Émile Zola - Totuus

Kun Delbos näin oli esittänyt kanteen sisällön, jatkoi hän.

– Siveelliset mahdottomuudet siinä ovat niin kouraantuntuvat ettei kukaan, jolla on vähääkään tervettä järkeä, voi uskoa Simonia syylliseksi; ja sitten siinä ilmaantuu asiallisiakin epätodenmukaisuuksia. Mutta me emme voi salata itseltämme sitä, että tämä kauhea juttu on kyllin todennäköinen vallatakseen joukon mielikuvituksen ja tullakseen tuollaiseksi tarumaiseksi legendaksi, joka saa järkähtämättömän totuuden voiman… Ja meidän heikkoutemme on siinä, ettemme voi asettaa todellista kuvausta tapahtumasta muodostumaisillaan olevaa legendaa vastaan. Tuo arvelu yöllisestä kuleksijasta, josta näytte pitävän kiinni, kelpaa ainoastaan herättämään epäilystä valamiesten mielessä; sillä sitäkin vastaan voi lausua sangen päteviä väitteitä. Ketä tulee siis syyttää, ja minkälaisen tulee minun puolustussuunnitelmani olla.

Markus, joka siihen saakka oli tarkkaavaisesti kuunnellut, ei voinut pidättää huudahdusta, jossa hänen vähitellen muodostunut vakuutuksensa puhkesi ilmi.

– Minä olen varma siitä, että joku veljistä on murhaaja!

Delbos teki tyytyväisenä varman, myöntävän liikkeen ja sanoi vuorostaan.

– Aivan niin, minunkin vakuutukseni on siinä suhteessa järkähtämätön. Mitä enemmän tutkin asiaa, sitä enemmän tuntuu se minusta ainoalta mahdolliselta totuudelta.

Kun David huolestuneena puisti päätään, sanoi hän.

– Niin, minä tiedän, että jonkun munkin syyttäminen ilman täydellistä todistusta näyttää teistä äärettömän vaaralliselta veljenne kohtalolle. Ja te olette toden totta oikeassa, sillä jos emme täydellisesti voisi näyttää toteen, että meidän syyttämämme munkki on murhaaja, huononisi meidän asiamme vielä kunnian loukkauksesta, joka tulisi meille kalliiksi näinä typerän, kirkollisen taantumuksen aikoina… Minun täytyy kuitenkin puolustaa häntä, ja eikö paras keino todistaa veljenne viattomuutta ole juuri näyttää kuka on oikea syyllinen? Te sanotte, että täytyy varmaan tietää kuka se on, ja minä tahtoisinkin puhua juuri siitä perinpohjaisesti teidän kanssanne.

Keskustelua jatkui. Markus selitti syyt vakaumukseensa, että ainoastaan joku veljien koulun jäsen voi olla syyllinen. Ensiksikin oli kirjoituskaava silminnähtävästi sieltä, sen todisti selvästi tapaus Milhomme-rouvien luona: Sébastienin tunnustus ja sanansa peruuttaminen; sen lisäksi tuli vielä nimimerkki, kaavan kadonnut kulma, joka ehkä oli salaa revitty irti, joka oli täydellinen selittämätön arvoitus, mutta jossa hän tunsi totuuden piilevän. Ratkaisevana siveellisenä todistuksena oli se tavaton puuha, johon veljeskunta oli yhtynyt saadakseen Simonin syytetyksi ja tuomituksi. Se ei olisi näin kääntänyt koko maailmaa nurin, jollei sillä olisi ollut oma nahka vaarassa. Samalla kertaa se tosin kyllä tahtoi myös hävittää koko maallikko-opetuksen, saavuttaa kirkolle voiton. Lopuksi oli tuo raiskaus ja murha kuin leimalla varustettu, siinä ilmenevä julma ja salainen sadismi, halpamaisuuden ja uskonnollisuuden sekoitus ilmaisivat munkin. Mutta nämä yksinkertaisen johdonmukaisuuden ja ajattelemisen avulla saadut todistukset eivät voineet riittää. Markus tunnusti sen mielellään, ja hän oli epätoivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt toimittaa tutkimuksensa sellaisessa pimeydessä, keskellä hämmennystä ja kauhua, joita taitavat ja näkymättömät kädet näyttivät päivä päivältä enentävän.

– Kuulkaapas, sanoi Delbos, ettekö epäile veli Fulgentiusta tai isä Philibiniä?

– Oi! en, vastasi Markus. Näin heidät ruumiin ääressä sinä aamuna, jolloin rikos keksittiin. Veli Fulgentius meni torstai-iltana aivan varmaan kapusiinien kappelista suoraan kouluunsa. Hän on kyllä turhamainen ja turmeltunut mies, mutta en luule, että hän olisi voinut tehdä noin hirveitä tekoja. Isä Philibinin suhteen taas on todistettu, että hän koko sen illan oli Valmarien kolleegiossa. Sen lisäksi hän tuntuu minusta pohjaltaan rehelliseltä, kunnon mieheltä, vaikka onkin hiukan juonikas.

Syntyi hetken hiljaisuus. Miettiväisenä katsoen etäisyyteen Markus jatkoi.

– Tuona aamuna tapahtui kuitenkin minun saapuessani paikalle jotain, jota en voi selittää itselleni. Isä Philibin oli ottanut lattialta "Petit Beaumontaisin" ja kirjoituskaavan, jotka olivat sylen tahraamat ja pureskellut, ja minä kysyn itseltäni eikö hän silloin käyttänyt hetkeä hyväkseen repiäkseen irti ja kätkeäkseen tuon kirjoituskaavan kulman, jossa olisi voinut olla jonkunlainen tunnusmerkki. Apuopettaja Mignot vakuuttaa kyllä nyt että kulma oli alkuaan ollut poissa, vaikka hän ensin epäilikin sitä.

– Entäs kolme apulaisveljeä, Isidor, Lazarus ja Gorgias? kysyi Delbos uudelleen.

David, joka omalla tahollaan ihailtavalla innolla, nerolla ja kärsivällisyydellä lakkaamatta tutki asiaa, puisti päätään.

– Kaikki kolme voivat omaistensa avulla todistaa olleensa muualla rikoksen tapahtuessa, puhumattakaan siitä että uskovaiset kaikki pitävät heidän puoltaan tuomioistuimen edessä. Näyttää siltä kuin kaksi ensinmainittua olisivat johtajansa, veli Fulgentiuksen seurassa palanneet kouluun. Veli Gorgias taas meni saattamaan erästä lasta; mutta puoli yksitoista sanotaan hänenkin olleen koulussa, minkä koko veljeskunta todistaa, samoinkuin muutkin todistajat, tosin kyllä veljien ystäviä nekin, jotka sanovat nähneensä hänen palaavan.

Markus puuttui taas puheeseen miettiväisen näköisenä, katse luotuna etäisyyteen.

– Veli Gorgias ei miellytä minua, olen paljon ajatellut häntä… Lapsi, jota hän saattoi, oli pikku Polydor, Pélagien, vaimoni sukulaisten keittäjättären veljenpoika: minä koetin saada häntä puhumaan, mutta hän on umpimielinen, valehtelija ja laiska, enkä voinut saada häneltä muuta, kuin vielä enemmän hämmennystä… Niin, veli Gorgiaan kasvot ja olemus eivät mene mielestäni. Hänen sanotaan olevan raa'an, aistillisen ja kyynillisen, hänen jumalisuutensa on ylenpalttinen, uskontonsa ankara ja suvaitsematon. Toiselta puolen on minulle kerrottu, että hän ennen on ollut tekemisissä isä Philibinin sekä itse isä Crabotinkin kanssa… Veli Gorgias, ah! jonkun aikaa luulin jo hänen olevan se, jota haemme… Eikä minulla sitten ollut muuta kuin arveluja.

– Veli Gorgias, sanoi David yhä puistaen päätään, ei todellakaan tee hyvää vaikutusta, minulla on aivan sama tunne kuin teilläkin. Mutta onko viisasta syyttää häntä, kun meillä on ainoastaan arveluita, niinkuin sanoitte, häntä vastaan esiin tuotavina? Emme saisi ainoatakaan todistajaa puolellemme, kaikki kannattaisivat veljeä, puhdistaisivat hänet meidän jumalattomista syytöksistämme.

Delbos oli kuunnellut tarkkaavaisesti.

– Minun on mahdotonta puolustaa veljeänne, toisti hän, jos emme vie taistelua vihollisen alueelle… Ja huomatkaa, että ainoa apu, josta voitte toivoa jotain hyötyä, on ehkä tuleva kirkolta itseltään; sillä yleisesti kerrotaan että vanha riita piispamme, hänen ylhäisyytensä Bergerotin ja kaikkivaltiaan isä Crabotin välillä on muuttunut sangen katkeraksi juuri Simonin jutun tähden… Minä luulen, isä Crabotin olevan se salainen voima, se näkymätön käsi, josta te olette puhuneet, ja joka johtaa koko juttua. En tietysti syytä häntä itseään; mutta hän on aivan varmaan se tahto ja voima, joka suojelee syyllistä. Ja ahdistaessamme häntä, tähtäämme oikeaan… Ottamattakaan lukuun sitä, että silloin saamme piispan puolellemme, ei tosin julkisesti, mutta eikö moinen tuki merkitse jotain, vaikka salaisenakin?

Markus hymyili epäilevästi, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa, ettei kirkolta milloinkaan saanut apua totuuden ja inhimillisen oikeuden töihin. Muuten oli hänenkin mielestään isä Crabot vihollinen; ja tämän miehen ahdistaminen, hänen kukistamisensa, se oli todellista taistelua. He keskustelivat siis isä Crabotista ja hänen menneisyydestään, jota kaunisti eräs salaperäinen tarina. Häntä luultiin erään kuuluisan kenraalin, erään ensimmäisen keisarikunnan aikuisen prinssin pojaksi, ja tämä levitti hurskaan papin ympärille isänmaallisten sielujen silmissä sotaisen kunnian loistavan sädekehän. Mutta kertomus hänen kääntymisestään, ne romanttiset asianhaarat, jotka liittyivät hänen papiksi rupeamiseensa, liikuttivat vielä enemmän uskovaisten sydämmiä. Ollessaan kolmenkymmenen vuotias, rikas, kaunis ja miellyttävä mies, aikoi hän naida erään viehättävän lesken, rikkaan ja korkeasukuisen ruhtinattaren. Mutta silloin säälimätön kuolema korjasi parhaimmassa kukoistuksessaan olevan ruhtinattaren. Hänen omien sanojensa mukaan oli tämä kauhea isku johdattanut hänet Jumalan luokse, näyttämällä hänelle tämän mailman ilojen katkeran turhuuden. Ja tällä oli hän saavuttanut kaikkien naisten sääliväisen rakkauden; he olivat hänelle äärettömän kiitollisia siitä, että hän turvautui Jumalaan menettäessään ainoan rakastamansa naisen. Toinen juttu Valmarien kolleegion perustamisesta teki hänet vieläkin rakkaammaksi seudun naisille. Valmarien tilukset omisti silloin vanha kreivitär de Quédeville, joka nuoruudessaan oli ollut kuuluisa huikentelevaisuudestaan ja rakkausseikkailuistaan, ja joka oli tullut sinne loppuijäkseen puhdistumaan synneistään ankarissa uskonnon harjoituksissa. Hänen poikansa ja miniänsä olivat eräällä matkalla joutuneet tapaturmaisen kuoleman uhriksi, ja hänellä oli luonaan pojanpoikansa ja ainoa perillisensä Gaston, yhdeksän vuotias, tavattoman pahankurinen lapsi, joka alituisesti käytti törkeitä sanoja ja oli kovin raju leikeissään. Kun kreivitär ei ollut saanut häntä tottelemaan eikä uskaltanut lähettää häntä kasvatuslaitokseen, oli hän päättänyt ottaa pojan kasvattajaksi nuoren jesuiitan, isä Philibinin, joka silloin oli kahdenkymmenenkuuden vuotias, talonpoikainen suvultaan ja käytökseltään, mutta jota hänelle oli suositeltu suuren mielenlujuutensa tähden. Tämä kasvattaja oli nähtävästi tuonut isä Crabotin kreivittären luo. Isä Crabot oli viisi tai kuusi vuotta isä Philibiniä vanhempi ja oli täydessä pyhyydenloistossaan tuon rakkaushistorian tähden, joka oli saanut niin surullisen ja hurskaan lopun. Kuusi kuukautta myöhemmin isä Crabot ystävänä ja rippi-isänä hallitsi Valmariessa, oli tiluksien todellinen herra ja muutamien pahojen ihmisten puheiden mukaan myöskin kreivittären rakastaja; tämä oli muka huolimatta korkeasta ijästään langennut takaisin entiseen irstauteensa. Hetkeksi näytti siltä kuin olisi vallaton Gaston häirinnyt onnellista rauhaa tässä ruhtinaallisessa linnassa vanhoine puineen, puroineen, äärettömine, viheriäisine ruohokenttineen, ja silloin aijottiin lähettää hänet jesuiittain luo Pariisiin. Hän kiipesi poppelien latvaan särkemään korpinpesiä, heittäytyi vaatteet päällä jokeen pyydystämään ankeriaita, tuli sisään vaatteet repaleisina, kädet ja jalat mustelmilla, kasvot verissä eikä isä Philibinin kuuluisa ankaruus voinut häneen mitään vaikuttaa. Mutta äkkiä saivat asiat surullisen ratkaisun. Gaston hukkui ollessaan kävelemässä isä Philibinin seurassa. Tämä kertoi hänen pudonneen johonkin vaaralliseen kuoppaan, josta eräs toinen viisitoistavuotias nulikka, Georges Plumet, linnan puutarhurin poika ja Gastonin vallattomuustoveri, ei ollut voinut vetää häntä ylös juostessaan apuun, kun oli kaukaa nähnyt onnettomuuden. Surun murtamana kreivitär kuoli seuraavana vuonna antaen Valmarien ja kaiken omaisuutensa perinnöksi isä Crabotille, tai oikeastaan eräälle kirkollismieliselle pankkiirille Beaumontissa, joka vaan nöyrästi lainasi nimensä ja sai määräyksen perustaa tiluksille jesuiitoille uskotun kolleegion. Myöhemmin tuli isä Crabot sinne rehtoriksi, ja kolleegio oli nyt kymmenen vuotta toiminut hänen johtamanaan. Hän hallitsi siellä taas, asuen pienessä kolkossa kammiossa, jossa seinät olivat paljaat, huonekaluina ainoastaan pieni makuulavitsa, pöytä ja kaksi tuolia, ja jonka hän itse siivosi. Hän ripitti naisia kappelissa, mutta miehiä tässä kammiossa ikäänkuin ylpeillen siitä köyhyydestä ja yksinäisyydestä, jossa hän eli ankarissa uskonnon harjoituksissa, jättäen isä Philibinille jokapäiväiset huolet laitoksen oppilaista. Mutta vaikka hän heille näyttäytyikin vain harvoin, oli hänellä määrätyt vastaanottopäivät; hän kävi usein perheissä etenkin aatelissukuisten rouvien ja nuorten tyttöjen luona, huolehti rakkaiden poikiensa ja rakkaiden tytärtensä tulevaisuudesta, solmiten avioliittoja, hankkien hyviä paikkoja, käyttäen tätä ylhäistä maailmaa Jumalan ja oman veljeskuntansa kunniaksi. Ja tällä tavoin oli hän tullut kaikkivaltiaaksi.