Leo Tolstoy - Lapsuus, Poika-ikä, Nuoruus I

Tästä Leo Tolstoin teoksesta ilmestyi Venäjällä ensimäinen osa. "Lapsuus", jo vuonna 1852, ja oli kirjailijan ensimäisiä julkaisuja. Sittemmin ilmestyi teoksen toinen osa, "Poika-ikä", v. 1854, ja vihdoin kolmas osa, "Nuoruus" yhdessä edellisten osien kanssa eli siis koko teos yhtenäisenä kolmiosaisena kertomuksena v. 1857. Leo Tolstoin nimi tuli sen johdosta heti tunnetuksi yli koko Venäjän, vieläpä laajalti sen ulkopuolellakin.

Vaikka tällä elämänkuvauksella, katsoen sen tavattomaan vilkkauteen ja syvällisiin sielullisiin analyyseihin, helposti saattaisi otaksua olevan autobiograafisen luonteen, ei asianlaita ole kuitenkaan sellainen, – kuten myöskin tekijän läheinen ystävä N. Strahow asiantuntijana vakuuttaa. Tämä koskenee erittäinkin kertomuksen muutamia etualalla olevia sivuhenkilöitä. Niinpä esimerkiksi tekijän äiti on kuollut paljoa aikasemmin kuin kertomuksessa kuvataan. Kertomuksen "isän" mallina lienee myös ollut juku toinen henkilö kuin kirjailijan isä.

Mutta mitä päähenkilöön tulee, joka ensimäisessä personassa kertoo tässä elämäkertaansa, niin voinee erehtymättä sanoa, että tekijän omat syvimmät ja voimakkaimmat lapsuuden vaikutukset ovat ainoastaan siirretyt objektiivisesti kuviteltuun ja piirreltyyn romaanihenkilöön.

Kertoja vie lukijan valoisaan, tunteista rikkaaseen, lämpimään lapsuuteensa; sitten yhtä elävästi kuvaa poika-ikänsä levottomampaa, ristiriitaisuuksia sisältävää ja jo vähän kylmyyttä huokuvaa kehityskautta, sekä tekee vihdoin tiliä nuoruutensa ajoista, joihin lapsuuden valoisat vaikutukset ovat peräti sammuksissa ja hän seisoo – vaikka kotolaisten, ystäväin ja seurapiirin ympäröimänä – sittenkin ypö yksin täydellisen turmeltumisen ja oman siveellisen tunnon tienhaarassa. Tässä kaikessa on niin paljon elettyä ja koettua, niin paljon yleisinhimillistä, että, huolimatta kertomuksessa esitetyn aitovenäläisen ylimyselämän oudoista ulkonaisista puitteista, jokainen lukija, joka tämän kertomuksen lukee, on uudestaan elävä oman muinaisen lapsuutensa muistoja, onpa hänessä ehkä heräävä semmoisiakin muistoja, jotka muuten olisivat ikuisiksi painuneet unhotukseen.

Ainoastaan elettyä ja koettua voi niin kuvata. Ja siitäpä riippuukin tämän teoksen suuri ansio kirjallisena tuotteena yleensä, sekä sen erikoinen merkitys juuri Leo Tolstoin kynästä lähteneenä kuvauksena.

Novelli

Elokuun 12 päivänä vuonna 18 – eli juuri kolme päivää syntymäpäivästäni, jolloin täytin kymmenen vuotta ja sain niin mainioita lahjoja, kello 7 aamulla, heräsin siihen että Karl Ivanovitsh sokeripaperista tehdyllä ja kepin päähän kiinnitetyllä letkaimella napautti kärpäsen juuri pääni yläpuolelta. Hän teki sen niin taitamattomasti, että keppi kävi suojelus-enkelini kuvaan, joka riippui vuoteen tammiselustassa, ja että kärpänen putosi suoraan päähäni. Unisena minä kurottauduin lämpimän peitteen alta asettamaan heiluvaa enkelinkuvaa, karistin tapetun kärpäsen lattialle ja aukasin silmäni juuri sen verran, että sain isketyksi vihasen katseen maisteriin. Tämä ei ollut ollakseenkaan. Kirjavassa, pumpulivuorisessa yönutussaan, samanverkaiseen vyöhön vyötettynä, päässä punanen, kudottu tupsumyssy, ja lämpimät pukinnahkasaappaat jalassa hän vaan jatkoi pyydystystään, väijyen kärpäsiä seinävierillä ja letkautellen niitä kuoliaaksi.

"Vaikka olenkin vielä pieni, mutta miksi hän kiusaa minua?" – ajattelin. – "Eipäs se tapa niitä Volodjan vuoteen luona; siellähän niitä on paljon! Ei, Volodja on minua vanhempi, minä olen nuorin kaikista, siinä se on koko asia. Ei se muuta mietikään, kuin vaan miten saisi minua kiusata. Se näkee ihan hyvin, että olen hereillä, mutta ei vaan ole mitään huomaavinaan, inhottava ihminen! Yönuttu, ja päähine, ja tupsu, – kaikki ne ovat yhtä inhottavia."

Sillaikaa kuin ajatuksissani näin harmittelin Karl Ivanovitshille hän oli jo mennyt oman vuoteensa ääreen, katsahtanut kelloonsa, joka lasihelmillä kirjaillussa kenkäsessä riippui hänen vuoteensa yläpuolella, pannut kärpäsletkaimen naulaan, ja nyt kääntyi meihin päin, ollen nähtävästi mitä paraimmalla tuulellaan.

– Auf Kinder, auf!.. s'ist Zeit. Die Mutter ist schon im Saal! hän huusi tuolla hyvänsuovalla saksallaan, lähestyi minua, istahti jalkojeni puolelle ja veti taskustaan esille nuuskarasian. Minä olin nukkuvinani. Karl Ivanovitsh ensin nuuskasi, pyyhki nenänsä, näpähytti tupakin sormistaan ja vasta sitten kävi käsiksi minuun. Naurahdellen hän alkoi kutkutella varpaitani. – Nun, nun, Faulenzer! hän puheli.

Vaikka olin hyvin kutkun-arka, en kiusallakaan hypähtänyt vuoteeltani enkä ruvennut vastaamaan hänelle, vaan piilotin pääni yhäkin syvemmäksi tyynyjen alle, sätkäyttelin kiivaasti jalkojani ja ponnistin kaikki voimani ollakseni nauramatta.

– Kuinka hyvä hän sentään on ja kuinka hän meitä rakastaa, ja minä kun niin pahaa hänestä ajattelin!

Hermostutti sekä omat ajatukseni että Karl Ivanovitsh, – yhtaikaa sekä nauratti että itketti.

– Ach, lassen Sie, Karl Ivanovitsh! huusin kyyneleet silmissä, pistäen pääni esille tyynyjen alta.

Karl Ivanovitsh hämmästyi, jätti kutkutuksen sikseen ja levottomana rupesi kyselemään, mikä minun on? olenko pahaa unta nähnyt?.. Hänen miellyttävät saksalaiset kasvonsa, se osanotto, jolla häh koetti arvata kyynelteni syytä, saivat ne virtanaan vuotamaan: minua hävetti, enkä voinut ymmärtää miten hetki sitten saatoin olla rakastamatta Karl Ivanovitshiä ja inhota hänen yönuttuaan, päähinettään ja sen tupsua; nyt tuo kaikki päinvastoin tuntui sangen suloiselta, ja tupsu se juuri selvästi todistikin hänen hyvyyttänsä. Sanoin itkeväni siksi että olin muka nähnyt pahaa unta – mamma oli muka kuollut ja viety haudattavaksi. Sen kaiken minä keksin, sillä en lainkaan muistanut mitä unia olin yöllä nähnyt; mutta kun Karl Ivanovitsh kertomuksestani liikutettuna alkoi rauhotella minua, minä aloin kuvailla todellakin nähneeni tuon hirveän unen, ja kyyneleet vuotivat jo muusta syystä.

Kun Karl Ivanovitsh jätti minut rauhaan ja minä nousin istumaan vetääkseni sukat pieniin jalkoihini, lakkasivat kyyneleet hetkeksi vuotamasta, mutta keksityn unen synkistä ajatuksista en päässyt. Huoneeseen tuli palvelijamme Nikolai – pieni, puhtonen mies, aina totinen, tarkka töissään, Karl Ivanovitshin nöyrä ja uskollinen ystävä. Hän toi meidän vaatteemme ja kenkämme: Volodjalle oikeat saappaat, mutta minulle toistaiseksi nuo iänikuiset puolikengät, joissa oli pienet rusetit. Hänen nähtensä en olisi ilennyt itkeä; sitäpaitsi aurinkokin niin ilosesti säteili ikkunassa, ja Volodja seisten kumartuneena pesuvadin ylitse matki Maria Ivanovnaa (sisaren kotiopettajaa) nauraen niin makean raikkaasti, että sai totisen Nikolainkin hymyilemään. Sillä oli pyyhinliina olalla, toisessa kädessä suipot ja toisessa vesikannu, ja hilliten vallatonta Volodjaa se puheli:

– Kas niin, Vladimir Petrovitsh, jo riittää, peskäähän nyt itsenne.

Minä reipastuin kokonaan.

– Sind sie bald fertig? kuului luokkahuoneesta Karl Ivanovitshin ääni.

Se ääni oli nyt ankara eikä siinä enää ollut sitä hyvyyden sävyä, joka oli minut saanut liikutuksesta itkemään. Siellä luokkahuoneessa hän jo oli kokonaan toinen mies, siellä hän oli päällikkö. Minä puin ja peseydyin kiireimmän kautta ja harja kädessä märkää tukkaani silittäen ilmestyin hänen eteensä.