Émile Zola - Totuus

Keskiviikkona tuli kysymys salaisesta tutkinnosta. Oli kuultavana lääkärin tiedonanto ja lasten todistukset. Presidentillä oli oikeus vaatia salaista tutkintoa. Kieltämättä häneltä tätä oikeutta, pyysi Delbos puhevuoroa ja osoitti mikä vaara olisi tällaisesta salaperäisyydestä ja teki lopuksi uusia johtopäätöksiä. Siitä huolimatta antoi Gragnon tyynesti käskyn, jonka santarmit panivat toimeen, työntämällä yleisön ulos salista. Syntyi tavaton mielenliikutus, ihmiset tulvasivat pois salista tyrkkien toisiaan ja käytävissä keskusteltiin kiivaasti. Kuulustelu sulettujen ovien takana kesti enemmän kuin kaksi tuntia, ja sillä ajalla kiihtymys yhä lisääntyi. Joukossa kierteli yhtä mittaa hirveitä uutisia ja tietoja ikäänkuin se, mitä istuntosalissa sanottiin olisi tiukkunut seinien läpi. Ensiksi kerrottiin lääkärin tiedonannon sisältö, jokaista sanaa siinä selitettiin, siihen lisättiin hirveitä yksityisseikkoja, joita siihen saakka ei oltu tunnettu, ja jotka todistavat täydellisesti Simonin syyllisyyden. Sitten seurasivat hänen oppilastensa, Bongardin, Doloirin, Savinin ja Milhommen lasten todistukset. Heidän kerrottiin sanoneen asioita, joita he eivät koskaan olleet voineet sanoa. Saatiin tietää, että hän oli heidät kaikki häväissyt: mentiinpä vihdoin niinkin pitkälle, että huolimatta Delbosin vastaväitteistä, joiden sanottiin olleen pelkkää teeskentelyä, väitettiin simonistien itse vaatineen salaista kuulustelua, pelastaakseen maallikkokoulun moisista häväistyksistä. Ja silloinhan tuomio oli varma. Sillä niille, joita riittävien todistusten puute Zéphirinin rääkkäämisen ja murhan suhteen epäilyttäisi, voitaisiin huomauttaa siitä, mitä oli saatu ilmi salaisessa kuulustelussa, ja jota he eivät tienneet. Kun ovet uudelleen avattiin, ryntäsi joukko tuulispäänä sisään, vainusi ilmassa niitä hirveitä asioita, joita se kuvitteli mielessään. Mutta istunnon lopussa kuulusteltiin ainoastaan muutamia puolustajan kutsumia todistajia, joiden joukossa oli myöskin Markus, ja jotka kaikki kertoivat kuinka lempeä ja hyvä mies Simon oli, ja kuinka hän rakasti ja jumaloi vaimoaan ja lapsiaan. Yksi ainoa näistä todistajista herätti hetkeksi huomiota. Se oli alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin, jonka Delbos tahallaan oli hänen suureksi harmikseen kutsuttanut todistamaan. Mauraisin, yliopiston julkinen edustaja, joka samalla sekä tahtoi miellyttää antisimonisteja, että pelkäsi suututtavansa esimiestään, akatemian tarkastajaa Le Barazeriä, jonka hän tiesi salaiseksi simonistiksi, oli pakoitettu ensin tunnustamaan antaneensa Simonista erinomaisen arvolauseen, eikä hän voinut parantaa asiaansa muulla kuin epäselvillä viittauksilla ihmisluonteen salaperäisyydestä ja uskonnollisten intohimojen raivoisuudesta.

Torstaina ja perjantaina tapahtui La Bissonièren loppuvaatimus ja Delbosin puolustuspuhe. Tutkinnon aikana oli La Bissonnière puhunut niin vähän kuin mahdollista, tehden muistiinpanoja ja katsellen kynsiään. Oikeastaan hänelläkin oli vähän paha olla, hän kysyi itseltään eikö hän tulisi pettämään hänelle osoitettua luottamusta, kun todistukset olivat niin mitättömiä. Hänen loppuvaatimuksensa olikin hyvin vähäpätöinen. Hän kannatti vain syytöstä ja osoitti rikollisuuden todennäköisyyden. Ja lopuksi hän aivan yksinkertaisesti vaati, että lakia käytettäisiin. Hän puhui tuskin kahta tuntia, ja hänen menestyksensä oli keskinkertainen ja levottomuus oikeussalissa suuri. Istunnon loppu ei riittänyt Delbosille, hän lopetti puolustuspuheensa vasta seuraavana päivänä. Hän oli puheessaan hyvin tyyni, kuiva ja ponteva; hän antoi ensiksi kuvan Simonista, kertoi kuinka hän työskenteli koulussaan, kunnioitettuna ja rakastettuna opettajana, kuinka hänellä kodissaan oli ihailtava vaimo ja suloisia lapsia. Sitten hän kuvaili halpamaisen rikoksen koko petomaisuuden, hän kysyi oliko mahdollista, että tällainen mies oli tehnyt moisen rikoksen. Hän otti yksitellen esiin syyttäjäin esiintuomat todistukset ja näytti niiden mahdottomuuden ja arvottomuuden. Etenkin kirjoituskaavan ja asiantuntijoiden tiedonannon suhteen oli hän ankara, hän näytti toteen, ettei tätä ainoata todistuskappaletta voitu käyttää Simonia vastaan, osoittaen kuinka typerä herrojen Badochen ja Trabutin tiedonanto oli. Hän väitteli, hän teki tyhjäksi kaikki todistukset, nekin, jotka oli lausuttu lukittujen ovien takana ja sai siitä taas muistutuksen Gragnonilta, heidän välillään syntyi oikein riita. Ja tästä alkaen hän sai joka hetki pelätä että häntä kiellettäisiin puhumasta; hän muuttui puolustajasta syyttäjäksi, hän veti oikeuden eteen veljet, kapusiinit ja itse jesuiitatkin. Hän tarkoitti silminnähtävästi isä Crabotia osuakseen pahuuden alkujuureen niinkuin hän tahtoi. Joku veljistä yksin oli voinut tehdä rikoksen, hän osoitti että se oli veli Gorgias mainitsematta kuitenkaan hänen nimeään, hän luetteli kaikki syyt, joihin hän perusti vakaumuksensa, hän ilmitoi sen salaisen vehkeilyn, sen laajan kirkollismielisten liiton, jonka uhriksi Simon oli joutunut, osoitti, että viattoman tuomitsemista välttämättömyydellä vaadittiin, jotta syyllinen voitaisiin pelastaa. Ja kääntyen valamiesten puoleen huusi hän lopuksi, että yleisö nähtävästi ei vaatinut heitä tuomitsemaan pikku Zéphirinin murhaajaa, vaan maallikko-opettajaa ja juutalaista. Puolustuspuheen loppua, jota keskeyttivät lakkaamatta presidentin vastaväitteet ja yleisön viheltäminen, pidettiin ylipäänsä kaunopuheisuuden huippuna, ja se asetti Delbosin parhaiden asianajajien joukkoon, mutta se oli hänen puolustettavalleen epäilemättä tuottava pikaisen tuomion. La Bissonnière olikin heti tekeytynyt surullisen ja loukkaantuneen näköiseksi lausuakseen vastaväitteen. Ennen kuulumaton häväistys oli tapahtunut, puolustaja oli uskaltanut syyttää yhtä veljistä, vaikkei hänellä ollut ainoatakaan oikeaa todistusta. Hän oli tehnyt vielä enemmän, oli julistanut hänen rikostovereikseen hänen esimiehensä, toisia munkkeja, vieläpä erään korkean henkilönkin, jonka edessä kaikki kunnon ihmiset nöyrästi kumarsivat. Uskontoa oli solvattu, anarkistiset intohimot oli päästetty valloilleen, isänmaanpetturit ja jumalankieltäjät olivat saattaneet koko maan perikadon partaalle. Lähes kolme tuntia hän näin raivosi yhteiskunnan vihollisia vastaan, käyttäen hyvin koristettua kieltä, ojentaen pientä vartaloaan, ikäänkuin tuntien nousevansa toivomaansa suurta tulevaisuutta kohden. Lopuksi hän kysyi ivallisesti, oliko juutalaisuus tarpeeksi aina todistamaan viattomuutta ja pyysi valamiehiä käyttämään kaikkea ankaruuttaan ja tuomitsemaan kuolemaan kurjan häväisijän ja lapsenmurhaajan. Yleisö puhkesi raivokkaisiin kättentaputuksiin, ja Delbos, joka vastasi kiivaasti ja katkerasti, sai siitä palkakseen herjauksia ja uhkauksia.

Kello oli jo seitsemän illalla kun jury vetäytyi keskusteluhuoneeseensa. Koska oikeusistuimen sille asettamia kysymyksiä ei ollut monta, toivottiin heidän suoriutuvan niistä yhdessä tunnissa, niin että päästäisiin syömään päivällistä. Oli tullut pimeä, ja muutamille pöydille asetetut lamput valaisivat niukasti laajaa salia. Sanomalehdistön penkille, jolla vielä työskenteli kaikkialta saapuneita sanomalehtimiehiä, oli asetettu muutamia kynttilöitä. Ilma huoneessa, jossa liikkui suuria, jylhiä varjoja, oli huumava ja kuuma, mutta ei ainoakaan naisista lähtenyt pois, joukko pysyi itsepäisesti paikallaan, ja epätasainen valaistus teki sen aavemaisen näköiseksi. Intohimot olivat päässeet valloilleen, keskusteltiin kovalla äänellä, huoneessa vallitsi huumaava melu, mielet olivat kuohuksissa, sali oli kuin kiehuva kattila. Harvalukuiset simonistit riemuitsivat, he vakuuttivat, että jury ei voinut tuomita. Huolimatta pauhaavasta suosionosoituksesta, joka oli tullut La Bissonnièren vastauksen osaksi, olivat antisimonistit, joita huone oli täynnä, niinkuin presidentti Gragnon viisaasti kyllä oli järjestänyt, kuitenkin hermostuneita, he pelkäsivät uhrin pääsevän heidän käsistään. Kerrottiin arkkitehti Jaquinin, juryn esimiehen, sanoneen jollekin, että häntä kauhistutti tuomitseminen, kun ei ollut minkäänlaisia todistuksia. Mainittiin kolme muutakin valamiestä, joiden kasvot tutkinnon aikana olivat ilmaisseet myötätuntoisuutta syytettyä kohtaan. Syyttömäksi julistaminen alkoi näyttää mahdolliselta. Silloin alettiin raivostua odottamiseen, joka vastoin kaikkia arveluja venyi tavattoman pitkäksi. Kello löi kahdeksan, löi yhdeksän, mutta jury ei palannut. Kaksi pitkää tuntia olivat he neuvotelleet, varmaankin pääsemättä yksimielisyyteen. Tämä lisäsi vain epävarmuutta. Vaikka keskusteluhuoneen ovet olivat tarkasti suljetut, kuului sieltä melua, saatiin salaperäisellä tavalla tietoja, jotka vielä enemmän hämmensivät nälistynyttä, väsynyttä ja kärsimätöntä joukkoa. Äkkiä saatiin kuulla, että juryn esimies toveriensa nimessä oli pyytänyt presidenttiä heidän luokseen. Toiset taas sanoivat, että presidentti itse oli tarjoutunut valamiesten käytettäväksi, tahtoen välttämättömästi päästä heidän puheilleen, mutta tämä ei tuntunut oikeudenmukaiselta. Sitten alkoi odotus uudelleen, kului vielä pitkiä minuutteja. Mitä tekemistä presidentillä saattoi olla valamiesten luona? Lain mukaan ei hän saanut neuvoa heitä muussa kuin lain sovelluttamisessa, jos he eivät luulleet tietävänsä äänestyksensä seurauksia. Tällaisen selityksen olisi hän voinut tehdä paljon lyhyemmässä ajassa, ja Gragnonin tuttujen seassa levisi uusi huhu, jota he huolimatta sen mahdottomuudesta eivät näkyneet epäilevän: presidentti olisi muka valamiehille antanut jonkun lisätiedon; tutkinnon loputtua oli muka tullut ilmi uusi todistus, joka hänen mielestään välttämättömästi oli annettava valamiesten tiedoksi, puolustajalle ja syytetylle siitä mitään ilmoittamatta. Ja kello löi kymmenen kun jury palasi saliin.