Émile Zola - Naisten aarreaitta

– Voi hyvä Jumala, kuinka pitsit ovat kauniita! toisti hän hermostuneesti. – Kun niihin kerta takertuu, voisi ostaa koko myymälän.

– Mitä tämä sitten on? rouva de Boves kysyi tarkastaen guipure-pitsiä.

– Sekö, vastasi toinen, se on välipitsiä… Ostin sitä kaksikymmentäkuusi metriä. Yhdestä frangista metri, ymmärtääkö sitä kukaan!

– Niinkö, sanoi rouva Bourdelais hämmästyneenä. – Mutta mitä aiotte tehdä siitä?

– En tosiaankaan tiedä… Mutta malli oli minusta niin soma!

Silloin kohottaessaan silmänsä hän kohtasi miehensä kauhistuneen katseen. Miesparka oli käynyt vieläkin kalpeammaksi, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi tukahdutettua tuskaa, köyhän miehen epätoivoa tämän nähdessä vaivalla ansaitut rahansa täysin käsin tuhlatuiksi. Jokainen uusi pitsinkappale oli hänelle uusi tappio, merkitsi hänelle koulutyössä kuluvia raskaita päiviä, tuntiopettajan pitkiä jalkamatkoja likaisilla kaduilla, jokapäiväisen elämän yhtämittaista raatamista ja alituisessa rahanpuutteessa olevan kodin helvettiä. Hänen katseensa kauhun nähdessään rouva Marty tahtoi kätkeä ostoksensa takaisin laukkuunsa ja tapaili vapisevin sormin nenäliinaa, harsoa, pitsejä, hermostuneesti nauraen ja sopertaen:

– Antakaahan tänne, ettei mieheni taas tarvitse torua… Vakuutan sinulle, ystäväni, että sittenkin olen ollut sangen järkevä, sillä siellä olisi ollut saatavana erästä pitsiä, oh, ihmeellistä! Viiteensataan frangiin!

– Miksi ette ostanut? rouva Guibal kysyi välinpitämättömästi. – Onhan herra Marty miehistä kohteliain.

Opettajan täytyi kumartaa ja sanoa, ettei hän mitenkään tahtonut rajoittaa vaimonsa vapautta. Mutta kun hän ajatteli vaaraa, joka viisisataa maksavan pitsin muodossa oli ollut vähällä kohdata häntä, hän tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään. Ja kun hän kuuli Mouret'n väittävän, että suuret tavaratalot lisäsivät tuntuvasti alhaisemman porvariston tuloja, hän singautti tätä kohti julmistuneen katseen, vihan iskemän nuolen, johon arkaluontoisen täytyy turvautua, kun hän ei uskalla kuristaa vihamiestään.

Mutta naiset eivät hellittäneet, kun kerran olivat päässeet mieliaiheeseensa. Vastustamatta he antautuivat hurmattaviksi. Pitsikääröt aukenivat, lainehtivat kiehkuroina toiselta toiselle, kiinnittivät heidät yhteiseen harrastukseen ja kietoivat heidät verkkojensa silmukoihin. Naiset hivelivät polvillaan noita ihmeellisiä kudoksia, joihin heidän sormensa väkisinkin eksyivät. Ja yhä ahtaammalle he sulkivat Mouret'n kehäänsä, yhä hartaammin he jatkoivat kyselyään. Huoneen jatkuvasti hämärtyessä Mouret'n täytyi joskus kumartua niin syvään tutkiakseen jotakin erityistä pitsikudosta, että hän sattui hipaisemaan parrallaan naisten hiuksia. Mutta huolimatta iltahämärän suloisesta veltostuttavasta hekumasta, hurmaantumatta naisten olkapäistä lähtevistä tuoksuista hän yhä valeihastuksensa alla säilytti hallitsevan asemansa. Nainen hän oli itsekin aistiensa ja luonteensa notkeuden puolesta, ja osasi arvata salaisimmatkin naisten sielussa piilevät pyyteet, ja lumottuina nämä antautuivat hänelle, kun hän sitä vastoin rehenteli korkealla valtaistuimellaan naishelyjen itsevaltiaana kuninkaana. Pimenevässä salissa äänet sortuivat kuiskeeksi, puoleksi sammuneiksi huokauksiksi, joista tuon tuostakin erotti:

– Oh, herra Mouret! Herra Mouret!

Päivän kalpeat heijastukset haihtuivat huonekalujen pronssikoristeista. Naisten ryhmä Mouret'n ympärillä hämmentyi pimeässä entistä enemmän. Pitsit yksin kuulsivat valkeana lumena heidän tummien kankaiden verhoamilla polvillaan, jotka tuntuivat pyrkivän notkistumaan epäjumalan eteen. Teekannun kyljessä tuikki viimeinen väike palaen pirteästi kuin yölamppu tässä teehöyryn tuoksuttamassa huoneessa. Mutta yhtäkkiä palvelija toi huoneeseen kaksi lamppua ja lumous hälveni. Sali heräsi vilkkaana ja iloisena. Rouva Marty sulki pitsit takaisin laukkuunsa, rouva de Boves söi vieläkin leivoksen, ja Henriette, joka oli noussut, puheli hiljaa paronin kanssa ikkunasyvennyksessä.

– Hän on erittäin miellyttävä, paroni sanoi.

– Niin, todellakin! Henriette huudahti ilmaisten tahtomattaan tunteittensa salaisuuden.

Paroni hymähti niinkuin isä tyttärelleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Henriette oli näyttänyt niin rakastuneelta, mutta paroni ei siitä loukkaantunut, sillä lapsellisuuksien aika oli jo aikoja sitten hänellä ohi. Säälien entistä rakastettuaan, joka oli joutunut tuon ulkoa niin lempeän, mutta sisältä hyydyttävän kylmän veijarin käsiin, hän luuli velvollisuudekseen varoittaa tätä ja sanoi kuin piloilla:

– Varokaa, ystäväni! Hän syö teidät kaikki suuhunsa.

Mustasukkaisuuden liekki leimahti Henrietten kauniissa silmissä, sillä hän arvasi olleensa Mouret'lle vain välikappale, tämän pyrkiessä paronin ystävyyteen. Ja hän vannoi tekevänsä tuon miehen hulluksi rakkaudesta, tuon miehen, jonka lyhytaikainen hellyys hajosi kuin tuuleen heitetyn laulun kaiku.

– Oh, hän vastasi, vuorostaan muka leikkiä laskien, – ainahan karitsa lopuksi syö suden.

Silloin paroni rohkaisi häntä huvittuneena päännyökkäyksellä. Kenties

Henriette olikin se nainen, joka oli kostava toisten puolesta.

Kun Mouret toistettuaan Vallagnoscille, että tämän oli välttämättä käytävä katsomassa konetta, tavarataloa, lähestyi paronia hyvästelläkseen, tämä pidätti hänet ikkunasyvennykseen pimeään peittyneen puiston eteen. Nähtyään äsken Mouret'n naisten piirissä hän taipui vihdoin ja uskalsi luottaa. Hetken aikaa he keskustelivat hiljaa. Sitten pankinjohtaja sanoi:

– No niin, sittenpä nähdään… Asia on päätetty, jos myyntinne maanantaina saavuttaa ennustamanne…

He puristivat kättä, ja Mouret poistui ihastuneen näköisenä, sillä hänelle ei päivällinen maistunut, ellei hän päässyt pistäytymään ensin Naisten Aarreaittaan tarkastamaan päivän tulot.

Maanantaina, lokakuun 10: ntenä, kirkas aurinko lävisti voitollisena harmaat pilvet, joiden peitossa taivas oli jo viikon ajan piillyt. Pitkin yötä oli vielä sataa tihuuttanut ja kadut olivat täynnä lokaa. Mutta päivän sarastaessa pilviä hajottavat tuulet olivat kuivanneet katukäytävät, ja taivas kaareutui sinisenä ja selkeänä kuin keväällä.

Jo kahdeksasta lähtien aamuauringon kultaama Naisten Aarreaitta leimusi juhlapuvussaan talvivarastonäyttelyn avaamispäivänä. Lippuja liehui ovella, villakangaskaistaleet pieksivät ilmaa ja niiden pauke täytti Gaillonin aukion maalaisjuhlan riemuitsevalla melskeellä. Aukion kulmaan päättyvien katujen varsilla olevat näyteikkunat tarjosivat katsojalle mahtavia rakennelmia, joiden kirjavaa komeutta ikkunalasien puhtaus yhä lisäsi. Siinä puhkesi kadun iloksi tuhatvärisiä silmänherkkuja, kokonainen tulvillaan oleva juhlapöytä, jossa oli ohikulkijoiden katseille yltäkyllin tyydykettä.

Mutta tavaratalon sisällä oli vielä hiljaista; silloin tällöin saapui kiireinen ostaja, naapuriston emännöitsijä tai joku iltapäivän väentungosta pelkäävä rouva. Liehuvien lippujensa takana tavaratalo kiillotettuine parkettilattioineen ja täyteen sullottuine osastoineen tuntui odottavan aseet ojossa, valmiina ostajakunnan hyökkäyksien varalta. Varhaiset kävelijät riensivät pysähtymättä ohi, tuskin katsahtivatkaan siihen. Neuve-Saint-Augustininkadulla, johon ajoneuvot pysähtyivät, ei vielä yhdeksän aikana ollut kuin kahdet vaunut. Kaupunginosan asukkaat, pikkukauppiaat varsinkin, ryhmittyivät oville ja katukäytävien kulmiin ihmetellen viirien ja töyhtöjen paljoutta katsellen nenä pystyssä ja tehden katkeria huomautuksia. Varsinkin heitä suututtivat Michodièrenkadulla, lähettämön edessä odottavat tavaravaunut, loistaviksi maalatut, punaiset ja keltaiset kuviot vihreällä pohjalla, joiden kiiltävän uudet pinnat hohtivat auringonpaisteessa kullalta ja purppuralta. Tällaisia vaunuja Mouret'lla oli neljät, ja kaikki oli maalattu uudelleen tilaisuutta varten, kyljissä oli liikkeen nimi suurin kirjaimin ja keskellä kattoa korkea kilpi, jossa kerrottiin talvinäyttelyn avaamisesta. Vastapäätä olevan puotinsa ovelta Baudu katseli vihasta kalpeana, miten vaunut sullottiin edellisestä illasta jääneitä tavaralähetyksiä täyteen ja miten ne sitten lähtivät liikkeelle komeiden hevosten vetäminä. Aina bulevardille asti hän seurasi katseellaan näitä päivänpaisteessa säihkyviä, vieriviä ilmoitustauluja, jotka lähtivät Pariisin kaikille kulmille julistamaan Naisten Aarreaitan vihattua nimeä.