Роберт Стивенсон: Veljekset: Talvinen tarina

Lyhyt kertomus siitä, mitä masterin poissa ollessa tapahtui.

Tässä kerrottujen omituisten tapausten todellisen kulun selviytymistä on kauan odotettu, joten tiedonhaluinen yleisö ottanee selontekoni suosiollisesti vastaan. Tulin joutuneeksi läheiseen yhteyteen tämän aatelisen huoneen kanssa sen viime aikoina; sen kohtaloita ei kukaan voi selvittää paremmin kuin minä eikä todenmukaisempaakaan kertomusta saateta toivon. Minä tunsin masterin [nuoriherra, junkkari. Suom. muist.], monista hänen elämänjuoksunsa hämäräperäisistä osista on minulla luotettavia tietoja; hänen viimeisellä matkallaan minä purjehdin hänen kanssaan melkeinpä kahden kesken; minä otin osaa tuohon talviseen matkaan, josta niin monenlaisia juttuja on kiertänyt, ja minä olin läsnä hänen kuollessaan. Paroonivainajaa taas minä palvelin ilomielin lähes kaksikymmentä vuotta, kunnioittaen häntä sitä enemmän, mitä paremmin opin hänet tuntemaan.

Siksipä näyttääkin minusta sopimattomalta viedä niin selvät todistukset mukanani hautaan; paroonin muisto velvoittaa minua tuomaan ilmi totuuden, ja minä luulen vanhuuteni vierivän leppoisammin ja harmaan pääni rauhallisemmin lepäävän tyynyllään, kun velvollisuuteni on suoritettu.

Durrisdeerin ja Ballantraen Durie-suku Skotlannin lounais-osassa oli aina David I: n ajoilta ollut mahtava perhekunta. Paikkakunnalla on vieläkin tuttu eräs suvun ikää ilmaiseva säepari:

Nimi esiintyy myöskin eräässä toisessa säkeessä, jonka yleensä luullaan olevan Thomas of Ercildounen itsensä sepittämä – liekö totta, en tiedä – ja jota toiset ovat sovitelleet tämän kertomuksen tapahtumiin – olisi uskallettua sanoa, miten suurella syyllä:

Toi Durie orhille satulan, tuli toisen ratsastaa. Polo päivä se sulholle ollut lie, orpo morsian vaikertaa.

Historiakin vilisee heidän tekojaan, jotka (meidän aikamme silmissä) eivät näytä erittäin kauniilta; niitä monia nousuja ja laskuja, joiden alaisina Skotlannin suuret aateliset huoneet ovat olleet, on perhe seurannut mitä täsmällisimmin. Mutta kaiken sen minä sivuutan, päästäkseni tuohon muistettavaan vuoteen 1745, josta murhenäytelmämme juontaa juurensa.

Tähän aikaan asui nelihenkinen perhe Durrisdeerin linnassa Solway-rannikolla, lähellä St. Brides'iä, suvun pääpaikassa uskonpuhdistuksen aikojen jälkeen. Vanha parooni, kahdeksas sen niminen, ei ollut vuosien vanhentama, mutta oli ennen aikojaan heikontunut. Lieden luona oli hänen sijansa; siellä hän istui lukien, puettuna vuorinuttuunsa, puhui vähän eikä koskaan vihaisesti: oli oikea vanha kotinurkassa kykkijä, mutta oli ahkerasti kehittänyt itseään opiskelemalla. Niinpä arvelikin seudun väki hänen olevan viekkaamman kuin päältä näytti. Ballantraen master, etunimeltään James, oli perinyt isältään halun vakavaan lueskeluun, ehkä osalta hänen hienoa käytöstäänkin; mutta se mikä isässä esiintyi vain kohteliaisuutena, muuttui pojassa pelkäksi luihuudeksi. Ensi näkemällä oli hänen elämänsä vain hurjaa ja huoletonta: hän joi myöhään yöhön ja pelasi vieläkin kauemmin; seudulla sanottiin hänen "olevan kova tyttöihin", ja aina hän esiintyi tappelupukarina, missä suinkin sopi. Mutta miten innokas hän olikin meluamaan mukana, yhtä nokkelasti osasi hän puikkia pois pelistä, joten hänen toverinsa tavallisesti saivat maksaa viulut. Jotkut tämän vuoksi häntä vihasivat, mutta kaikki muut vain sitäkin enemmän ylistivät, ja hänestä toivottiin paljon, kunhan hän vakaantuisi. Eräs varsin musta pilkku tahrasi hänen mainettaan, mutta asia oli heti saatu haudatuksi ja oli minun seudulle saapuessani niin moneen väärään vääristelty, että minä arkailen sitä kertoa. Jos se oli tosi, oli se kamala niin nuoren miehen teoksi, kammottavaa juorua taas, jos se oli tuulesta temmattu. Lienee syytä mainita, että hän aina oli kehunut itseään leppymättömän kostonhaluiseksi ja että häntä oli uskottu, niin että seudulla puhuttiin masterin "pahannahkaisuudesta." Kaiken kaikkiaan hän oli nuori aatelismies (vuonna 1745 ei vielä 24-vuotias), joka ikäisekseen oli herättänyt tavatonta huomiota seudulla. Eipä siis kumma, että sitä vähemmän kuultiin toisesta pojasta, mr. Henrystä (lordi Durrisdeer vainajasta), joka ei ollut varsin paha eikä liioin eteväkään, vaan tuollainen kunnon miehenalku, jommoisia seudulla löytyi yltä kyllin. Hänestä kuultiin vähän, sanoin, mutta todellisuudessa puhuttiin vieläkin vähemmän. Vuonon lohenkalastajat hänet tunsivat, sillä hän otti innolla osaa heidän toimeensa; sitäpaitsi oli hän oivallinen eläinlääkäri ja johti jo melkein poikana suurinta osaa tilusten hoidossa. Kuinka vaikea sellainen tehtävä perheen silloisen aseman vuoksi oli, tiedän minä parhaiten, tiedänpä myöskin, miten helposti siinä virassa joutuu ankaruudesta ja itaruudesta syytteeseen. Perheen neljäs jäsen oli miss Alison Graham, läheinen orpo sukulainen, jolla oli perintönään melkoinen omaisuus, isän liiketoimillaan kokoama. Näitä rahoja parooni useinkin tarvitsi pulassaan, tiluksia näet kun rasittivat monet kiinnitykset; ja tästä johtui, että miss Alison oli valittu masterin tulevaksi puolisoksi. Neidillä puolestaan oli kyllä hyvää tahtoa; mitä taas masterilla oli, on toinen kysymys. Miss Alison oli soma tyttö, hyvin vilkas ja itsepäinen, aivan omin valloin kasvanut, kun paroonilla itsellään ei ollut tytärtä ja rouva oli kuollut aikoja sitten.

Tähän perheeseen saapui nyt tieto prinssi Kaarlen maihinnoususta, ja sai heti aikaan ankaraa erimielisyyttä. Parooni, pankolla-istuja kun oli, puolusti varovaisuutta. Miss Alison oli toista mieltä, koska se näytti urheammalta, ja master oli tällä kertaa hänen puolellaan (muuten minulle kerrottiin heidän hyvin harvoin olleen samaa mieltä). Häntä houkutteli seikkailu, mikäli minä asiaa ymmärsin; häntä kiusasi tarjoutuva tilaisuus saada talo jälleen jaloilleen, eikä suinkaan vähemmän toivo päästä omista veloistaan, jotka olivat suuremmat kuin kukaan aavisti. Mr. Henry ei näytä ensiksi paljoa puhuneen; hänen vuoronsa tuli vasta jälkeenpäin. Toiset puhuivat sinne tänne kokonaisen päivän, kunnes sopivat keskitiestä: toisen pojan piti lähteä tappelemaan kuningas Jaakon puolesta, paroonin ja toisen jäädä kotiin ja pysytellä hyvinä ystävinä Yrjö-kuninkaan kanssa. Epäilemättä oli tähän sovintoon pääsy paroonin ansio, ja samaa suuntaa seurasivat, kuten tiedetään, monet etevät perhekunnat. Mutta kun ensimmäinen riita oli voitettu, syntyi toinen; parooni, miss Alison ja mr. Henry näet olivat kaikin sitä mieltä, että nuorimman oli lähdettävä sotimaan, mutta master, ollen rauhaton ja turhamainen, ei millään ehdolla tahtonut suostua jäämään kotiin. Parooni pyysi, miss Alison itki, mr Henry puhui varsin selvää kieltä, mutta mikään ei auttanut.

"Durrisdeerin kantaherran on kuninkaan rinnalla ratsastettava", sanoi master.

"Voisihan se olla jotain", vastasi mr. Henry, "jos me asettuisimme miehekkäästi sille puolelle. Mutta miten me käyttäydymme? Pelaamme väärää peliä!"

"Durrisdeerin huonetta me pelastamme, Henry", sanoi hänen isänsä.

"Ja pidä mielessä, James", sanoi mr. Henry, "että jos minä lähden ja prinssillä on onnea yrityksessään, on sinun helppo sopia Jaakko-kuninkaan kanssa. Mutta jos sinä lähdet ja retki epäonnistuu, jakaantuu omistusoikeus ja kilvenkanto meidän kesken. Ja mitä minusta silloin tulee?"

"Sinusta tulee lordi Durrisdeer", sanoi master. "Minä panen pöytään kaikki, mitä minulla on."

"Siihen peliin minä en rupea!" huusi mr. Henry. "Minä joutuisin asemaan, missä kukaan järkevä ja kunniallinen mies ei voisi suostua olemaan. Minusta ei tulisi niin mitään", huusi hän. Vähän jälkeenpäin hän käytti lausetapaa, joka ehkä oli avoimempi kuin hän oli ajatellut. "Sinun velvollisuutesi on jäädä tänne isän luo", sanoi hän. "Tiedäthän sinä olevasi suosikki."