Джек Лондон - Kulkurielämää - Nuoruudenmuistelmia

Mutta että rahaa tehtiin tässä vankilassa, siitä näin todistuksen omin silmin, ollessani kolmannen hallimiehen koppitoverina. Hänellä oli seitsemäntoista dollaria. Joka ilta hän laski rahojaan kello 9:n jälkeen, kun meidät oli koppiimme suljettu. Ja joka ilta hän selitti minulle, mikä minua odotti, jos ilmiannoin hänet toisille hallimiehille. Hän pelkäsi rosvoja, ja niitä uhkasikin kolmelta taholta.

Ensinnä vartijat. Niitä voisi tulla kopla, joka saattaisi pieksää hänet muka tottelemattomuudesta ja heittää hänet "yksinäiseen" (maan alla olevaan luolaan); siinä mellakassa ne dollarit saisivat siivet. Sitten voisi ensimmäinen hallimies kiristää ne uhkaamalla erottaa hänet ja ajaa kovaan työhön pihalle. Ja vielä oli kymmenen meitä tavallista hallimiestä. Jos me saimme vainun hänen rikkauksistaan, niin olipa vaara suuri hänen jonakin kauniina päivänä joutua nurkkaan koko joukon kynsissä ja menettää kaikki. Oh, susia me olimme – juuri kuten nekin, jotka Wallstreetillä liiketointa harjoittavat.

Hänellä oli hyvät syynsä pelätä meitä, mutta olipa syytä minullakin varoa häntä. Hän oli iso, lukutaidoton roikale, entinen osterirosvo Chesapeaken lahdelta; oli ollut viisi vuotta Sing-Singissä ja oli yleensä hirvittävä lihaasyövä peto. Hänen tapanaan oli pyydystää ansoilla varpusia, jotka lensivät halliin avoimien ristikkojen lomitse. Saatuaan riistan hän kiidätti sen koppiinsa, ja minä olen nähnyt hänen syljeksivän luita ja höyheniä ahmiessaan sitä raakana. Ei, minä en ilmiantanut häntä toisille hallimiehille. Tässä vasta ensi kerran hiiskahdan niistä dollareista.

Mutta verotinpa minä silti häntäkin. Hän oli rakastunut erääseen naisvankiin. Ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ja minä siis luin hänelle kirjeet ja kirjoitin vastaukset. Ja minä otin maksun, tietysti. Mutta ne olivatkin hyviä kirjeitä. Minä kirjoitin niitä antaumuksella, panin niihin parastani, ja voitin naikkosen hänelle; vaikka kyllä minä vähän aavistelen, että se oli rakastunut niihin kirjeisiin eikä mieheen. Sanon toistamiseen, että ne kirjeet olivat suurenmoisia.

Toinen saalistuskeinomme oli "tulen lainaaminen". Me olimme taivaallisia sanansaattajia, tulen tuojia, tuossa salpojen ja telkien rautamaailmassa. Kun miehet tulivat illoin työstä ja olivat teljetyt koppiinsa, halusivat he vetää savut. Silloin me iskimme tuon jumalallisen kipinän, juoksimme pitkin kaltereita, kopilta kopille, kädessä käryävä "taula". Ne, jotka olivat viisaita, tai joiden kanssa me olimme kauppasuhteissa, pitivät taulansa varalta. Mutta kaikki eivät saaneet sitä jumalallista kipinää. Se miekkonen, joka ei kaivanut mitään esille, meni savuitta sänkyynsä. Mutta mitäpä se meitä liikutti? Me pidimme hänet muistissamme, ja jos hän kävi koppavaksi, otti meistä pari kolme hänet käsittelyyn ja antoi "kuka käski".

Tällainen nähkääs oli hallimiesten toimintaohjelma. Meitä oli kolmetoista. Vankeja oli puolisen tuhatta hallissamme. Meidän tuli hoitaa tehtävämme ja pitää järjestystä. Viimeksimainittu oli vartijain tehtävä, mutta he jättivät sen meille. Meidän oli vastattava järjestyksestä; jos emme sitä tehneet, potkittiin meidät takaisin kovaan työhön, saimmepa ehkä maistaa kellariluolaakin. Mutta niin kauan kuin pidimme järjestystä, saimme myös harjoittaa omaa erikoista liiketointa.

Pysähtykääpä hetkeksi ajattelemaan tätä asiaa. Tässä oli meitä kolmetoista petoa puolen tuhannen muun pedon keskellä. Se oli elävä helvetti, se vankila, ja meidän kolmentoista oli hallittava. Mahdotonta oli, petojen luonteisiin katsoen, hallita lempeydellä. Me hallitsimme hirmukeinoin. Tietysti vartijat olivat takanamme. Viime hädässä kutsuimme heitä avuksi, mutta jos sen teimme kovin usein, tuotti se heille häiriötä, jossa tapauksessa he saattoivat ruveta ajattelemaan tarmokkaampain luottamusmiesten ottamista tilallemme. Mutta mepä emme heitä usein kutsuneetkaan, paitsi tyynesti vain, silloin kun tarvitsimme saada jonkun kopin oven auki päästäksemme uppiniskaiseen vankiin käsiksi. Tällöin vartija avasi oven ja asteli pois, ettei joutuisi sen todistajaksi, mitä tapahtui, kun puoli tusinaa hallimiehiä meni koppiin miestä "käsittelemään".

Enpä puhu mitään tämän käsittelyn yksityiskohdista. Mutta sittenkin se oli vain yksi ja kuului lievemmänlajisiin Erie Countyn vankilan kauhuihin, jotka eivät siedä painomustetta. Eipä niitä myöskään osaa aavistaa eikä ajatella. En osannut minäkään, vaikk'en juuri ollut mikään viime kevään kananpoikanen tämän maailman teillä ja olin syvälle kurkistanut ihmisolemuksen kuiluihin. Tarvittaisiin syvälle menevä pohjausluoti, jos mielisi ulottaa sen vankilan pohjamutiin; minä vain keveästi kuorin pintakuohan, sellaisenaan kuin sen näin.

Väliin, esim. aamuisin, kun vangit peseytyivät, olimme me kolmetoista jotenkin yksin heidän keskellään, ja jokaisella heillä oli jotakin hampaan kolossa meitä vastaan. Kolmetoista viittäsataa vastaan – ja pelko oli aseemme. Me emme voineet sallia pienintäkään poikkeusta säännöistä, vähintäkään ylimielisyyttä. Jos sallimme, olimme hukassa.

Sääntömme oli iskeä miestä niin pian kuin tämä suunsa avasi – iskeä raskaasti, iskeä aseella millä vain, mikä käteen sattui, iskeä mies maahan.

Muistan hauskannäköisen nuoren mulatin, joka sai päähänsä mielettömän ajatuksen vaatia oikeuksiaan. Ja selvä oikeushan hänellä oli, mutta se ei häntä rahtuakaan auttanut. Hänen koppinsa oli ylimmässä kerroksessa. Kahdeksan hallimiestä otti sen päähänpiston häneltä puolessatoista minuutissa – sillä juuri sen verran aikaa kului hänen oveltaan parvekkeen päähän ja siitä viisien porrasvälien kautta alastuloon. Hän kulki koko sen matkan kaikkien muiden ruumiinosiensa paitsi jalkojensa varassa, eivätkä ne kahdeksan hallimiestä olleet jouten. Mulatti tupsahti lattialle lähelle minua. Hän nousi jalkojensa varaan ja oikaisihe pystyyn silmänräpäykseksi. Siinä hän leväytti käsivartensa ja päästi hirveän kauhistuksen ja sydäntävihlovan tuskan kiljahduksen. Samassa putosivat vanginvaatteiden viime riekaleet paljastaen hänen ylt'yleensä verta tulvivan ruumiinsa. Sitten hän lysähti kasaan tajuttomana. Hän oli oppinut läksynsä, ja jokainen vanki, joka sen kiljahduksen kuuli, oli myös läksyn oppinut. Minä niiden joukossa. Ei ole kaunis näky se, kun mies murskataan puolessatoista minuutissa.

Kerronpa sitten, kuinka taulasta tulta lainaten saalistettiin. Joukko tulokkaita on sijoitettu hoidossani oleviin koppeihin. Sinä kuljet hehkuva taula kädessä. "Hei, Hessu, annappas tulta", sanoo joku. Tuo merkitsee, että hänellä on tupakkaa. Pistät hänelle taulan ja nojaudut kuin sattumalta kalteriovea vasten. "Voikos Hessu antaa vähän tupakkaa?" sanot. Jos hän ei ymmärrä pelin sääntöjä, vannoo hän juhlallisesti, ettei hänellä ole enää yhtään. Hyvä. Sinä valitat surua ja menet. Mutta tiedät, että taulaa riittää hänelle vain sen päivän. Seuraavana päivänä tulet ja hän sanoo: "Hei Hessu, annas tulta." Sanot: "Eihän sinulla ole tupakkaakaan." Etkä anna. Puolen tunnin, tunnin, parin, kolmen perästä astelet ohi ja mies sanoo lempeällä äänellä: "Tulisitko tänne." Tulet. Pistätä kätesi kalterin raosta ja saat kourasi täyteen kallista tupakkaa. Sitten annat tulta.

Väliin tulee kuitenkin sellainen vanki, jota ei saa riistää. Miehestä mieheen kulkee salaperäinen sanoma, että häntä on kohdeltava säädyllisesti. Mistä sanoma leviää, siitä ei tietoa. Varmaa vain on, että mies on "väleissä". Joko ylempäin hallimiesten tai vartijain kanssa, tai on hyvä kohtelu ostettu ylemmiltä saalistajilta; miten lienee, rauhansa takia on paras jättää hänet rauhaan.