Émile Zola - Unelma

– Oletko loukannut käsivartesi? kysyi Hubertine. Älä pelkää, näytähän vähän, typykkäni.

Mutta heti kun hän kosketti häntä, nousi lapsi kiivaasti ja riuhtoi vastaan. Kahakassa hän tuli ojentaneeksi kättään, ja pieni pahvikantinen kirja, joka oli ollut hänellä ihoa vasten kätkettynä, solahti esiin vaatteitten halkeamasta. Hän yritti ottaa sitä kiinni ja jäi seisomaan nyrkit vihasta vääntyneinä, nähdessään noitten tuntemattomien avaavan sen ja lukevan sitä.

Se oli Seinen departementin lasten vaivaishoitohallituksen antama kasvattikirja. Ensimmäisellä sivulla oli pyhän Vincentius Pauluksen ympyräkuva ja sen alla painetut kaavakkeet: kasvatin sukunimi – ja musteella vedetty viiva täytti tyhjän kohdan; sitten etunimet – Angélique Marie; aikamäärät – syntynyt tammikuun 22 p. 1851, otettu kirjoihin saman kuun 23 p. matrikkelinumerolla 1634. Siis isä ja äiti tuntemattomat, ei minkäännäköistä kirjallista todistuskappaletta, ei edes kastetodistusta, ei mitään muuta kuin tuo virallisen kylmä kirjanen punertavine vaatepäällyksineen. Ei ketään omaista koko maailmassa ja vankipassi – numeroitu ja luokiteltu turvattomuus.

– Oh, löytölapsi! huudahti Hubertine.

Silloin Angélique hillittömästi kuohahtaen puhkesi puhumaan:

– Minä olen parempi kuin kaikki muut, niin! minä olen parempi, parempi, parempi… Minä en ole milloinkaan varastanut muilta, ja ne varastavat minulta kaikki… Antakaa takaisin, mitä olette varastanut minulta!

Hänen pikku ruumistaan nostatti niin kuohuva ylpeys, niin kiihkeä halu olla voimakkaampi, että aviopuolisot jäivät hämmästyksestä sanattomiksi. Tuo tyttö heidän edessään ei ollut enää sama vaaleaverinen lapsi, jonka silmät olivat orvokinsiniset ja hento kaula hienopiirteinen kuin lilja. Hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi, kasvojen ilme oli häijy, kuohuva veri paisutti hänen kaulaansa. Nyt, kun hänellä oli lämmin, hän nousi pystyyn ja sähisi niinkuin kyykäärme, joka on poimittu hangelta.

– Oletko sinä häijy? sanoi Hubert lempeästi. Me tarkotamme sinun hyvääsi, kun tahdomme tietää, kuka sinä olet.

Ja hän tutki vaimonsa olkapään yli kirjaa, jota tämä selaili. Toisella sivulla oli hoitajan nimi. »Lapsi Angélique Marie on tammikuun 25 päivänä 1851 jätetty hoidettavaksi Françoise'lle, maanviljelijä Hamelin'in vaimolle, joka asuu Soulanges'in pitäjässä, Nevers'in piirikunnassa; ja on mainittu hoitaja lähteissään saanut yhden kuukauden hoitopalkan ynnä lapsen vaatekerran.» Sitten seurasi kastetodistus, jonka oli allekirjottanut lasten vaivaistalon saarnaaja; sitten lapsen lähtiessä ja saapuessa annetut lääkärintodistukset. Neljännesvuosittain suoritettujen kuukausimaksujen merkinnät täyttivät edempänä neljän sivun sarekkeet, ja joka kerta toistui niissä kantomiehen epäselvä nimikirjotus.

– Kuinka, Nevers? kysyi Hubertine, – Neversin tienoillako sinut on kasvatettu?

Ollen kykenemätön estämään heitä lukemasta kirjaa, oli Angélique sulkeutunut jälleen entiseen synkkään äänettömyyteensä. Mutta viha avasi hänen huulensa, hän puhui hoitajastaan.

– Ihan varmaan Nini-täti olisi lyönyt teitä. Hän puolusti minua aina, vaikka hän kyllä läimikin minua… Ihan varmaan minä en olisi niin onneton siellä, eläinten kanssa…

Hänen kurkkuaan kuroi, hän puhui katkonaisin, hajanaisin lausein niitystä, jolla hän paimensi Punikkia, valtatiestä, jolla leikittiin, muroleivistä, joita paistettiin, suuresta koirasta, joka oli häntä purrut.

Hubert keskeytti hänet, lukien ääneen:

– »Vakavan sairauden sattuessa tai huonon kohtelun takia on apulaistarkastaja oikeutettu siirtämään lapset hoitajan luota.»

Alle oli merkitty, että lapsi Angélique Marie oli kesäkuun 20 päivänä 1860 jätetty hoidettavaksi Teresialle, Louis Franchommen vaimolle, jotka molemmat olivat ammatiltaan tekokukkien valmistajia ja asuivat Pariisissa.

– Hyvä, minä ymmärrän, sanoi Hubertine. Sinä sairastuit ja sinut tuotiin Pariisiin.

Mutta niin ei ollut asian laita, Hubertit eivät saaneet selville lapsen vaiheita ennenkuin he olivat pala palalta urkkineet ne Angéliquelta. Louis Franchommen, joka oli Nini-tädin serkku, oli pitänyt tulla kuukauden ajaksi maalle, tointuakseen kuumetaudista. Silloin hänen vaimonsa Teresia, joka oli ruvennut kovasti pitämään lapsesta, oli hankkinut luvan ottaa hänet mukaansa Pariisiin, missä hän lupasi opettaa hänelle kukkien valmistusta. Kolme kuukautta myöhemmin hänen miehensä kuoli, ja kun hän oli itsekin hyvin heikko, täytyi hänen silloin muuttaa veljensä, nahkuri Rabier'n luokse Beaumontiin. Joulukuun alkupäivinä hän oli kuollut, uskoen kasvattinsa kälynsä huostaan, ja siitä lähtien sai pienokainen kärsiä loukkauksia, lyöntejä ja kidutusta.

– Rabier, mutisi Hubert, niin, kyllä tiedän, nahkuri Rabier, Ligneulin rannalla, alakaupungissa… Mies juo ja vaimo käyttäytyy huonosti.

– He haukkuivat minua kilometripatsaan lapseksi, jatkoi Angélique kuohuksissaan, loukatun ylpeyden raivossa. He sanoivat, että katuoja oli kyllin hyvä äpärälle. Ja vaimo löi ja hakkasi minua ja pani sitten minulle ruokaa lattialle, niinkuin kissalleen; ja monasti sain vielä panna maata syömättä… Oh! minä olisin tappanut itseni viimein!

Hän teki hurjan epätoivon eleen.

– Eilen, jouluaamuna, he joivat ja ryntäsivät minun päälleni ja uhkasivat puristaa peukaloillaan silmät ulos minun päästäni, huvikseen vain. Mutta se ei käynyt, ja silloin he alkoivat tapella ja löivät toisiaan nyrkeillä niin kovasti, että minä luulin heidän kuolleen, he makasivat molemmat pitkänään lattialla… Minä olin jo aikoja sitten päättänyt karata. Mutta minä tahdoin kirjani. Nini-täti näytti sitä minulle usein ja sanoi: »Katsos, tässä on kaikki mitä sinä omistat, sillä jos ei sinulla olisi tätä, niin ei sinulla olisi mitään.» Ja minä tiesin, missä he sitä pitivät sitten kun Teresia-täti kuoli, piirongin ylimmäisessä laatikossa… Silloin minä harppasin heidän ylitseen ja otin kirjan ja juoksin ulos, puristaen kirjaa käsivarteni alla, ihoa vasten. Se oli liian suuri, minä luulin että kaikki ihmiset sen näkisivät, että he ryöstäisivät sen minulta. Ja minä juoksin, minä juoksin niin hirveästi! Ja yöllä pimeässä, tuon portin alla minua paleli niin kauheasti, paleli niin että luulin kuolevani. Mutta ei se haittaa mitään, enpä minä heittänyt kirjaani, tässä se on!

Ja syöksähtäen äkkiä Hubertien luokse hän sieppasi kirjan heidän käsistään, kun he olivat sitä sulkemassa antaakseen sen hänelle takaisin. Sitten hän istui, heittäytyi pöytää vasten ja nyyhkytti, pitäen kirjaa kaksin käsin ja painaen poskeaan sen vaaleanpunertavaan päällykseen. Ääretön nöyryytyksen tunne painoi alas hänen ylpeytensä, koko hänen olemuksensa näytti sulavan siihen katkeruuteen, mikä sisältyi noihin muutamiin kuluneisiin lehtiin, tuohon mitättömään esineeseen, joka oli hänen aarteensa, ainoa side mikä kiinnitti hänet maailman elämään. Hänen sydämensä ei voinut tyhjentyä niin suuresta epätoivosta, hänen kyyneleensä juoksivat juoksemistaan; ja mielensä murtuessa hän oli saanut takaisin kauniin vaalean muotonsa, hänellä oli jälleen samat pitkähkön soikeat kasvot, samat orvokinsiniset silmät, jotka hänen heltyessään olivat vaalenneet, sama sulopiirteisenä kohoava kaula, joka saattoi hänet muistuttamaan jotakin kirkonikkunan pientä neitsyttä. Yhtäkkiä hän tarttui Hubertinen käteen, painoi hyväilyistä osattomat huulensa sitä vastaan, suudellen sitä kiihkeästi.

Molempien aviopuolisoitten sydän täyttyi liikutuksesta, he sopersivat, ollen itsekin herahtamaisillaan itkuun:

– Rakas, rakas lapsi!

Hän ei siis ollutkaan vielä perinpohjin paha? Ehkä hänet voisi vielä ojentaa tuosta kiivaudesta, joka oli heitä pelottanut?