Nikolai Gogol - Naimapuuhat

PODKOLESIN. Herran nimessä, sinähän käyt käsiksi sellaisella innolla, että häiden luulisi jo olevan tuossa paikassa.

KOTSHKAREV. No, miksikä ei? Miksi ne lykättäisiin? Sinähän suostut?

PODKOLESIN. Minä? En… en vielä aivan kokonaan.

KOTSHKAREV. Siinä nyt ollaan! Vastahan juuri ilmoitit, että tahdot.

PODKOLESIN. Minä vain sanoin, että mukiinhan se menisi.

KOTSHKAREV. No, hyvänen aika! Päätimmehän lopullisesti koko asian… Mitä! Eikö sinua sitte miellytä naimisessa olo, mitä?

PODKOLESIN. Kyllä.

KOTSHKAREV. No, mitä sitte tahdot? Mikä esteenä?

PODKOLESIN. Ei mikään. Tuntuu vain niin omituiselta…

KOTSHKAREV. Omituiselta?

PODKOLESIN. Niinpä kyllä. Ajattele itse: koko ikäni olen ollut naimaton, ja nyt yht'äkkiä naimisiin.

KOTSHKAREV. No, no, no… Etkö häpeä? Ei, minä huomaan, että sinun kanssasi täytyy puhua vakavasti. Puhun sinulle avomielisesti, kuten isä pojalleen. No tarkastelehan itseäsi, tarkastele huolellisesti, kuten esim. nyt katselet minua. No, mikä sinä nyt oikeastaan olet. Sinullahan, pölkkypää, ei ole yhtään mitään merkitystä. Mitä varten sinä elät. Katsopa peiliin: mitä sieltä näet. Tyhmän naaman. Et muuta. Mutta kuvittelepa mielessäsi, että sinulla on lapsia, ei ainoastaan yksi tai kaksi, vaan kenties kokonainen puolitusinaa, ja kaikki sinun näköisiäsi, aivan kuin kaksi vesipisaraa. Nyt sinä olet yksin, hovineuvos, ekspeditööri, tai aikaa myöten jokin osastonpäällikkö, Jumala sinusta selon saanee, mutta, ajattele, että ympärilläsi häärii pieniä ekspeditöörejä, sellaisia veijareita. Ne veitikat ojentavat sinulle pienet kätösensä, nykivät sinua, repivät parrasta, ja sinä vain heille koiran tavoin haukahtelet ja äriset: hau, hau, hau, urrr! No, sanopa, voitko löytää jotakin parempaa.

PODKOLESIN. Lapsethan ovat niin vallattomia: tärvelevät kaikki, heittelevät paperit hujan hajan.

KOTSHKAREV. Antaa heidän telmiä. Nehän ovat kaikki sinun näköisiäsi. Ja se se tässä juuri on pääasia.

PODKOLESIN. Mutta on se itse asiassa mukavaakin, hitto vie: semmoinen tyllerö, lepertelijä, penikka ja aivan sinun näköisesi.

KOTSHKAREV. Tietysti mukavaa ja lystillistä, tietysti. No, lähdetäänpä sitte.

PODKOLESIN. Kenties lähdetään.

KOTSHKAREV. Stepan hoi! Anna joutuin herrasi puku.

PODKOLESIN (Pukeutuu peilin edessä.) Minä ajattelen, että eiköhän pitäisi olla valkoiset liivit päällä.

KOTSHKAREV. Joutavia. Se on aivan samantekevä.

PODKOLESIN (Pannen kaulusta kaulaansa.) Kirottu pyykkäri. On niin huonosti laittanut kaulukseni, etteivät pysy mitenkään. Sinä, Stepan, sano hänelle, että jollei hän, senkin tyhmyri, osaa silittää paremmaksi, niin kyllä minä löydän toisen. Sulhastensa kanssa se varmaankin kuluttaa aikansa, kun ei jouda silittämään kunnollisesti.

KOTSHKAREV. Jätä nyt, hyvä veli, ja joudu. Kylläpä sinä kuhnustelet.

PODKOLESIN. Heti, heti. (Panee hännystakin päälleen ja istuutuu). Kuulepa, Ilja Fomitsh, tiedätkö mitä? Menepä sinä yksinäsi!

KOTSHKAREV. Mitä nyt: oletko tullut hulluksi. Minäkö yksin. No, kuka tässä menee naimisiin, sinäkö vai minä?

PODKOLESIN. Minua ei todellakaan haluta nyt lähteä, jätetään mieluummin huomiseen.

KOTSHKAREV. Onko sinulla hituistakaan järkeä? Oletko pöllö? Mies on aivan valmis lähtemään, ja yhtäkkiä ei lähdekään. No, sanoppa, ole hyvä, etkö sinä ole sika, etkö ole konna tämän jälkeen?

PODKOLESIN. No, mitä sinä haukut? Mistä syystä? Mitä olen tehnyt sinulle?

KOTSHKAREV. Pöllö, täydellinen pöllö, sen tulee jokainen sanomaan sinulle vasten naamaasi. Tyhmä kuin pässi, aivan kuin pässi, vaikka onkin ekspeditööri. – Ja miksi minä sitte ponnistelen. Sinun eduksesi tietysti. Vievät palan aivan suusta. Ja tämä vain makailee, kirottu poikamies. No, sanoppa minkä näköinen sinä olet? – Viheliäinen nahjus, sanoisinpa mikä sinä olet, mutta ei ole säädyllistä sanoa. Ämmä, pahempi ämmää!

PODKOLESIN. Ja sinä sitte olet hyvä. (Puoli-ääneen.) Oletko järjissäsi. Palvelijan läsnäollessa sadattelee, ja vieläpä sellaisilla nimityksillä. Ei voinut etsiä toista paikkaa!

KOTSHKAREV. Kuinka sinua voi olla sättimättä, sano, ole niin hyvä? Kellä riittää kärsivällisyyttä olla sinua sättimättä. Kuten kunnon miehen tuleekin tehdä, päätti mennä naimisiin, menetellen siinä aivan järkevästi, ja yhtäkkiä menettää järkensä, tollo.

PODKOLESIN. No, riittää, minä lähden matkaan – mitä sinä huudat.

KOTSHKAREV. Lähden! Tietysti, mikäpä tässä muu auttaisi kuin lähteä. (Stepanille). Tuo hänelle hattu ja palttoo.

PODKOLESIN (Ovella.) Oletpa sinä todellakin omituinen ihminen. Sinun kanssasi on mahdotonta tulla toimeen. Sättii toisen pahanpäiväiseksi ilman aihetta, ilman minkäänlaista syytä. Ei osaa lainkaan käyttäytyä.

KOTSHKAREV. No, en minä nyt enää riitele.

(Molemmat menevät.)

XII Kohtaus.

Huone Agafja Tihonovnan talossa.

Agafja Tihonovna povaa kortista; täti Arina Panteleimonovna katselee vieressä.

AGAFJA. Taaskin, tätikulta, on tie! Eräs ruutukuningas on kiinnittänyt huomionsa… kyyneleitä… rakkauskirje; ja vasemmalla ristikuningas seuraa suurella osanotolla, mutta joku ilkeä akka sekaantuu väliin.

ARINA. No, keneksi luulet tuon ristikuninkaan.

AGAFJA. En tiedä.

ARINA. Minäpä tieiän.

AGAFJA. No, kuka?

ARINA. Kunnon kauppias, sama, joka asuu Verkakadulla, se Aleksei Dmitrijevitsh Starikov.

AGAFJA. Hän se nyt ei missään tapauksessa ole. Lyön vaikka mistä vetoa, ettei se ole hän.

ARINA. Elä kiistele, Agafja Tihonovna, hiuksetkin samallaiset, valkoiset. Toista ristikuningasta ei saata olla.

AGAFJA. Varmastikaan ei: ristikuningas tarkottaa tässä aatelia – kauppias on kaukana ristikuninkaasta.

ARINA. Et, Agafja Tihonovna, et puhuisi tuolla tavalla, jos isävainajasi Tihov Panteleimonovitsh olisi elossa. Kun hän aikoinaan jymähytti koko kämmenensä pöytään ja kiljasi: "Sylkäsen minä vasten kasvoja sille, sanoo, joka häpeää olla kauppiaana, en anna, sanoo, tytärtäni upseerille. Tehkööt niitä toiset." "Ja poikani, sanoo, en anna mennä virkaan. – Mitä, sanoo, eikö kauppias palvele keisaria yhtä hyvin kuin joku toinenkin." Ja kun hän sitte taas iski kämmenensä pöytään, niin auta armias sitä läimähdystä. Ja tuo käsi sitte – kokonaisen ämpärin suuruinen – hirmuista! Jos sanon sinulle suoraan, niin kyllä äitisikin tunsi tuon nyrkin maun. Olisi äitivainajasi muuten kauemmin elänyt.

AGAFJA. Ja sinä tahdot, että minunkin pitäisi saada tuollainen häjy mies! En mistään hinnasta mene kauppiaalle!

ARINA. No, eihän Aleksei Dmitrijevitsh ole sellainen.

AGAFJA. Minä en tahdo, en tahdo! Ja hänellä on parta: kun hän rupeaa syömään, valuu kaikki pitkin partaa. Ei, ei, ei, minä en tahdo!

ARINA. No, mistä sitä löytää kunnon aatelismiestäkään. Ei sitä vain niin joka nurkasta oteta.

AGAFJA. Kyllä Fjokla Ivanovna etsii; hän lupasi etsiä kaikkein parhaimman.

ARINA. Fjokla! Hänhän on suuri valehtelija, on ollut valehtelija niin kauan kuin muistan.

XIII Kohtaus.

Samat ja Fjokla.

FJOKLA. Oo, eihän toki, Arina Panteleimonovna, synti on syytöntä panetella.

AGAFJA. Aa, Fjokla Ivanovna! No, mitä kuuluu, puhu, kerro, onko tiedossa?

FJOKLA. On, on toki; annahan kun ensin hiukan hengähdän – olen niin paljon puuhaillut! Kiersin kaikki talot, kansliat ja ministeriöt kompuroin, pistäysinpä kasarmeissakin… tiedätkö, äiti-kulta, kun minä olin vähällä saada selkääni, totta jumaliste olin saada selkääni… ämmä, joka naitti ne Aferovit, hyökkäsi päälleni: "Sinä, luntus, toiselta leivän vain ryöstät, tiedä, missä taloissa käyt!" kiljui tuo vietävä vasten silmiäni. "Mitä se sinuun kuuluu – sanoin hänelle suoraan – olen valmis tekemään kaikki tyydyttääkseni oman neitini, elä siitä pahastu." Mutta kylläpä minä tilasinkin sinulle miehiä! Ei koko maailman ikänä ole vielä sellaisia nähty. Toiset niistä saapuvat jo tänäpäivänä kosimaan. Kiiruhdin siitä ilmoittamaan.