Various - Syvistä riveistä

Menivät siis molemmat sisälle.

Kun olivat istahtaneet, kysyi isäntä, joka jo oli elähtänyt mies:

"Mikä asia se on, joka sinulla nyt on toimitettava?" Tätä sanoessaan katsoi hän Taavettiin erittäin uteliaan näköisesti.

"Se asia itsessään ei ole paljo mitään, mutta–"

Siihen se jäi.

Isäntä tuli vielä enemmän uteliaaksi.

"Ethän vaan aikone pois matkustaa?"

"En, minä en matkusta mihinkään, minä vaan tuumin laittaa oman pajan."

"No, mitä kaikkea sinä vielä mahtanetkaan laittaa, ainahan sinä puuhaat, niin kuin olisit koko poika paljasta tointa ja puuhaa!" Isännän silmät kiilsivät sitä sanoessa.

"Niin, kyllähän minä puuhaan, vaan minun on vaikea puuhata. Se viepi kaiken halunkin pois, kun äitini on aina vastaan, vaikka mitä yrittäisin."

"Niin se nyt mummo parka luulee, kun sinä olet vielä niin nuori, että jos siitä sitten ei tulisi mitään, olis siinä sekä ajan että rahan hukka. Kyllä mummo siinä on tavallansa aivan oikeassa, että se kieltelee, ja jos sinä olisit joku toinen poika, joka ei mitään aikoin saisi, niin hänen kieltonsa olisi aivan oikeutettu. Sinua kumminkaan ei hänen pitäisi kieltämän. Se on muuten aivan oikein, ettet rupea omin neuvoisi äitisi kanssa väittelemään ja tekemään hänen tahtoansa vastaan, vaan puhut muiden ihmisten kanssa, ja puhuen aina asiat selvenevät. Minun neuvoni on: älä vielä laita pajaa. Sinä saat sepittää minun pajassani ja harjoitella ja saat käyttää nuorempia sisariasi lietsojina, ja jos sinusta seppä tulee, niin ei äitisikään sitten enää kiellä sinua pajaa laittamasta.

"Istu, minä sanon Leenalle että tuopi kahvia", lopetti isäntä, ja meni toiseen huoneesen.

Taavetti kuuli kuinka isäntä siellä hoputti tytärtään, ja sanoi siellä olevan vieraan itsellään.

"Vieras", jupisi Taavetti itsekseen; "kyllähän niitä kuuluu tässä maailmassa olevan vieraitakin. Se on vähän liikanaista kohteliaisuutta minusta."

Isäntä tuli pian takaisin, ja arveli: "Kyllä se on kaikkein paras, kun sepität meidän pajassa!"

Vähän ajan takaa toi Leena kahvia. Hän oli Pynnölän talon nuorin tytär ja oikein sievän näköinen. Kaksi oli tytärtä Pynnölässä; vanhin, Elsa, oli jo aikoja sitten naimisissa, ja johan tuo Leenakin näkyi olevan aikaihminen.

Kahvin juotuaan suoriutui Taavetti kotimatkalle. Hän hyräili mennessään ja oli iloinen, vaan eipä kuitenkaan oikein iloinen. Joku häntä kumminkin vielä vaivasi.

"Minä saan sepittää Pynnölän pajassa", sanoi hän äidillensä kotiin tultuansa.

"Vai niin, vai olit sinä Pynnölässä jo pajaa kysymässä. Mitä sinä sepität—haravia vai viikatevarsia?"

"Jaha, vai puukaluja minä sepitän! Te luulette ettei siitä tule mitään, mutta minä rautaa taon ja kalkutan."

Seuraavana päivänä meni Taavetti koettamaan sepittää, halunsa mukaan. Hän vei Esteri sisarensa kanssaan lietsojaksi. Tarkoitus olikin vaan koettaa, saisiko rautaa minkäänlaiseksi muodostumaan ja hän takoi rautapalan, vasaran muotoiseksi.

"Jopa tuli vasara, vaan ei siinä ole vielä reikää, mihin varsi pannaan", sanoi isäntä, kun tuli työtä katsomaan.

"Kyllä siihen silmäkin tehdään", sanoi Taavetti ja löi silmän siihen, ensin rautaa vähän kuumennettuaan.

"Mutta merkillinen poikahan sinä olet ja vasara on valmis, että kun varren panee, voi hevosta kengittää", ihmetteli isäntä.

Nyt vietiin tuo uusi vasara ulos pajasta ja sitä näyteltiin yhdelle ja toiselle. Kaikki olivat kummissaan, kun Taavetti oli osannut sen tehdä. Taavetti lähti sitten sisarensa kanssa kotiin ja antoi vasaran äitinsä käteen.

"Onko tämä vasara sinun tekemäsi?" kysyi äiti koetellen sitä hyppysissään.

"On."

"No, mitä sanoo Esteri? Onko se totta?"

"On."

"Laita pois paja! En minä tahdo enään sinua kiusata. Tee mitäs taidat, kun vaan et tule ylpeäksi."

Taavetti tuli hyvin alakuloiseksi, äitinsä viimeisestä lauseesta. "Kyllä se voipi pian niinkin käydä", ajatteli hän. "Siis en laita vielä pajaa, ennen kun tiedän etten siitä tule ylpeäksi."

Pian tulikin siihen esteitä, ettei hän joutanutkaan pajapuuhiin. Satulamaakarin työtä rupesi tulemaan; sillä talven ajalla oli särkynyt hevosenkaluja useammissa paikoissa. Koko kevät meni kulkiessa niitä korjaamassa, sillä hänen täytyi ehtiä käydä monessa talossa. Töin tuskin ennätti hän valaa tilatut tiu'ut, että niiden ääni vielä vähän ehti soida talvi-kelin aikana.

Kesällä sai Taavetti taas harrastaa torpan tilusten viljelyksessä. Kaikki sisaret olivat myöskin uutterasti apuna ja pian tulikin työt tehdyksi, sillä voimat lisääntyivät vuosi vuodelta kasvavissa nuorukaisissa. Ennättivät siis jo tytöt käydä kylän työssäkin, niityllä ja pellolla. Taavetti kävi päivätöissä Pynnölässä ja väli-aikoina hän kyhäsi vanhoista laudoista pientä pajaa. Sinä kesänä tulikin erinomainen vuosi ja jyvät suuria ja raskaita.

Kun sato oli korjattu, lausui äiti:

"Jumalaa saamme kiittää, siitä kaikenlaisesta hyvästä menestyksestä, joka osaksemme on tullut. Mutta varmana saamme pitää sen että tulee myöskin vastoinkäymisen aikoja."

Vuosia on taas pari vierähtänyt mitään merkillisempää tapahtumatta. Taavetti on vaan saanut valmiiksi uuden pajansa ja on yhtä ja toista kappaletta siellä taoskellut. Kahtena viimeisenä kesänä on vuodentulo ollut niukempi; kuitenkin on Taavetti säästänyt vähän rahaa ja jyviä. Hän on kahdeksantoista vuotinen ja siihen asti aina ollut terve; hän ei ole koskaan tuntenut kipeäksi itseänsä. Nyt hän tuntee päänsä kummallisesti humisevan, maailma pyörii mustana silmissä ja hänen on keskellä päivää paneuminen vuoteesen. Sisarilla ja äidillä on hätä käsissä, sillä Taavetin ruumis on polttavan kuuma ja hän rupeaa puhumaan epäselviä, katkonaisia sanoja. Sisaret koettavat häntä auttaa parhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sairas on sairas ja tarvitseisi siis älykkäämpää apua. Turhaan odottavat he tointumista puolipäivästä iltaan; pahemmaksi hän vaan tulee, nousee väliin ylös ja tahtoo mennä ulos. Kaikki sisaret tarvitsevat kaiken voimansa, hillitessään tuota jättiläisvoimaista, raivostunutta hourailijaa. Ei auta mikään nyt muu, täytyy nuorin sisar Liisa lähettää kylästä apua hakemaan. Hän lähtee juoksemaan syksyisen yön pimeyteen ja juoksee niin paljon kuin vaan jalkansa kannattavat Pynnölään.

Kamalan mustaa on ollut nuoren arkamaisen tytön yksinään pimeässä syys-yössä juosta tuo synkän metsän läpi kulkeva taival. Ja kyllä vielä osaa pelkoa lisätä haukkumisellaan ja kiinnitapailemisellaan tuo vahdissa seisova suuri Pynnölän koira, joka ei millään hinnalla tahdo häntä laskea yöllä huoneesen eikä portaita ylös.

Koiran haukunnasta havahtui talon väki ja isäntä rientää porstuaan.

"Mikä siellä portailla on?" huusi hän että kartano kajahti.

"Minä täällä olen."

"Kuka minä?"

"Liisa Rahkonen. Taavetti on kipeänä kuolemaisillaan, tuppaa ulos, että me saamme rynnistää hänen kanssaan hengen edestä."

"Ai! Taavetti! Voi minua!"

"Mitä sinä, Leena, puhut?"

"Minä vaan sanoin, että on onnetonta, jos hän kuo—

"Kuolee, kuka? Säikähditkö, pelästyitkö sinä?"

"Mene nyt sisälle, Leena, ja rauhoitu ja tule sisään, Liisa."

Nyt menivät kaikin kamariin ja Leena meni peräkamariin, jossa hän kuului kiivaasti panevan vaatteita päälleen. Isäntä sytytti valkean pöydällä olevaan kynttilään.

"Joko hän on kauankin ollut kipeänä?" kysyi hän, pannen myöskin päälleen.

"Puolipäivästä asti."

"Mitäs minä siellä teen, kun en minä osaa mitään rohtoja hänelle toimittaa? Jaa no, menenhän minä sinne kumminkin."