Émile Zola - Neljä päivää

Hän vaikeni ja näytti uneksivan. Olin kohottanut hämmästyneenä otsani hengittäen helpommin. Setäni ei saarnannutkaan.

– Nyt on kaunis aamu, jatkoi hän, aamu, joka on nuoruuden. Sinun kahdeksantoista vuottasi sopivat mainiosti tähän vehreyteen, joka on tuskin kahdeksantoista päivän vanha. Kaikkialla loistaa ja tuoksuu, eikö totta? Suuri laakso on sinusta autuuden asuinsija: virta on olemassa antaakseen sinulle viileyttä, puut luodakseen sinulle varjoa, vainiot huokuakseen sinulle hellyyttä, taivas itse syleilläkseen taivaanrantaa, jota sinä tutkit toivoen ja kaivaten. Kevät kuuluu sinun ikäisillesi poikasille. Se opettaa pojille, miten tulee antaa nuorille tytöille juoda.

Painoin uudelleen pääni alas. Varmasti oli Lazare setä nähnyt minut.

– Minunlaiseni vanha ukko, jatkoi hän, vasta osaa oikein arvostella kevään ihanuutta. Minä, Jean parkani, rakastan Durancea, koska se kostuttaa näitä vainioita ja elähyttää koko laaksoa; rakastan puiden nuorta lehtipukua, koska se ennustaa kesän ja syksyn hedelmiä, rakastan taivasta, koska se on meille laupias ja lämmöllään kiirehtää maan hedelmällisyyttä. Minun olisi kerran pitänyt sanoa tämä sinulle, sanon sen sinulle mieluimmin tänään, tällä aamuhetkellä. Itse kevät antaa sinulle opetuksen. – Maa on laaja työpaja, jossa ei milloinkaan pidetä joutoaikoja. Katso tätä kukkaa jalkojemme juuressa: sinä huomaat siinä vain tuoksun, minä näen siinä työtä, se täyttää tehtäväänsä luodessaan osansa elämää, pienen mustan siemenen, joka ensi keväänä vuorostaan tekee työtä. Ja nyt, katso aavaa taivaanrantaa. Kaikki tämä ilo on vain luomisen iloa. Vainiot hymyilevät, ne alkavat ikuisen toimintansa. Kuuletko tällä hetkellä kuinka luonto hengittää voimakkaasti, äänekkäästi ja kiirehtien? Lehdet huokaavat, kukat kiirehtivät, vilja kasvaa lakkaamatta, kaikki kasvit, jokainen ruokokorsi kilpailee siitä kuka nopeimmin kasvaa, ja virran liikkuva vesi auttaa yhteistyötä ja nuori aurinko, joka nousee taivaalle, elähyttää työntekijäin ikuista aherrusta.

Setäni pakoitti minut tällöin katsomaan häntä silmiin. Hän jatkoi:

– Sinä ymmärrät, Jean, mitä ystäväsi kevät sanoo. Se on nuoruus, mutta se valmistaa kypsyyden aikaa, sen hymyily on vain työniloa. Kesä tulee olemaan voimaa uhkuva, syksy hedelmällinen, sillä kevät laulaa tällä hetkellä täyttäessään ripeästi tehtävänsä.

Minä olin kovin hämilläni. Ymmärsin Lazare setääni. Hän piti minulle sittenkin nuhdesaarnan, jossa hän sanoi, että olin laiskuri ja että työnteon hetki oli tullut.

Setäni näytti olevan yhtä hämillään kuin minäkin. Epäröityään hetkisen sanoi hän hiukan sopertaen:

– Jean, sinä olet tehnyt väärin, kun et ole tullut kertomaan minulle kaikkea… Koska sinä rakastat Babetia ja koska Babet rakastaa sinua…

– Babet rakastaa minua! huudahdin minä

Setäni teki kärsimättömän liikkeen.

– Niin, niin. En tarvitse uutta tunnustusta… Hän itse on sen minulle tunnustanut.

– Hän on sen teille tunnustanut, hän on sen teille tunnustanut!

Ja minä hyökkäsin äkisti Lazare sedän kaulaan.

– Oi kuinka olen iloinen! lisäsin minä… En olisi milloinkaan puhunut hänelle, se on tosi… Hän on sanonut sen teille ripillä, eikö totta?.. Milloinkaan en olisi uskaltanut häneltä kysyä rakastaako hän minua, milloinkaan en olisi saanut sitä tietää… Oi, kuinka olen teille kiitollinen!

Lazare setä oli aivan punainen. Hän tunsi, että oli menetellyt taitamattomasti. Hän oli luullut, etten ensi kertaa ollut yhdessä nuoren tytön kanssa ja siten antoi hän minulle varmuuden, kun en vielä uskaltanut uneksia toivostakaan. Hän vaikeni nyt vuorostaan ja minä tulin kaunopuheiseksi.

– Ymmärrän kaikki, jatkoin minä. Te olette oikeassa, minun täytyy tehdä työtä ansaitakseni Babetin. Mutta saattepa nähdä kuinka rohkea minä olen… Oi kuinka te olette hyvä Lazare setä ja kuinka hyvin te puhutte! Ymmärrän mitä kevät puhuu, tahdon, että minunkin kesäni on oleva voimakas, syksyni hedelmällinen. Täällä on hyvä olla, täältä näkyy koko laakso; minä olen nuori kuten se, tunnen itsessäni nuoruuden, joka pyrkii täyttämään tehtäväänsä…

Setäni tyynnytti minua.

– Hyvä on, Jean, sanoi hän. Olen kauvan toivonut tekeväni sinusta papin ja siinä tarkoituksessa olen myös antanut sinulle opetusta. Mutta se, mitä olen tänä aamuna nähnyt virran partaalla, pakoittaa minut luopumaan rakkaimmasta toiveestani. Taivas ohjaa meidän askeleitamme. Sinä tulet rakastamaan Jumalaa toisella tavalla… Sinä et saa jäädä tähän kylään, tahdon että palaat vasta ijän ja työn kypsyttämänä. Olen valinnut sinulle kirjaltajan ammatin, tietosi tulevat olemaan sinulle hyödyksi. Muuan ystäväni, eräs kirjanpainaja Grenoblessa odottaa sinua ensi maanantaina.

Minut valtasi levottomuus.

– Ja minä palaan mennäkseni naimisiin Babetin kanssa? kysyin minä.

Setäni hymyili tuskin huomattavasti. Vastaamatta suoraan hän sanoi:

– Kaikki muu on taivaan huomassa.

– Taivas olette te, minä uskon hyvyyteenne. Oi setäni, pitäkää huolta, ettei Babet unohda minua. Minä teen työtä hänen tähtensä.

Silloin Lazare setä osoitti vielä kerran laaksoa, joka tulvehti valosta, kuumana ja kultaisena.

– Siinä on toivo, sanoi hän. Älä ole niin vanha kuin minä, Jean. Unohda saarnani, ole tietämätöin kun tämä laakso. Se ei ajattele syksyä, se nauttii omasta ilostaan, se tekee työtä huoletonna ja rohkeana. Se toivoo.

Ja me palasimme pappilaan kävellen hitaasti auringon kuivaamassa ruohikossa, keskustellen liikutettuina läheisestä erostamme. Aamiainen oli jäähtynyt, niinkuin olin arvannut, mutta siitä minä vähän välitin. Sain kyyneleet silmiini joka kerran kuin katsoin Lazare setää. Ja Babetia muistaessani sydämeni sykki tykehtyäkseen.

En muista, mitä tein lopun päivää. Luulen, että menin loikomaan pajujen alle virran partaalle. Setäni oli oikeassa, maa työskenteli. Kallistaessani korvaani nurmikkoon olin kuulevinani yhtämittaista huminaa. Silloin uneksin elämästäni. Painautuneena ruohikkoon kuvittelin elämää täynnä työntekoa Babetin ja Lazare sedän rinnalla. Maan elinvoimainen nuoruus oli täyttänyt rintani, jota painoin lujasti maaemoa vasten ja oli hetkiä, jolloin kuvittelin olevani yksi voimakkaista pajuista ympärilläni. Illalla en voinut syödä päivällistä. Setäni ymmärsi epäilemättä ajatukset, jotka minua tukehuttivat, sillä hän ei ollut huomaavinaan ruokahalunpuutettani. Heti kun saatoin nousta pöydästä, kiiruhdin jälleen ulos hengittämään raitista ilmaa.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.