Émile Zola - Unelma

Talvi vuonna 1860 oli niin kylmä, että Oise-joki jäätyi ja alisen Picardian tasangot olivat paksujen lumikinosten peitossa; varsinkin joulupäivänä oli kova koillispyry, joka miltei hautasi lumeen Beaumontin kaupungin. Jo aamulla oli lumisade alkanut, illansuussa se yltyi, ja sitten pyrytti yhtä mittaa koko yön. Yläkaupungissa, Kultaseppäinkadulla, jonka päässä oli kuin kehyksissä tuomiokirkon pohjoisen ristilaivan julkisivu, kiidätti tuulenpuuska lunta vinhana pyörteenä, piiskaten pyhän Agneksen porttia, joka oli puoleksi romaanilainen, puoleksi goottilainen, muodostaen runsaine veistokoristeineen vastakohdan yllään kohoavalle sileälle päädylle. Aamun sarastaessa oli siinä lunta melkein puolitoista kyynärää.

Katu nukkui vielä edellisen illan juhlimisesta uupuneena. Kello löi kuusi. Itsepäisesti varisevien lumihiutaleitten hunnuttamassa pimeydessä näkyi vain yksi ainoa epäselvä liikkuva olento, yhdeksänvuotias tyttönen, joka oli paennut portin holvikaarien alle suojaa etsimään ja värjöttänyt siinä koko yön, koettaen suojata itseään parhaansa mukaan. Hän oli puettu ryysyihin, päässä oli hänellä repaleinen silkkihuivi ja paljaissa jaloissa suuret miehenkengät. Hän oli varmaankin pysähtynyt tähän vasta sitten kun oli kuljeksinut kauan ympäri kaupunkia, sillä hän oli kompastunut tässä uupumuksesta. Hänelle se oli viimeinen äärimmäisyys, kaikkien mahdollisuuksien loppu, kalvava nälkä, tappava vilu; ja heikkoudessaan, mielensä raskaan painon menehdyttämänä, hän lakkasi taistelemasta, hänelle jäi vain ruumiillinen tuskantunne, joka saattoi hänet vaistomaisesti muuttamaan asentoaan ja vetäytymään vanhojen kivien suojaan, kun tuulenpuuska ryöpytti lunta.

Tunti tunnin perästä kului. Hän oli seisonut kauan nojaten kahden kaksoisoven väliseen pylvääseen, jonka päässä seisoo pyhän Agneksen, kolmentoistavuotiaan marttyyrin kuva, palmunoksa kädessään ja karitsa jalkainsa juuressa. Ja otsikossa ovenkamanan yläpuolella on koko tuon neitsyt-lapsen, Jeesuksen morsiamen legenda esitettynä korkokuvissa, jotka ilmaisevat yksinkertaisen harrasta uskoa; siinä on kuvattu, kuinka hänen hiuksensa kasvavat pitkiksi ja verhoavat hänet, kun maaherra lähettää hänet alastomana huonoon paikkaan kostoksi siitä että hän ei ole huolinut maaherran pojasta; siinä on hänen polttorovionsa, jonka liekit kaikkoavat hänestä ja polttavat sensijaan hänen pyövelinsä heti kun nämä ovat sytyttäneet puut; siinä on ihme, jonka tekevät hänen luunsa, parantamalla keisarin tyttären Konstantian spitalitaudista, ja ihme, jonka tekee eräs hänen maalaamansa kuva, kun Paulinus niminen pappi, jota kiusaa halu mennä naimisiin, lahjottaa kuvalle paavin kehotuksesta smaragdilla koristetun sormuksen, ja kuva ojentaa sormensa ja vetää sen sitten takaisin, pitäen sormuksen, joka nähdään siinä vielä tänäkin päivänä, – ja tämä pelasti Paulinuksen. Otsikon huipussa nähdään sädekehän keskellä, kuinka Agnes viimein otetaan taivaaseen, missä hänen ylkänsä Jeesus ottaa hänet omakseen, hänet, niin pienen ja niin nuoren, antaen hänelle iankaikkisen autuuden suudelman.

Mutta kun tuuli puhalsi pitkin katua ja lumi vihmoi suoraan edestäpäin, uhkasivat nietokset peittää kynnyksenkin; silloin lapsonen väistyi sivulle, pylväänjalustalla seisovien neitsyenkuvien luokse. Ne ovat Agneksen tovereita, pyhimyksiä, jotka muodostavat hänen seurueensa. Niitä on kolme oikealla puolella: Dorotea, joka vankilassa ollessaan eli ihmeleivästä, Barbara, joka eli tornissa, Genoveva, jonka neitsyys pelasti Pariisin, ja kolme vasemmalla: Agata, jolta reväistiin rinnat, Kristiina, jota hänen isänsä kidutti ja joka viskasi omaa lihaansa tämän kasvoille, ja Cecilia, jota eräs enkeli rakasti. Näiden yläpuolella vielä neitsyitä, kolme tiheää riviä neitsyitä, jotka kohoavat päätekivikaarien mukana ja reunustavat kaikki kolme holvia voitollisten, siveitten neitsyt-ruumiittensa kukoistuksella, alhaalla rääkättyinä ja kidutettuina, ylhäällä kerubiiniparven vastaanottamina, autuudesta haltioituneina keskellä taivaan salia.

Mutta kellon kahdeksaa lyödessä, kun päivä alkoi valjeta, ei mikään ollut enää suojannut häntä pitkään aikaan. Jollei hän olisi tallannut lunta, olisi se noussut hänen olkapäittensä tasalle. Vanhan portin hänen takanaan se oli verhonnut ikäänkuin kärpännahoilla, joten se oli aivan valkoinen, mutta sen yläpuolella kohoava seinä oli paljas ja harmaa, sillä sen sileään pintaan ei yksikään lumihiude voinut tarttua. Varsinkin ovisyvennyksen pyhimykset oli lumi vaatettanut hohtavan valkoisiin vaippoihin kiireestä kantapäähän. Ylhäällä otsikossa olevat korkoveistoskuvaelmat ja holvikaarien pienet pyhimykset esiintyivät selväpiirteisinä, valkoisin ääriviivoin kuvattuina tummalle pohjalle, aina riemuisaan loppukohtaukseen saakka, jossa arkkienkelit näyttivät viettävän Agneksen häitä keskellä valkoista ruususadetta. Ja lapsi-neitsyen kuvapatsas seisoi pylväällään valkoinen palmu kädessään ja valkoinen karitsa jalkainsa juuressa, puhtaan valkoisena, tahrattomin lumiruumiin, kuin liikkumattomaksi jäykistyneenä samaan kylmyyteen, joka oli jäädyttänyt voittoisan neitsyyden salaperäistä Jumalaan yhtymistä esittävät kuvat hänen ympärillään. Ja hänen jalkainsa juuressa värjöttävä poloinen lapsi oli lumesta valkoisena hänkin, kangistuneena ja valkoisena kuin kiveksi muuttunut, niin ettei häntä enää voinut erottaa kirkon suurista neitsyistä.

Äkkiä hän kuitenkin kohotti katseensa, kun jossakin kadun varrella ikkunan säleluukku rämähtäen avautui. Se oli oikealla, aivan tuomiokirkon vieressä olevan talon yläkerrassa. Noin nelikymmen-vuotias, kookas, erinomaisen kaunis tummaverinen nainen oli kumartunut ulos ikkunasta; ja nähtyään lapsen liikahtavan, hän jäätävästä kylmyydestä huolimatta unohti paljaan käsivartensa hetkeksi ulos. Surkutteleva hämmästys kuvastui hänen tyvenillä kasvoillaan. Sitten häntä alkoi värisyttää ja hän sulki ikkunan. Hänen mieleensä jäi kuva riekaleiseen silkkihuiviin kietoutuneesta vaaleaverisestä tytöstä, jolla oli orvokinsiniset silmät, kapeat kasvot, pitkä, hienopiirteinen kaula ja kaltevat olkapäät; hän oli kylmästä sinervä, pienet kädet ja jalat kohmetuksissa, eikä hänessä ollut muuta elävää kuin hänen hengityksensä kevyt huuru.

Lapsen silmät olivat koneellisesti jääneet katsomaan taloa. Se oli kapea, kaksikerroksinen talo, hyvin vanha, rakennettu viidennentoista vuosisadan loppupuolella. Se oli ihan kirkon kyljessä kiinni, kahden tukimuurin välissä, ikäänkuin käsnä jättiläisen varpaitten välissä. Ja täten tuettuna se oli säilynyt ihmeellisen hyvin; siinä voitiin vielä nähdä vanha kivijalka, näkyvillä tiilireunuksilla varustetut puiset seinäpinnat, metrin verran esiinpistävät kattohirret ja ulkoneva porrastorni vasemmassa kulmassa, jonka kapeassa ikkunassa oli vielä vanhat lyijykehyksensä. Aika oli kuitenkin vaatinut korjauksia. Tiilikatto oli nähtävästi Ludvig XIV: n ajalta. Saattoi helposti tuntea mitkä olivat sen ajan töitä: tornin jalustaan oli puhkaistu pieni ikkuna, puiset ikkunankehykset oli asetettu kaikkialle entisten lyijyisten tilalle, yläkerran kolme vierekkäistä ikkunaa oli supistettu kahdeksi muuraamalla keskimäisen aukko umpeen, mikä antoi talon julkisivulle samanlaisen sopusuhtaisen ulkonäön kuin oli kadun muilla, uudemmilla rakennuksilla. Alakerrassa olivat muutokset yhtä helposti huomattavissa; entisen raudotetun ulko-oven sijalla oli korulistoilla kaunistettu tammiovi, ja keskiseinän suuri kaariaukko oli muurattu kiinni alhaalta, sivuilta ja ylhäältä, joten siinä nyt oli vain suorakulmainen aukko, jonkinlainen suuri ikkuna, entisen kadulle avautuneen huippukaarisen oven tilalla.