukosi laulamasta, läheni kiireesti häntä ja katseli häntä suoraan kasvoihin.

– Sinä, sinä? hän sanoi, – ikäänkuin ihmetellen: – miksikä sinä olet täällä, näiden joukossa?

Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa: "Autuas se mies, joka ei riettaiden retkillä kulje".

Opritshnikit syrjäytyivät kunnioittavasti, mutta hän alkoi taas katsella Serebrjania silmiin, luomatta heihin mitään huomiota.

– Mikitka, Mikitka! – hän sanoi, ravistaen päätänsä: – mihin sinä olet joutunut?

Serebrjani ei koskaan ollut nähnyt tätä miestä, ja kummasteli, että hän puhutteli häntä nimeltä.

– Sinä tunnet minut? – hän kysyi.

Vähämielinen naurahti.

– Sinä olet veljeni! – hän vastasi: – minä tunsin heti sinut. Sinä olet samallainen vähämielinen kuin minäkin. Eikä ymmärrystäkään sinulla ole enemmän kuin minulla, muuten et olisi tänne tullut. Minä näen koko sydämesi. Sinulla on siellä niin puhdasta, niin puhdasta, ainoastaan paljas totuus; me olemme molemmat jurodiviä! 4 4 Kuleksivia, uskonnollisista haaveiluista heikkomielisiksi tulleita henkilöitä, joita kansa kunnioittaa, nimittäen heitä myöskin "autuaiksi". Mutta nämät, – hän jatkoi, osoittaen aseellista joukkoa: – nämä eivät ole meille sukua! Uh!

– Vasja, – sanoi yksi opritshnikeista: – etkö tahdo mitään? Etkö tarvitse rahoja?

– En, en, en! – vastasi heikkomielinen: – sinulta en mitään tahdo!

Vasja ei mitään ota sinulta, mutta anna Mikitkalle, mitä hän pyytää!

– Jumalan mies, – Serebrjani sanoi: – minä kysyin, missä bojari Morosow asuu.

– Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan hänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian taipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.

– Missä hän asuu? – toisti Serebrjani ystävällisesti.

– En sano, – vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: – en sano, sanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!

Ja hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.

Ymmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani kääntyi uudestaan opritshnikoihin.

– Kuinka, – hän kysyi, – sanotteko vihdoinkin kuinka löydän Morosowin talon?

– Mene yhä suoraan, – vastasi muuan heistä jurosti. – Siellä, kun käännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.

Sen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen ilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.

– Hei! – huusi eräs: – vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano, että valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!

– Ja varusta itseäsikin varten nuora! – huusi toinen hänen jälkeensä.

Mutta ruhtinas ei ottanut huomioonsa heidän hävyttömyyksiään.

"Mitä vähämielinen tahtoi minulle sanoa?" – hän ajatteli, antaen päänsä painua. – "Mintähden hän ei näyttänyt minulle Morosowin taloa, vieläpä lisäsi, ettei hän tahdo lähettää minua pahalle työlle?"

Jatkaen matkaansa kauemmaksi, ruhtinas ja Miheitsh kohtasivat vielä monta opritshnikkiä. Toiset olivat jo humalassa, toiset vasta menivät ravintolaan. Kaikki katselivat julkeasti ja hävyttömästi, tekivätpä toiset vielä äänekkäästi sellaisia röyhkeitä muistutuksia ratsastajoista, että helposti saattoi nähdä, kuinka olivat tottuneet täydelliseen rankaisemattomuuteen.

Ratsastaen pitkin Moskovanjoen rantaa, saattoi pisteaidan ylitse nähdä koko Morosowin puutarhan. Kukkivat lehmukset varjostivat kirkkaan lammikon, joka paastopäivinä antoi bojarille runsaan ravinnon. Kauempana viheriöitsi omena-, kirsikka- ja luumupuita. Niittämättömässä nurmikossa kierteli kapeita käytäviä. Päivä oli helteinen. Tuoksuvan orjantappuran heleänpunaisilla kukilla pyöriskeli kullankarvaisia kovakuoriaisia; lehmuksissa surisivat mehiläiset; ruohostossa sirkuttivat heinäsirkat; punasten viinimarjapensaiden takaa isot päivänkakkarat kohottivat leveitä päitään ja näyttivät lellittelevän puolipäivän auringossa.

Bojari Morosow oli jo tunnin verran levännyt kesäisessä makuuhuoneessaan. Jelena palvelustyttöjensä kanssa istui lehmusten alla turvepenkillä, aivan pisteaidan luona. Hänellä oli sinisamettinen, kalliskivisillä napeilla varustettu kesäpuku. Leveät musliinihihat, koottuina hienoihin poimuihin, olivat kyynäspään yläpuolella kiinnitetyt timanttisilla käsi- eli rannerenkailla. Samallaiset korvarenkaat riippuivat olkapäille saakka; päätä peitti helmilappeinen kokoshnik, 5 5 Päähine, jota vaimot Venäjällä käyttävät. ja sahvianisaappaissa loisti kultasia ompeluksia.

Jelena näytti iloiselta. Hän nauroi ja laski leikkiä tyttöjen kanssa.

– Bojaritar, – sanoi yksi heistä: – koetteleppa vielä näitä rannerenkaita; ne näkyvät paremmin.

– Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, – vastasi Jelena ystävällisesti: – kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt on tarpeeksi.