Guy Maupassant - Veljekset

Tultuansa alas suurelle rantamakadulle, pysähtyi hän vähän ja kääntyi siitä alas laiturille.

Hän etsi yksinäisyyttä, ja asettui yhdelle penkille aallon murtajalla, väsyneenä kävelyyn, ennen kuin hän oikein oli alkanutkaan. Hän kysyi itseltään: Mikä minua oikeastaan vaivaa? Ja hän rupesi penkomaan muististaan, mikä oli voinut käydä hänelle nurinpuolin, kuten sairaalta kysytään hänen tautinsa syytä.

Ja hän kysyi itseltään: Mahtaisiko se olla Juhanin perintö?

Niin, aivan! Kun asianajaja oli ilmaissut tämän uutisen, oli hän tuntenut sydämensä tykyttävän.

Minä kadehdin siis Juhania, ajatteli hän. Se ei ole jalosti. Mutta ensimäinen ajatus, joka tuli mieleeni, oli hänen naimisensa rouva Rosemillyn kanssa. Enkä voi kärsiä tuota pientä kanaa, joka on niin olevinaan. Siis on tässä perusteetonta mustasukkaisuutta. Hän raapasi tulitikun lukeakseen luetteloa niistä laivoista, jotka purjehtisivat satamaan ensi nousuvedellä. Odotettiin höyrylaivoja Brasiliasta, Kielistä ja Jaapanista, kahta tanskalaista prikiä, norjalaista kuunaria ja turkkilaista höyryä.

Äkkiä kulki hänen sivuitsensa suuri aaveellinen varjo kahden laiturin kivivarusteen mustan välipaikan ylitse. Hän otti pari askelta, mutta havaitsi silloin miehen, joka istui äärimäisellä laiteella. Hän lähestyi uteliaana nähdäkseen tämän yksinäisen miehen kasvoja, ja tunsi veljensä.

– Mitä, sinäkö se olet, Juhani?

– Pietari … miten tulet sinä tänne?

– Minä nautin raitista ilmaa. Ja sinä?

Juhani nauroi:

– Minä nautin myös raitista ilmaa.

Pietari istui hänen viereensä ja jatkoi:

– Kun tulen tänne, saan semmoisen halun matkustaa täältä kaikilla näillä laivoilla, pohjoiseen tahi etelään. Ne tulevat kaikista maan ääristä, maista, joissa on uhkea kasvullisuus ja siroja naisia, maista, joissa on koliibreja, elefantteja, leijonia ja neekerikuninkaita, kaikista niistä maista, jotka ovat satumaisia meille. Ajatteles, kun voisi päästä huvimatkalle sinne. Mutta rahoja siihen tarvittaisiin ja paljon.

Hän vaikeni äkkiä; sillä hän tuli ajatelleeksi, että nyt oli hänen veljellänsä rahoja, ja että hän nyt voi, vapautettuna leipähuolista, vapaana ja esteettömästi matkustaa minne hyvänsä, kultakutristen pohjolatarten tahi tummakiharaisten Havannan naisten luo.

Hän nousi seisalleen.

– Jää sinä vaan istumaan ja uneksi tulevaisuutta; minun pitää mennä.

Hän puristi veljensä kättä ja pitkitti sydämellisesti:

– Noo! Juhani, niin olet sinä siis rikas! Oli hyvä, että tapasin sinut itseksesi, voidakseni sanoa sinulle, miten olen hyvilläni, miten sinua onnittelen ja miten olet minulle rakas.

Juhani sammalsi liikutettuna:

– Kiitos, kiitos… Se on kauniisti sinulta Pietari, kiitos.

Pietari kääntyi ja meni pitkin askelin, keppi kainalossa ja kädet selän takana.

Matkalla sai hän ajatuksekseen: pistäydyn sisään ja otan lasillisen likööriä Marowsko ukon luona.

Hän oli tullut tuntemaan vanhan Marowskon Parisin hospitaaleissa. Marowsko oli vanha puolalainen, joka oli tullut Ranskan maalle apteekkarin tointaan pitämään. Vanhuksen, entisen nihilistin ja keisarin murhaajan maine oli saanut valtoihinsa Pietari Rolandin elävän mielikuvituksen ja heistä oli tullut ystävät, vaikka ei Pietari olisi saanut vanhusta kertomaan hänen entisestä elämästänsä. Nuoren tohtorin syy oli siihenkin, että vanhus oli Havreen asettunut; hän laski mielessään, että uudistohtori voisi hankkia hänelle ostajia. Yksinäinen kaasuliekki paloi tiskin yläpuolella, joka oli pieniä pulloja täynnä. Tuolilla tiskin takana, jalat ristissä ja leuka rinnalla, istui vanha kyömynenäinen kaljupää mies ja nukkui. —

Ovikellon kilahtaessa heräsi hän ja nousi pystyyn. Nähtyänsä, ken se oli, meni hän tohtoria vastaan ojennetuin käsin.

Pietari istuutui ja Marowsko kysyi:

– Mitä verestä, tohtori?

– Ei mitään. Milloinkaan ei kuulu muuta kuin samaa vaan kaikkialla.

Kaksi pientä lasia likööriä tuotiin takahuoneesen ja asetettiin pöydälle.

He maistoivat likööriä ja istuivat muutamia minuuttia hiljaa.

Sitten sanoi Pietari miltei vastoin tahtoansa:

– Jotakin kummaa on tapahtunut meille tänä iltana. Eräs isäni ystäviä on kuollut ja jättänyt omaisuutensa veljelleni.

Sitten kun asia oli selitetty, näytti ukko olevan hämillään; näyttääkseen tyytymättömyyttänsä pitkitti hän moneen kertaan:

– Se ei näytä hyvältä.

Pietari tahtoi tietää, mitä Marowsko ajatteli.

– Minkä tähden ei se näyttäisi hyvältä? Minkä tähden näyttäisi se pahalta, että hänen veljensä perisi rahoja erään perheystävän jälkeen?

Varova vanhus ei tahtonut selittää sanojaan selvemmin.

– Sellaisissa tapauksissa jätetään kahdelle veljelle yhtä paljon. Minä sanon teille, se ei näytä hyvältä.

Silloin menetti tohtori kärsivällisyytensä, meni matkojansa, kotia ja levolle.

Muutaman ajan kuuli hän Juhanin viereisessä huoneessa käyskentelevän edestakaisin; mutta sitten hän sai unesta kiini.

Tohtori heräsi seuraavana aamuna vankoissa aikeissa hankkia itsellensä omaisuuden. Hän tunsi itsensä niin varmaksi onnestaan, että hän hyppäsi ylös sängystä ikään kuin tuota päätä anastaaksensa sitä ja pukeutui mennäkseen etsimään sopivaa asunto-paikkaa kaupungilta. Hän seisahtui ovien eteen, joissa oli ilmoituksia, että asunto oli joutilas. Hän tarkasti niitä tärkeän näköisenä, ennen kaikkea sentähden että hän oli lääkäri, ja että hänellä oli suuret vastaan otot. Porraskäytävien tuli olla leveät ja kauniit, muutoin hän ei voinut asua toista kertaa korkeammalla.

Kirjoitettuansa muistiin koko joukon osoitteita, meni hän kotiinsa eineelle, neljännestunnin tavallistansa myöhemmin. Jo käytävässä kuuli hän talrikkien kalinan. He olivat siis käyneet pöytään ilman häntä. Sepä oli kummallista. Siinä talossa ei koskaan olla niin säännöllisiä. Hän tuli pahalle tuulelle ja tyytymättömäksi. Hänen tultuansa sisään sanoi Roland:

– Noo, Pietari, nyt mahtanet joutua! Kello 2 aikana tulee meidän olla asianajajan luona. Tohtori istuutui vastaamatta. Puhelu, joka oli tauonnut, jatkui jälleen siitä, johon se oli loppunut.

– Sinun sijassasi, sanoi rouva Roland Juhanille, vuokraisin tuota pikaa komean asunnon, joka pystyisi silmiin, ja valitseisin pari huomiota herättävää asiaa ajaakseni. Nythän olet Luojan kiitos vapaa kaikista huolista.

Aina tuon tuostakin puhelun pitkittyessä katsoi Roland kelloansa.

– Soo! sanoi hän lopuksi, nyt mahtanemme lähteä.

Pietari nauroi:

– Kello ei ole 1 vielä. Tiedättekö mitä, ette olisi tarvinneet jäähdyttää minulle ruokaa.

– Menetkö sinäkin asianajajaan, kysyi hänen äitinsä.

Hän vastasi kylmästi:

– Mitä tekemään? Se on aivan tarpeetonta.

Kun Pietari, perheen mentyä pois, oli jäänyt itseksensä, pitkitti hän joutilasten asuntojen tarkastelua. Vihdoinkin löysi hän yhden, joka häntä miellytti: kookkaan ensi kerroksessa, jossa oli kaksi eri käytävää eri kaduilta, kaksi arkihuonetta, suuri lasikattoinen sali, missä sairaat odotellessaan voivat kävellä kukkien keskellä, ja sievä ruokahuone, josta oli näköala merelle. Kun hänen tuli päättää, teki vuokra – kolme tuhatta markkaa – hänet miettiväiseksi; hänen tuli nimittäin maksaa ensimäinen neljännes etukäteen, eikä hänellä ollut penniäkään alkajaisiksi. Hän meni siis luvaten antaa varman vastauksen kahden päivän kuluessa; ja hänen pölähti päähänsä pyytää veljeltä rahaa lainaksi ensimäiseksi puoleksi vuodeksi, niin pian kuin Juhani oli ottanut perintönsä vastaan.