Maurice Leblanc - Ontto neula

Kreivi de Gesvres astui huoneeseen.

"Herra kreivi", aloitti tutkintotuomari, "tutkimustemme kehitys on johtanut aivan aavistamattomaan mahdollisuuteen, jonka kaikessa varovaisuudessa mainitsemme teille. On mahdollista – sanon: on mahdollista – että murtovarkailla oli tänne tunkeutuessaan aikomuksena varastaa neljä Rubens-tauluanne… tai ainakin vaihtaa ne neljään jäljennökseen… jäljennöksiin, jotka eräs Charpenais-niminen maalari kuuluu vuosi takaperin laatineen. Viitsittekö hyväntahtoisesti tutkia noita tauluja ja sanoa meille, tunnustatteko ne oikeiksi?"

Kreivi näytti pidättelevän tyytymättömyyden elettä, tähysteli ensin Isidore Beautreletia, sitten herra Filleulia, ja vastasi edes vilkaisematta tauluihin:

"Herra tutkintotuomari, toivoin, että totuus ei tulisi ilmi. Mutta koska se toive on ollut turha, en epäröitse selittää, että nuo neljä taulua ovat väärennetyt."

"Tiesitte sen siis?"

"Heti alusta."

"Miksi ette sanonut sitä?"

"Se, joka omistaa kalleuden, ei milloinkaan ole halukas kertomaan, ettei tätä kalleutta ole olemassa… että se ainakin on väärennetty."

"Se oli ainoa keino saada ne takaisin."

"Minun mielestäni esiintyi toinen ja parempi keino."

"Mikä niin?"

"Olla levittämättä salaisuutta, olla säikyttämättä varkaita, vaan sen sijaan tarjoutua ostamaan takaisin taulut, joiden rahaksimuuttaminen epäilemättä on heille vaikeata."

"Miten voisitte päästä väleihin heidän kanssaan?"

Kun kreivi ei vastannut, niin Isidore virkkoi:

"Sanomalehtiin asetetun ilmoituksen kautta. Se pikku ilmoitus, joka on ollut julkaistuna Le Journalissa, L'Écho de Parisissa ja Le Matinissa , kuuluu seuraavasti:

"' Olen halukas ostamaan takaisin taulut .'"

Kreivi nyökäytti päätään. Vielä kerran oli nuori mies osoittautunut vanhempia ammattiveljiänsä verremmäksi.

Herra Filleul koetti säilyttää hyväntuulista sävyään.

"Monsieur", huudahti hän, "alanpa totisesti uskoa, etteivät toverinne ole aivan väärässä. Millainen silmä! Millainen vaisto! Jos näin jatkuu, ei herra Ganimardilla ja minulla enää ole mitään tehtävää."

"Oh, tämähän ei ole ollut pulmallista…"

"Mutta muu sitä enemmän, tarkoitatte? Muistanpa todellakin, että te ensimmäisessä kohtauksessamme tunnuitte tietävän vielä lisää. Väitittehän muistaakseni tietävänne murhaajan nimen."

"Niin tein."

"No, kuka siis on surmannut Jean Davalin? Elääkö se mies? Missä hän piileskelee?"

"Meidän välillämme on eräs väärinymmärrys, herra tutkintotuomari, eli oikeammin sanoen teidän ja todellisen asiantilan välillä, jo alusta asti. Murhaaja ja pakolainen ovat kaksi eri henkilöä."

"Mitä sanottekaan?" huudahti herra Filleul. "Mies, jonka kreivi de Gesvres näki kammiossa ja joka hänet löi tainnuksiin, mies, jonka neidit näkivät salissa ja jota neiti de Saint-Véran ampui, mies, joka kaatui puistossa ja jota me haemme, eikö hän surmannut Jean Davalia?"

"Ei."

"Oletteko havainnut jälkiä kolmannesta rikollisesta, joka on kadonnut ennen neitien saapumista?"

"En."

"Sittenpä en ymmärrä… Kuka siis on Jean Davalin murhaaja?"

"Jean Davalin surmasi…"

Beautrelet vaikeni, seisoi hetken miettivänä ja jatkoi sitten:

"Mutta ensin minun täytyy osoittaa teille, mitä tietä olen päässyt tähän vakaumukseen ja mitkä olivat murhan syyt… muutoin tuntuisi syytökseni teistä järjettömältä. Ja sitä se ei ole, ei, sitä se ei ole. Ei ole pantu huomiota erääseen seikkaan, joka kuitenkin on ylen tärkeä, nimittäin että Jean Daval haavoittuessaan oli täysin pukeutunut, pitkävartiset saappaat jalassa, kaikin puolin päiväasussa, liivit, irtokaulus, kaulahuivi ja housunkannattimet yllä. Mutta rikos tehtiin kello neljä aamulla."

"Minä huomautin tästä omituisuudesta", virkkoi tutkintotuomari, "mutta kreivi de Gesvres vastasi minulle, että Jean Davalilla oli tapana öisin valvoa työnsä ääressä".

"Palvelijat päin vastoin sanovat hänen aina menneen aikaisin levolle. Mutta otaksukaamme hänen olleen valveilla: miksi on hän silloin rutistellut peitteensä ja hurstinsa, niin että näyttää kuin hän olisi maannut? Jos hän on maannut, miksi hän silloin melua kuullessaan otti vaivakseen pukeutua kiireestä kantapäähän, sen sijaan että olisi hätäisesti heittänyt ylleen joitakuita vaatekappaleita? Olin sisällä hänen huoneessaan ensimmäisenä päivänä, teidän ollessanne aamiaisella; hänen tohvelinsa olivat sängyn vieressä. Kuka esti häntä sieppaamasta niitä jalkaansa noiden raskaitten, rautahelaisten saappaiden asemesta?"

"Minä en vielä näe…"

"Ei, te ette vielä voi nähdä muuta kuin omituisia sattumuksia. Ne tuntuivat minusta kuitenkin hyvin epäiltäviltä, kun sain tietää, että Jean Daval itse oli esitellyt ja suosittanut kreivi de Gesvresille maalari Charpenaisin, joka jäljensi Rubens-taulut."

"No?"

"Nyt ei ollut aiheetonta otaksua, että Jean Daval ja Charpenais olivat rikostoveruksia. Sen johtopäätöksen tein jo ennen viime puheluamme."

"Hiukan hätäisesti, tuntuu minusta."

"Niin, tarvittiin todellakin oleellista todistusta. Olin Davalin huoneessa havainnut hänen kirjoituspöydällänsä eräässä imupaperiarkissa seuraavan osoitteen, jonka siinä voi vieläkin nurin päin nähdä: ' Herra A.L.N., postikonttori 45, Pariisi .' Seuraavana päivänä huomattiin, että sähkösanomalla, jonka valeajuri oli lähettänyt Saint-Nicolasista, oli sama osoite: 'A.L.N., postikonttori 45.' Oleellinen todistus löytyi, Jean Daval oli kirjeenvaihdossa joukkueen kanssa, joka vei taulut."

Herra Filleul ei inttänyt vastaan.

"Olkoon. Osallisuus rikokseen on todistettu. Ja siitä te päätätte?"

"Ensinnäkin, ettei pakolainen surmannut Jean Davalia, koska tämä oli hänen rikostoverinsa."

"No?"

"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä muistelemaan ensimmäisiä sanoja, jotka herra kreivi tainnuksista herätessään lausui. Sanat mainitsi neiti de Gesvres todistuksessaan, ja ne on otettu pöytäkirjaan: 'Minä en ole haavoittunut. Ja Daval… elääkö hän? Veitsi?' Ja minä pyydän vertaamaan niitä siihen osaan kreivi de Gesvresin todistusta – samaten pöytäkirjassa —, missä hän kertoo hyökkäyksestä: 'Mies heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkin iskulla ohimoon.' Kuinka saattoi herra de Gesvres tointuessaan tietää, että Davalia oli pistetty veitsellä?"

Isidore Beautrelet ei odottanut vastausta kysymykseensä. Näytti siltä, että hän tahtoi vastata itse ja siten ehkäistä kaikki huomauttelut. Hän pitkitti heti:

"Jean Daval siis johtaa nuo kolme murtovarasta saliin. Hänen ollessaan siellä sen miehen seurassa, jota he sanovat johtajakseen, kuuluu askeleita kammiosta. Daval avaa oven. Tuntiessaan kreivin hän syöksyy vastaan veitsellä aseistettuna. Kreivin onnistuu temmata häneltä veitsi, hän iskee ahdistajaansa sillä ja kaatuu itse sen henkilön lyönnistä, jonka nuoret neidit näkivät hetkistä myöhemmin."

Taaskin katsahtivat herra Filleul ja apulaispäällikkö toisiinsa. Ganimard pudisti ymmällään päätänsä. Tuomari tokaisi:

"Herra kreivi, pitääkö minun uskoa tämä kuvaus oikeaksi?"

Kreivi de Gesvres ei vastannut.

"No, herra kreivi, vaitiolonne voisi saada meidät… pyydän teiltä vastausta kysymykseeni."

Kreivi de Gesvres lausui lujasti ja selvästi:

"Tämä kuvaus on oikea alusta loppuun."

Tuomari säpsähti.

"Enpä silloin voi käsittää, miksi olette johtanut oikeutta harhaan. Mitä syytä on teillä ollut salata tekoa, johon olitte itsepuolustukseksenne oikeutettu?"

"Kaksikymmentä vuotta", selitti kreivi, "oli Daval työskennellyt minun kanssani. Minä luotin häneen. Jos hän – en tiedä minkä kiusauksen johdosta – kavalsi minut, niin en ainakaan tahtonut entisyyttä ajatellen saattaa hänen petollisuuttansa tietyksi."