Various - Syvistä riveistä

Leena tuli täydessä puvussa etukamariin.

"No, minne sinä olet menossa? Hyvä lapsi, minne sinä aiot?"

"Sinne, mihin isäkin."

"Sinne, no mutta miksikä se siitä tulee?"

"Onhan teidän hauskempi palata, kun minä olen mukananne."

"Sen puolestahan tuo on."

Silloin sitä lähdettiin.

Kiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä päästiin vihdoin torppaan.

Sairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas tuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat vallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.

"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy", tuumi isäntä, ja koetteli sairasta.—"Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt lavantautia tähän vuoden aikaan?"

Leena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet juoksivat pitkin poskia alas.

"Kyllä hän on kovin sairas", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.

Isäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa piippuunsa ja oli yskivinään.

"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minusta–kuinka sitä sanoisin", sanoi Leena.

"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy. Kyllä minun uneni ennen on toteen käyneet", tuumi Taavetin äiti, istuen nurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.

"Enhän vaan minä", sanoi Mari.

"Enkä minä" sanoi Hanna.

"Kukaties minä", sanoi Esteri.

"Pikemmin se olen minä", Liisa, nuorin tytär hökäisi.

"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä kuolemaa ja te kaikki olette terveitä", arveli Leena.

Toiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.

"Se on kummallinen ihminen tuo Leena", virkkoi isäntä. "Se on pienestä lapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on aivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen, tuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät pelkäisi."

Vähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät mihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät pitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi isohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään, ja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin nousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti isäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:

"Johan se Taavetti on karannut!"

Silloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi ulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä paraiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan sänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti löytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti kädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se kuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa maahan.

Nyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun asti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa rohtoja.

Iltapäivällä tuli Leena, tuoden rohtopullon mukanaan. Sairas ei ollutkaan enää päivällä hourinut. Hän oli saanut rohtoja pappilasta. Ja kun hän nyt taas oli saanut Leenan tuomia rohtoja osasi hän jo vähän päästä selällään maaten puhua selvästi yhtä ja toista. Vaan kun koetti nousta istualle, musteni silmissä ja hän kaatui vuoteellensa.

"Rohto vaikuttaa", arveli Leena, nähtävästi hyvillään.

"Mikä sinun tänne on tuonut?" kysyi Taavetti.

"Arvelimpa jos jotenkin voisin lieventää vaivojasi."

"Se on harvinaista hyvyyttä", sanoi Taavetti kääntyen kyljelleen sängyssä ja katsellen permantoa. "Sinun kaltaiseltasi sellainen hyvyys, että tulet hoitamaan torpparia, on vieläkin sanoen harvinaista."

Leena mietti siihen jotakin vastausta, vaan ei ajatukset syntyneet sanoiksi.

Sairas tuli taas kuumeen kouriin, niin ettei hänen kanssaan voinutkaan keskustelua jatkaa. Selvään näkyi Leenan kasvoista että hän pelkäsi Taavetin kuolevan.

Viikkoja vieri ennenkun Taavetti tointui taudistansa ja melkein joka päivä kävi Leena häntä katsomassa. Kun Taavetti nousi ylös sairas-vuoteelta, kääntyi Liisa, nuorin sisar, samanlaiseen tautiin. Hän tuli verkalleen kipeäksi ja luultiin sen menevän pian ohitse; mutta niin ei käynyt. Kolme viikkoa sairastettuaan kuoli hän.

Niin oli äidin uni toteutunut. Mutta syvän surun vaikutti Liisan kuolema koko perheesen, sillä hän oli kaikkien toisten siskojensa lempilapsi, niiden hoitama ja kasvattama. Oudon ja tyhjän jäljen jätti hän, kun hän maan mustaan povehen vietiin, sievästi laitetussa sinisessä arkussaan.

Ja siihen yhteen uhriin taukosi taudin raivo.

Oli eräs pikkutalon poika Olli Heinäniemi, joka oli sattunut tutustumaan Taavetin sisaren Marin kanssa. Vähän aikaa Liisan hautajaisten jälkeen vietettiin Marin ja Ollin häitä.

Koko lailla tämä väen vähennys tuntui Taavetin torpassa, kun ei neljästä tyttärestä enään ollut kuin kaksi jäljellä. Mutta koko laillapa tuo pieni yhden hengen lisäys myöskin tuntui Heinäniemessä, jossa emännän kuoleman jälkeen ei ollut vaimoista hoitajaa. Pian siellä kaikki paikat toisenlaiselta näkymään rupesivat Marin sinne tultua.

Mari oli mennyt uuteen kotiinsa vaatteineen; muuta ei hänellä sinne ollut vietävää. Mutta Taavetti tuumi: "Antaahan mennä, kylläpähän vähän ajan päästä Heinäniemen Olli saa ihmeen nähdä."

Eräänä päivänä keväällä sai Taavetti kuulla, että Olli oli ollut johonkuhun tarpeesen rahaa lainaksi hakemassa kuitenkaan senlaista saamatta. Seuraavana päivänä otti Taavetti esille rahasäiliönsä ja laski lukua kuinka paljon hän voisi antaa Marin myötäjäisiksi. Hänellä oli sata ruplaa rahaa. Kuinka sitä nyt jakaisi, että se tulisi säntilleen?—"Voinhan toisille siskoille vielä jotain ansaitakin", arveli hän ja loppupäätös laskussa oli seuraava: "Mari saapi seitsemänkymmentäviisi ruplaa."

Tämä summa taskussa lähti Taavetti astumaan Heinäniemeen ja kohta sinne päästyään pisti hän sen Marin käteen, käskien antaa Ollille, ei lainaksi vaan lahjaksi. Olli oli työssä pellolla eikä tiennyt asiasta mitään ja Taavetti lähti astumaan laulua hyräellen kotiinsa.

Erittäin iloisella mielellä tarttui hän taas auraansa, kun oli saanut palkita sisarellensa sen, mitä apua hän oli saanut torpan hoitamisessa. Nyt aloitti hän taas työtä toivossa, että saisi jotakin antaa toisillekin siskoillensa. Siskotkin huomasivat pian, että Taavetti oli sinä päivänä iloisempi kuin tavallisesti.

Kun hän oli juuri alkanut kyntää, näkyi mies tulevan tietä myöten pitkin pellon aidanviertä ja lähenevän torppaa. Mies ei kuitenkaan torppaan mennyt, vaan hyppäsi yli aidan pellolle. Se oli Heinäniemen Olli. Hän tuli jnoksujalassa Taavetin luo pitkin pellon pientaretta.

"Mitähän Ollilla nyt on niin kiireistä asiaa Taavetille?" arveli Hanna Esterille, seisuuttaen vähän työtänsä.

"Hyvää päivää lankoni!" sanoi Olli.

"Seis ruuna", sanoi Taavetti.

Hevonen pysähtyi ja Olli löi lujasti kättä Taavetille.

"Sinä olet jalo mies, annoit varmaankin ainoat rahasi minulle", sanoi Olli.

"Jäi vielä kaksikymmentä viisi", arveli Taavetti.

"Koko seitikan annoit näin ahtaana aikana, se oli miehen työ, jota en tule koskaan unhoittamaan. Arvaappas kuinka niiden rahojen kanssa on käynyt, vaan sinä kun asut täällä metsässä, niin ethän sinä voi mailman riennoista tietää. Minä kävin juuri maksamassa huutoni.