Émile Zola - Kivihiilenkaivajat

Samassa tuli Mouque. Se oli lyhyt, kalju, hyvin vanhentunut, mutta kuitenkin lihava viisikymmenvuotias ukko. Siitä asti kun hänet oli määrätty tallirengiksi, oli hän ottanut tavaksi purra tupakkaa, purren niin innokkaasti, että ikenet olivat veressä.

Nähdessään tyttärensä seuraa, tuli hän ärtyiseksi.

– Mitä teillä täällä on tekemistä? huusi hän. – Menkää tiehenne! Etkö häpeä tuoda miestä tänne!

Mouquettesta oli tuo koko hauskaa, hän nauroi koko sydämestään. Etienne sitä vastoin joutui hämilleen ja riensi ulos, Katarina hymyillen seurasi häntä.

Kun he palasivat kaivoshalliin, saapuivat sinne myös Bebert ja Jeanlin hiilirattaitten jonoineen. Nostokoneen toiminnassa oli sattunut pysäys ja nuori tyttö meni silittämään hevosta. Se oli Bataille, valkea vanha hevonen, vanhin kaivoksessa, se oli viettänyt maan alla jo kymmenen vuotta, seisonut samassa tallinnurkassa, tehnyt samaa työtä samoissa pimeissä käytävissä, kymmeneen vuoteen se ei ollut nähnyt päivänvaloa. Se oli lihonnut. Sen karva kiilsi ja yleensä oli se hyvännäköinen. Se näytti viettävän täällä viisaan elämää, kaukana maaelämän onnettomuuksista. Aikaa myöten oli se saavuttanut suuren näppäryyden. Se tunsi niin hyvin tien, jota astui joka päivä, että itse työnsi päällään ilmanvaihtoluukkuja ja taivutti päänsä siellä, missä katto oli hyvin matala. Se osasi varmaankin myös laskea matkojaan, sillä kulettuaan tavallisen määrän, kieltäytyi se lähtemästä uudelleen matkalle ja se täytyi pakosta viedä talliin. Nyt vanhoilla päivillä tuntuivat sen kissansilmät surumielisiltä. Mahdollisesti näki se unelmissaan Marchiennen myllyn, Scarpe joen rannalla, jonka läheisyydessä se oli syntynyt, missä rannat aina viheriöivät ja raikas tuuli puhalsi. Ylhäällä oli jokin, joka paistoi ja lämmitti, jokin suuri lamppu, mutta eläimen heikko muisti ei voinut selvästi herättää sitä mielessään. Ja hevonen seisoi alaspainunein päin, vapisevin jaloin, turhaan koettaen muistaa aurinkoa.

Kaivosaukossa jatkuivat valmistelut, vihdoin iski moukari neljä kertaa, laskettiin hevonen. Siitä oltiin aina levottomia. Sattui että hevonen saapui perille kuolleena säikähdyksestä. Se sidottiin ylhäällä, jolloin se potki hurjasti, mutta kun se tunsi maan putoavan jalkojensa alta, kävi se äkkiä hiljaiseksi ja makasi liikkumatta kuin kivettynyt, katsoen suurin silmin pimeyteen.

Tällä kertaa oli hevonen suurta kokoa, niin että sitoessa oli täytynyt vetää sen pää sivulle, jottei se sattuisi seinään. Laskeminen jatkui kolme minuuttia, sitä hidastutettiin tahalla. Mutta alhaalla kasvoi levottomuus. Oliko se jätetty keskelle tietä sinne pimeyteen? Vihdoin näyttäytyi se liikkumattomana kauhusta laajennetuin silmin. Se oli kolmevuotias ruuna, nimeltä Trompette.

– Hiljaa! – sanoi Mouque. Hänen toimenaan oli ottaa hevonen vastaan.

– Tuokaa se tänne, mutta älkää irroittako siteistä.

Trompette makasi kivialustalla liikkumattomana möhkäleenä. Siltä varmaankin tuntui kaikki kauhealta unelta, sekä musta kuilu, että synkkä halli, jota täytti jyske ja melu.

Sitä alettiin irroittaa, kun Bataille hitaasti saapui sen luo. Se oli juuri riisuttu valjaista ja se jo etäältä kurotti kaulaansa, haistellakseen tuota uutta toveria, joka äkkiä oli pudonnut maan päältä. Työmiehet väistyivät hohottaen. No haisiko se hyvältä? Mutta Bataille ei kuullut heidän pilkkasanojaan, se vilkastui yhä enemmän. Uusi tulokas oli varmaankin tuonut mukanaan raittiin ilman tuoksua, unohdetun auringon ja ruohon tuoksua. Äkkiä hirnahti se kuuluvasti ja sen äänessä kuului iloa ja ikäänkuin tukahdutettua itkua. Se oli tervehdys toverille, joka hetkeksi oli herättänyt kaikki nuo unohdetut asiat ja se oli säälin ilmaisua uutta vankia kohtaan, joka vasta kuolleena palaisi ylös.

– Kas, kas tuota Bataillea! – huusivat työmiehet ihastuneina. – Se juttelee toverin kanssa.

Trompette oli vapaa siteistä, mutta makasi yhä liikkumattomana kyljellään, ikäänkuin verkko sitoisi sitä. Vihdoin ruoskan lyönnistä hypähti se jaloilleen. Ukko Mouque vei molemmat hevoset talliin.

– No, onko nyt meidän vuoromme? kysyi Maheu.

Häkki oli tyhjennettävä ja vielä oli määräaikaan kymmenen minuuttia. Vähitellen alkoi työ kaikkialla päättyä, kaikista murtopaikoista saapui työmiehiä. Siinä seisoi jo noin viisikymmentä henkeä läpimärkinä vapisten vedossa. Pierron, huolimatta lempeästä ulkonäöstään, antoi tyttärelleen Lydialle korvalle siitä, että tämä oli liian aikaiseen jättänyt työn. Sakarias nipisteli salaa Mouquettea lämmitelläkseen. Mutta yleinen tyytymättömyys kasvoi. Chaval ja Levaque kertoivat, että insinööri uhkasi vähentää maksua vaunuista ja maksaa erikseen tukipylväistä. Joka haaralta kaikui vihaisia huudahduksia: tässä ahtaassa kammiossa melkein kuudensadan metrin syvyydessä alkoi hiljalleen tyytymättömyys itää. Pian alkoivat äänet käydä yhä kovemmiksi; nuo ihmiset, jotka olivat likaiset hiilestä ja värisivät kylmästä, syyttivät yhtiötä, että se puolet työmiehistä tappaa maan alla ja toisen puolen kiduttaa nälällä. Etienne kuunteli väristen.

– Pian! Pian! kiiruhti kaivosvouti Richome lastaajia.

Hän joudutti nostoa, ikäänkuin kuulematta työläisiä. Mutta murina alkoi kuulua yhä kovemmin ja kovemmin, niin että viimein täytyi hänen sekaantua asiaan. Työläiset huusivat hänen ympärillään, ettei niin voi aina jatkua, vaan että kerran tuo kaikki menee helvettiin.

– Sinä olet järkevämpi, Maheu, – sanoi hän, käske heidän olemaan vaiti. Jos ei ole voimaa, niin täytyy olla järkeä.

Maheu todellakin alkoi jo vähitellen rauhoittua ja alkoi jo arastaa seurauksia. Mutta hänen ei tarvinnut sekaantua. Äänet hiljenivät äkkiä itsestään. Negrel ja Dansaert, palatessaan tarkastuskierrokselta, näyttäytyivät erään käytävän päässä. Molemmat olivat myös hiestyneet. Tottuneina alistumaan antoivat työläiset äreästi tietä, insinööri meni sanaakaan sanomatta ohi. Hän istui toisiin rattaisiin, päävouti toisiin, viisi moukarin lyöntiä antoi merkin "rasvaisesta lihasta", kuten sanottiin päällystöä nostettaessa ja häkki katosi näkyvistä syvän äänettömyyden vallitessa.

Sälytettynä nostokoneeseen neljän muun työmiehen kera päätti Etienne itsekseen lähteä taas maanteitä kiertämään. Parempi lähteä nyt heti kuin toistamiseen laskeutua tuohon helvettiin, missä ei edes voinut ansaita leipäänsä. Katarina ei tällä kertaa istunut hänen vieressään levittäen rauhoittavaa lämpöä ja hän koetti olla ajattelematta tuollaisia tyhmyyksiä. Hän tunsi, ettei hän voi tulla tämän lauman kaltaiseksi alistuvaisuudessa, hän oli liian kehittynyt siihen, vaan jos hän jäisi, niin varmaankin lopuksi kuristaisi jonkun päälliköistä.

Äkkiä häikäsi hänen silmiään. He olivat nousseet sellaisella nopeudella, että päivän valo aivan sokaisi hänet. Hän istui silmiään räpytellen pelästyneenä kirkkaasta valosta, josta hän jo oli ehtinyt vierastua. Kuitenkin tunsi hän helposti, kun häkki pysähtyi salpoihin. Ovi avattiin ja työmiesjoukko virtasi häkistä.

– Kuulehan, Mouquet, kuiskasi Sakarias vastaanottajan korvaan, – mennäänkö tänään Vulkaniin?

Vulkan oli tunnettu variété Montsou'ssa.

Mouquet iski silmää ja hihitti hiljaa. Hän oli yhtä lyhyt ja paksu kuin hänen isänsäkin, mutta oli hävyttömän näköinen kuin sälli, joka ei surrut huomista päivää. Nyt tuli Mouquette ja veljellisen lempeyden osoitukseksi antoi hän tälle läiskäyksen.

Etienne tuskin tunsi vastaanotto-huoneen korkeita holvia, jotka lampun valossa olivat tehneet hänet levottomaksi. Nyt se oli kolea ja likainen. Pölyisistä ikkunaruuduista tunki harmaa päivänvalo. Vain kone kiilsi kuten ennenkin; voidellut teräsköydet näyttivät musteeseen kastetuilta nauhoilta. Pyörät ylhäällä ja jättiläiskokoiset parrut, jotka niitä kannattivat ja häkit ja vaunut, kaikki tämä raudan paljous täytti huoneen ja teki sen synkän näköiseksi.