Aleksey Tolstoy - Ruhtinas Serebrjani - Kertomus Iivana Julman ajoilta

– Olkootpa vaikka ilkeitä, – vastasi ruhtinas huolettomasti, – kaikissa tapauksissa ne auttavat meitä, jos sattuvat meille vastaan vielä opritshnikit!

– Hiisi heidät tuntee, auttavatko; isäseni! Korppi ei korpilta silmää puhkase; mutta minä kuulin heidän puheskelevan keskenään, piru tiennee millä kielellä; en sanaakaan ymmärtänyt, vaikka tuntui kuin olisi ollut venättä; ole varoillasi, bojari, varovaista hevosta ei petokaan vahingoita.

Pimeys yltyi. Miheitsh kävi äänettömäksi, Bojari vaikeni myös. Kuului ainoastaan kavioinkapse ja toisinaan hevosen pärskynä.

Kulettiin metsässä. Toinen tuntemattomista viritti laulun, toinen alkoi säestää.

Tämä laulu joka kajahteli yöllä metsän keskessä, kaikkien päivän tapahtumain jälestä, teki oudon vaikutuksen ruhtinaasen; hänen mielensä kävi murheelliseksi. Hän muisteli muinaisia, muisteli lähtöänsä Moskovasta, viisi vuotta sitten, ja hänen mielikuvituksensa oli taas äkkiä siinä kirkossa, jossa hän ennen lähtöään kuunteli messua ja jossa keskellä juhlallista laulua, keskellä rahvaan hyminää hänet hurmasi hellä ja sointuva ääni, jota ei miekkain kalske, eikä litvalaisten tykkien jyrinä ollut voinut hälventää.

"Jää hyvästi, ruhtinas!" sanoi hänelle salaa tämä ääni; "minä rukoilen edestäsi"… Sillä välin tuntemattomat jatkoivat laulamistaan, mutta heidän sanansa eivät vastanneet bojarin ajatuksia. Laulussa puhuttiin arojen runsaista rikkauksista, Volga-emosta, kulkurimiehen vapaasta elämästä. Äänet milloin yhtyivät, milloin erkanivat, milloin soluivat tasaista juoksua, kuin leveä virta, milloin nousivat ja laskeutuivat raivoisina aaltoina, ja vihdoin, lennettyään ylös korkealle, liitelivät taivaalla, kuin kotkat levitetyin siivin.

Surullista ja iloista oli tyynenä kesäyönä, keskellä äänetöntä metsää, kuunnella sujuvata venäläistä laulua. Siinä on sekä tuskaa loppumatonta, toivotonta, siinä myöskin voimaa voittamatonta, siinäpä kovan kohtalon jälkeä, rautaista sallimusta, yksi kansallisuutemme pääominaisuuksia, joka voi selittää paljon, mikä venäläisessä elämässä näyttää käsittämättömältä. Ja mitä ei vielä kuulisi laulussa, laulettuna keskellä kesäistä yötä ja hiljaista metsää!

Kimakka vihellys keskeytti bojarin ajatukset. Kaksi miestä karkasi puiden takaa ja tarttui hänen hevosensa suupieliin: Kaksi muuta kävi hänen käsiinsä kiinni. Vastustaminen oli mahdoton.

– Ah, roistot! – huudahti Miheitsh, jonka tuntemattomat ihmiset myöskin olivat ympäröineet; – Ah, susi heidät syököön! Ovatpahan pettäneet meidät, ne kirotut!

– Kuka kulkee? – kysyi karkea ääni.

– Muorin värttinä! vastasi nuorempi ruhtinaan uusista tovereista.

– Ukon virsussa! virkkoi karhea ääni.

– Mistä Jumala tuopi, maamiehet?

– Älä ravista omenapuuta! Anna hiivan kohota, paremmin käyttää! jatkoi ruhtinaan seuralainen.

Kädet, jotka olivat pitäneet ruhtinasta, hellittivät heti, ja hevonen, tunnettuaan vapauden, alkoi taas korskua ja astua puiden välitse.

– Näet, bojari, – virkkoi tuntematon, lähestyen ruhtinasta – sanoinhan sinulle, että hauskempi kulkea neljän miehen kuin kaksittain. Anna nyt vain saattaa itseäsi myllylle asti, ja siellä erkanemme. Myllystä löydät yösijan itsellesi ja hevosille apetta. Sinne on noin pari virstaa, ei enempää, mutta siellä onkin jo kohta Moskova.

– Kiitos, veikkoset, palveluksesta! Jos kerran satumme kohtaamaan toisemme, en ole unohtava, että velkansa maksaminen on kaunista!

– Ei sinun, bojari, vaan meidän on muistaminen palvelus. Mutta tuskinpa me milloinkaan toisiamme tapaamme. Vaan jos Jumala niin satuttaisi, niin älä unohda, että Venäjän mies muistaa hyväntyön, ja että me aina olemme uskollisia orjiasi.

– Kiitoksia, pojat; mutta nimeänne ette virka?

– Minulla ei ole yksi nimi, – vastasi nuorempi tuntemattomista. – Tällävälin olen Vanjuha Persten, mutta siellä voipi toinenkin nimitys minulle löytyä.

Pian he lähestyivät myllyjä. Huolimatta öisestä ajasta pyörä kohisi vedessä. Perstenin vihellettyä näyttäytyi mylläri. Hänen kasvojaan ei voinut eroittaa pimeyden takia, mutta äänestään päättäen oli hän vanhus.

– Ah, sinä hyväntekijäni! sanoi hän Perstenille. – Enpä odottanut sinua tänään, vieläpä matkustavaisten keralla! Miksikä et ajanut heidän kanssaan aina Moskovaan saakka? Mutta minulla, veliseni, ei ole kauroja, ei heiniä, eikä illallista!

Persten puhui jotakin myllärille ymmärtämättömällä kielellä. Ukko vastasi samanlaisilla ymmärtämättömillä sanoilla ja lisäsi puoliääneen:

– Olisinpa iloinenkin veikkoseni, mutta odotan vierasta; sellaista vierasta – Jumala varjelkoon, kuinka kiivas!

– Mutta puoti myllyn takana? sanoi Persten.

– On säkeillä ahdattu täyteen.

– Mutta aitta? Kuuleppas veli, sinun on heti hankittava paikka, kauroja hevosille, ja illallista bojarille! Mehän tunnemme toisemme, minua et petä!

Mylläri johdatti muristen matkustajat puodille, joka oli noin kymmenen askeleen päässä myllystä, ja missä, huolimatta leipä- ja jauhosäkeistä, oli tilaa vallan tarpeeksi.

Silläaikaa kun hän läksi pärettä noutamaan, Persten ja hänen toverinsa heittivät jäähyvästit bojarille.

– Mutta sanokaa, veikot, – kysyi Miheitsh, – mistä etsin teitä, jos ruhtinas ehkä, tämänpäiväisen asian johdosta, tarvitseisi todistajia?

– Kysy tuulelta, – vastasi Persten, mistä se tulee? Kysy aallolta vieriävältä, missä sillä on kotinsa. Me olemme kuin terävät nuolet, – lennämme jänteestä: mihin nuolenkärki tunkeutuu, siellä on myös sen koti! Todistajiksi, – jatkoi hän naurahtaen, – me emme hänen ruhtinaalliselle armolleen kelpaa. Mutta jos meitä mihin muuhun tarvitaan – tule, ukkoseni myllärin luokse; hän sanoo sinulle, miten etsiä Vanjuha Perstenin.

– Katsohan, susi sinut syököön! – ärähteli itsekseen Miheitsh: – millaisia vikuraisia puheita laskettelee!

– Bojari; – sanoi Persten poistuen, – tottele minua, älä kehu Moskovassa, että tahdoit hirttää Maljuta Skuratovin palvelijan ja sitten pehmitit häntä kuin vierasta sikaa.

– Kas kuinka opetti! – ärähti taas Miheitsh: – päästä rosvo menemään, älä hirtä rosvoa, äläkä vielä kehase, että tahdoit hirttää! Olipa konstinsa oppinut, näkyy, että ovat samasta papumaasta! Älä huolehdi veli, – lisäsi hän ääneen, – meidän ruhtinas ei pelkää mitään; hän välittää viis sinun Skurlatovistasi; hän on vastuunalainen ainoastaan tsaarille!

Mylläri toi sytytetyn päreen ja pisti sen seinänrakoon. Sitten hän toi kaalia, leipää ja haarikan olutta. Hänen piirteissään oli kummallinen sekoitus hyvänluontoisuutta ja konnamaisuutta; hivukset ja parta olivat kokonaan harmaat, mutta silmät kirkkaanharmaat väriltään; hänen kasvoihinsa oli kaikille tahoille syviä ryppyjä uurtunut.

Illastettuaan ja rukoiltuaan Jumalaa, ruhtinas ja Miheitsh ojensiihevat säkeille; mylläri toivotti heille hyvää yötä, syvästi kumartaen, sammutti päreen ja meni ulos.

– Bojari, – sanoi Miheitsh, kun olivat jääneet yksikseen: – suotta minusta jäimme tänne. Parempi olisi matkata Moskovaan.

– Jottako häiritä Jumalan ihmisiä keskellä yötä? Kiivetä hevosen selästä ja aukaista puomeja joka kadulla?

– Niinpä, isäseni, parempi on aukaista puomeja kuin nukkua pirun myllyssä. Senkin kirotut, kun kulettivat meidät juuri myllyyn! Ja vielä Johannes Kastajan päivänä! Hyi sinä hiiden pesä!

– No mikä sinua tässä vaivaa, mikä?

– Ei mikään, isäseni! sekä maata on rauhallista, että kaali oli hyvää, ja hevosille on runsaasti kauroja sirotettu; mutta se on paha, ruhtinas, että isäntä on mylläri!