Роберт Стивенсон - Veljekset - Talvinen tarina

Hiukan ennen auringon-nousua, kun olimme tulleet avoimelle, korkeiden kallioiden ympäröimälle paikalle erään virran vierellä, heitti Ballantrae myttynsä maahan. "Minä en lähde edemmäksi", sanoi hän ja pyysi minua sytyttämään nuotion, samalla kiroillen minun syntistä olemustani sanoin, jotka olisivat olleet kuorma-ajurillekin sopimattomia.

Minä pyysin häntä unohtamaan olleensa merirosvo ja muistamaan, että oli kuulunut kunnon ihmisiin.

"Oletko hullu!" huusi hän. "Älä nyt hanki riitaa." Sitten pui hän nyrkkiään vuoriin päin, huutaen: "Ajatella, että minun luuni kuivuvat tässä erämaassa! Jumal'auta, jospa olisin kuollut mestauspölkyllä aatelismiehenä!" Tämän hän sanoi teatraalisesti liioitellen, istui sitten ja pureskeli sormiaan ja tuijotti maahan – mitä epäkristillisin näky.

Aloin hiukan kammoksua häntä, sillä minun mielestäni olisi sotilaan ja aatelismiehen katseltava kuolemaa enemmän filosofisen tyynesti. Sentähden en vastannut hänelle mitään. Pian tuli ilta niin kylmäksi, että omasta aloitteestanikin olisin sytyttänyt nuotion. Hullun teko se tietysti oli siellä avoimella paikalla, seudun vilistessä villejä. Ballantrae ei näyttänyt ollenkaan huomaavan minua, mutta viimein, kun aloin laittaa jotain syötävää, hän katsahti minuun.

"Onko sinulla veljiä?" hän kysyi.

"Taivaan armosta kokonaista viisi", vastasin minä.

"Minulla on yksi", sanoi hän, ääni omituisesti värähtäen, ja lisäsi heti: "Hän saa maksaa tämän kaiken." Ja kun minä kysyin, mikä osa hänen veljellään oli onnettomuudessamme, niin hän huusi: "Mitä? Hän istuu sijallani, kantaa nimeäni, kosii morsiantani, ja minä olen yksin kirotun irlantilaisen kanssa vilua värisemässä tässä erämaassa. Voi, miten helposti minä annoin houkutella itseni loukkuun!"

Tämä huudahdus sopi joka suhteessa niin huonosti ystäväni luonteeseen, että hämmästykseni kokonaan voitti oikeutetun loukkaantumiseni. Tosin saattaakin mitä purevin pistosana moisissa olosuhteissa näyttää aivan mitättömältä. Mutta tässä on minun kerrottava eräs omituinen seikka. Hän oli ainoastaan kerran ennen maininnut sen neidin, jonka kanssa hän oli kihloissa; se tapahtui silloin, kun New-Yorkin kaupunki alkoi näkyä laivallemme; silloin hän kertoi, että jos jokainen saisi oikeudenmukaisen osansa, niin hän oli lähellä omia maitaan, sillä neiti Grahamilla oli suuria tiluksia tässä provinssissa. Tämä oli kieltämättä varsin luonnollinen aihe; mutta nyt minä kuulin hänen nimensä toiseen kertaan ja, mikä varmaan ansaitsee huomiota, juuri samassa kuussa, marraskuussa 1747, ja mikäli tiedän, juuri samana päivänä, jolloin me olimme tuossa jylhässä vuoristossa , vihittiin hänen veljensä ja nti Graham. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta tässä esiintyy Jumalan sormi niin selvästi, ettei sitä voi olla huomaamatta. [Tämä on aivan väärin. Siihen aikaan ei ollut ensinkään puhetta naimiskaupasta; katso tuonnempaa kertomuksestani. Mackellarin muist.]

Seuraava päivä ja sen jälkeinenkin oli samanlaista ponnistelua; usein valitsi Ballantrae matkasuunnan heittämällä rahan ilmaan ja kerran, kun minä huomautin hänelle sen olevan lapsekasta, hän lausui jotain unohtumattoman omituista: "Minä en tiedä parempaa tapaa lausua julki halveksimiseni inhimillistä järkeä kohtaan." Mikäli muistan löysimme kolmantena päivänä erään kristityn ruumiin, skalpeerattuna ja hirvittävällä tavalla rääkättynä, uimassa verilätäkössä; erämaan linnut risteilivät kiljuen sen ympärillä sankoin parvin. En voi sanoin kuvailla sitä vaikutusta, jonka näky teki meihin, mutta ainakin minulta se ryösti kaikki voimat ja pelastuksen toiveet. Hiukan myöhemmin samana päivänä, kun ryömimme erään tiheikön läpi, heittäytyi Ballantrae, joka kulki edellä, yht'äkkiä kaatuneen puunrungon taakse. Minä kiirehdin samaan piilopaikkaan, josta voimme tähystellä ympärillemme itse näkymättä. Alhaalla, lähimmässä laaksossa näimme suuren joukon punanahkoja, jotka kulkivat tiemme poikki. Heitä saattoi olla pienehkö rykmentti, kaikki vyöhön asti alastomia ja villiin tapaansa ihralla ja noella tuhrittuja ja lyijyvärillä ja vermilionilla maalattuja. He kulkivat hanhenmarssissa ja nopein askelin, joten he lyhyessä hetkessä riensivät ohi ja katosivat metsään. Mutta sittenkin luulen, että kärsimme noina muutamina minuutteina enemmän sieluntuskia kuin tavallinen ihminen koko iässään. Olivatko ne ranskalaisten vai englantilaisten intiaaneja, olivatko he hakemassa päänahkoja vai vankeja, pitikö meidän heittää kaikki onnen varaan ja näyttäytyä, vai jäädäkö makaamaan ja jatkaa tuskallista matkaamme – siinä kysymyksiä, joista itse Aristoteleenkaan aivoilla ei olisi saatu selvää. Ballantrae kääntyi minuun päin; hänen kasvonsa olivat aivan rypyssä ja hampaansa pistivät ulos suusta kuin nälänhätäisen (mikäli kertomuksista, joita olen lukenut, voi päättää). Hän ei sanonut sanaakaan, mutta koko hänen olemuksensa näytti kamalalta kysymykseltä.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.