Émile Zola - Neljä päivää

Ja minä oikaisin pitkin pituuttani sammalille. Aurinko paahtoi lämpimästi selkääni, mutta rintani, joka oli ruohikkoa vasten, oli aivan kostea.

Oletteko milloinkaan aivan läheltä katsellut ruohoa, silmät heinänkorsien tasalla? Babetia odottaessani tutkin katseillani arvelematta ruohomätästä, joka oli todella kokonainen maailma. Siinä oli katuja, poikkikatuja, toreja, kokonaisia kaupunkeja. Pohjimmaisena oli suuri tumma läjä, jossa menneen keväiset lehdet surullisesti mätänivät, hennot korret ylenivät maasta, pitenivät, koukistuivat sirosti. Siellä oli hoikkia pylväikköjä, kirkkoja, aarniometsiä. Näin kahden pienen hyönteisen käyskentelevän tässä äärettömyydessä, ne olivat varmaan eksyksissä sillä ne vaelsivat pylväiköltä toiselle, kadulta kadulle levottoman ja huolestuneen näköisinä.

Juuri sillä hetkellä näin kohottaessani katseeni ylhäällä polulla Babetin valkeat hameet mustaa maata vasten. Tunsin hänen harmaan valkokukikkaan karttuunihameensa. Painauduin syvemmälle ruohikkoon, tunsin kuinka sydämeni sykki maata vasten, niin että miltei hieman kohosin maasta joka sykähdyksellä. Rintaani poltti, nyt en enää tuntenut aamukastetta.

Nuori tyttö tuli kevyesti polkua alas. Hänen hameensa viistivät maata ja heiluivat ihastuttavasti. Näin hänet kiireestä kantapäähän, aivan suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa suloudessaan. Hän ei tiennyt, että minä olin pajujen alla, hän käveli huolettomana välittämättä tuulesta, joka kohotti hänen hameensa helmaa. Näin hänen jalkansa, jotka sipsuttivat nopeaan, nopeaan ja osan hänen valkoisten sukkien peittämästä nilkastaan, joka oli käden paksuinen ja sai minut suloisesti ja kiusallisesti punastumaan.

Ah, silloin en nähnyt enää mitään, en Durancea, en pajuja, en valkeata taivasta. Annoin palttua laaksolle. Se ei enää ollut hyvä ystävä, sen ilot ja surut jättivät minut aivan kylmäksi. Mitä huolin tovereistani, kallioista ja kukkuloiden puista! Virta saattoi minun puolestani muitta mutkitta suoria tiehensä jos tahtoi, minä en olisi sitä kaivannut.

Ja kevät, minä en välittänyt keväästäkään! Se olisi voinut viedä pois auringon, joka lämmitti selkääni, lehdikkönsä, säteensä, koko toukokuisen aamunsa, ja minä olisin jäänyt loikomaan haltioissani katsellen Babetia, joka kulki polkua pitkin häilytellen suloisesti hameitaan. Sillä Babet oli sydämessäni saanut laakson sijan, Babet oli itse kevät. En ollut milloinkaan häntä puhutellut. Me punastuimme molemmat kun katsoimme toisiimme Lazare sedän kirkossa. Olisin voinut vannoa, että hän ei voinut minua sietää.

Tänä päivänä hän jutteli hetkisen pesijättärien kanssa. Hänen hopeanheleä naurunsa yhtyneenä Durancen kohinaan kuului piilopaikkaani. Hän kumartui ammentamaan vesitilkkasen nyrkkiinsä, mutta ranta oli korkea, Babet oli vähällä pudota ja piti kiinni ruohosta.

Outo väristys jähmetytti vereni. Nousin äkkiä ja tuntematta kainoutta, punastumatta juoksin nuoren tytön luo. Hän katsoi minuun säikähtyneenä, sitten hän hymyili. Minä kumarruin ollen vaarassa pudota. Onnistuin saamaan oikean käteni, jonka sormet pusersin yhteen, täyteen vettä. Ja minä tarjosin Babetille tätä omituista pikaria kehoittaen häntä juomaan.

Pesijättäret nauroivat. Babet oli hämillään eikä uskaltanut ottaa vastaan, hän epäröi, pää puoleksi poispäin kääntyneenä. Viimein hän teki päätöksensä, lähensi suloisesti huulensa sormieni päihin – mutta hän oli liian kauvan viivytellyt, vesi oli haihtunut. Silloin hän purskahti nauramaan, tuli lapselliseksi ja minä näin kyllä, että hän piti minua pilkkanaan.

Minä olin kovin hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa ammensin vettä molemmin käsin ja kiiruhdin viemään ne Babetin huulille. Hän joi, ja minä tunsin hänen suunsa kosketuksen lämmön, joka nousi käsivarttani pitkin rintaani ja pani sen hehkumaan.

– Kuinka Lazare setä mahtaneekaan nukkua! sanoin aivan hiljaa itsekseni.

Näin saneessani huomasin mustan varjoni vieressäni ja kääntyessäni näin setä Lazaren omassa persoonassaan muutaman askeleen päässä – hän katsoi vihaisen näköisenä Babetia ja minua. Hänen kauhtanansa näytti aivan valkoiselta auringonpaisteessa; hänen silmissään oli moitetta, joka herätti minussa halun itkeä.

Babet pelästyi kovin. Hän punastui, hän kiiruhti pois sopertaen:

– Kiitos, herra Jean, kiitän teitä.

Minä kuivasin märkiä käsiäni ja seisoin hämilläni, liikkumattomana

Lazare sedän edessä.

Tuo arvon mies seisoi käsivarret ristissä, yksi kauhtanansa kulma kohotettuna ja katseli Babetia, joka päätään kääntämättä juoksi polkua ylös. Kun Babet oli kadonnut pensasaitojen taa, loi hän katseensa minuun, ja minä näin hänen lempeillä kasvoillaan surullisen hymyilyn.

– Jean, sanoi hän, tule, kävelkäämme suuressa lehtokäytävässä.

Aamiainen ei ole vielä valmis. Meillä on puolituntinen aikaa.

Hän lähti kävelemään hiukan laahaavin askelin, välttäen kasteisia heinänkorsia. Hänen kauhtanansa, jonka helma viisti maata, kahisi hiljaa. Hänellä oli rukouskirja kainalossa, mutta hän oli unohtanut aamuluettavansa ja hän kulki kumarassa, uneksien, puhumatta sanaakaan.

Hänen äänettömyytensä teki minut alakuloiseksi. Hän oli tavallisesti puhelias. Joka askeleelta levottomuuteni kasvoi. Varmaan oli hän nähnyt minun antavan Babetille juoda. Jumalani, mikä näky! Nuori tyttö, joka nauraen ja punastuen kosketti huulillaan sormenpäitäni, ja minä, joka seisoin varpaillani, kädet ojennettuina ja kumarruin aivankuin häntä suudellakseni. Nyt tuntui minusta tekoni hirvittävän rohkealta. Ja koko arkuuteni palasi. Ihmettelin, kuinka olin saattanut uskaltaa antaa suudella sormiani niin suloisella tavalla.

Ja Lazare setä, joka ei puhunut mitään, ja joka yhä käveli edessäni luomatta katsettakaan vanhoihin puihin, joita hän rakasti! Varmaankin hän valmisti rangaistussaarnaa. Hän kuletti minut suureen lehtokäytävään vain saadakseen rauhassa torua minua. Sitä kestäisi ainakin tunnin: aamiainen jäähtyisi, minä en voisi palata virran partaalle uneksimaan poltosta, jonka Babetin huulet olivat jättäneet käsiini.

Me olimme tulleet suureen käytävään. Tämä leveä ja lyhyt lehtokäytävä kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa. Sen muodostivat suuret, onttorunkoiset tammet, jotka levittivät valtavia, korkeita oksiaan. Puitten alla kattoi maan hieno ruoho ja aurinko, joka pilkisti lehtien lomitse, kirjaili tämän ruohomaton punertavalla kullalla. Loitompana levisi ylt'ympäri heleänvihreitä vainioita.

Kääntymättä, muuttamatta askeleitaan kulki setäni käytävän päähän asti. Siellä hän pysähtyi ja minä asetuin hänen viereensä ymmärtäen, että kauhea hetki oli tullut.

Virta teki äkkinäisen mutkan, pieni rintavarustus teki käytävän päästä jonkunlaisen penkereen. Tästä varjoisasta paikasta näkyi aurinkoinen laakso. Tasanko laajeni avarana eteemme useamman penikulman laajuudelta. Aurinko nousi taivaalle, jossa aamun hopeaiset säteet olivat vaihtuneet kultavirraksi; häikäisevät valonsäteet hiipivät taivaanrannalta, pitkin kukkuloita ja levisivät tasangolle kuin tulipalon hehku.

Oltuaan hetkisen hiljaa, kääntyi Lazare setä minun puoleeni.

– Hyvä Jumala, nyt tulee saarna! ajattelin minä.

Ja minä painoin pääni alas. Setäni osoitti kädenliikkeellä laaksoa, sitten hän kääntyi ja sanoi hitaasti:

– Katsohan Jean, tuo on kevät. Maa iloitsee, poikani, ja minä olen tuonut sinut tänne, tämän valomeren ääreen näyttääkseni sinulle keväisen ajan ensimäiset hymyilyt. Katso, mikä loisto ja mikä viehkeys! Laaksosta kohoaa lämpimiä tuoksuja, jotka hivelevät kasvojamme kuin elämän henkäys.