Émile Zola - Naisten aarreaitta

– Nainen on minun puolellani, hittoako minä muusta, tunnusti hän pikaisuudessaan häikäilemättä.

Tämä huudahdus sai paronin hätkähtämään. Iva katosi hänen hymystään, ja hän katseli nuorta miestä antautuen vähitellen hänen uskonsa valtaan ja tuntien häntä kohtaan hellyyttä.

– Hiljaa! hän kuiskasi isällisen hyväntahtoisesti. – He voivat kuulla.

Mutta naiset puhuivat niin innoissaan, etteivät enää malttaneet edes kuunnella toisiaan. Rouva de Boves viimeisteli kuvailemaansa tanssiaispukua: sireenin värinen tunika siellä täällä pitsisolmukkeiden kohottama, kaula-aukko sangen syvälle uurrettu, ja pitsisolmukkeet olkapäillä.

– Saattepa nähdä, että minäkin teetän itselleni sellaisen puvun, hän sanoi, – eräästä silkkikankaasta…

– Minä, keskeytti rouva Bourdelais, – olen ostanut samettia, sattumalta tavattoman huokeata!

Rouva Marty kysäisi:

– Tosiaanko! Mihin hintaan?

Ja sitten kaikki taas puhuivat yhteen ääneen. Rouva Guibal, Henriette, Blanche, kaikki he mittailivat, leikkelivät, tuhlasivat. Siinä heitettiin vaatevarastot sikinsokin, ryöstettiin koko tavaratalo tyhjäksi, sepitettiin verrattomia, kauan unelmoituja, muiden kadehtimia pukuja, ahmittiin hellittämättömän kiihkeästi turhamaisuuden kaikkia nautintoja, ikäänkuin korukankaiden lämpimänhivelevä kosketus olisi ollut heille elämänehto.

Luotuaan silmäyksen saliin Mouret lopetti muutamin sanoin uudenaikaisen kauppakoneiston selittämisen lähestyen paronia ja kuiskaten jotakin hänen korvaansa ikäänkuin uskoakseen hänelle sydämensä salaisuuksia, sellaisia, joita miehet joskus uskovat toisilleen. Tärkeämpi kuin kaikki muut hänen esittämänsä perusteet oli kaupan menestymiselle naisen turhamaisuuden kiihottaminen. Tätä kaikki toimenpiteet tarkoittivat, varastojen pikainen rahaksimuutto, huokeat hinnat ja mieltä rauhoittavat hintalaput. Naisen voittamisesta tavaratalot kilpailivat keskenään, naiselle ne huokeiden hintojen satimia virittivät, häntä varten ne rakensivat huumaavia näyttelyjä. Kaikki tämä herätti naisessa uusia pyyteitä, nostatti uusia kiusauksia, joihin tämä ehdottomasti lankesi, ensin muka säästäväisyydestä huokeahintaisia tavaroita ostaen, sitten tyydyttääkseen sievistelyhaluaan ja lopuksi nainen joutui suin päin turmion kitaan. Hankkimalla itselleen kymmenkertaisen menekin ja tarjoamalla yleisölle yltäkylläisesti erilaisia tavaroita tavaratalot valmistivat yhteiskunnalle uuden menoerän, saattoivat yksityistaloudet hämminkiin ja saivat muodin keksimään yhä kalliimpia oikkuja. Ja vaikka heidän valtakunnassaan nainen olikin kuningatar, jonka heikkouksia kiitettiin ja liehakoitiin, niin itseasiassa sama nainen siinä hallitsi rakastuneena hallitsijattarena kauppaa käyvää kansaa, joka osasi kiristää siltä veripisaran jokaisesta sen oikun tyydykkeestä. Mouret'n naistenihailijan kohteliaisuuskaan ei voinut täydellisesti peittää hänen raakaa juutalaisluonnettaan, joka pystyi kauppaamaan naisen painon mukaan. Hän pystytti naiselle temppelin; hän antoi naiselle sadoittain palvelijoita polttamaan suitsukkeita ja osoittamaan uusien juhlameno-ohjeiden mukaan kunnioitusta; hänen kaikki ajatuksensa kohdistuivat yksinomaan naiseen, jolle hän hankki lakkaamatta uusia viehätyksiä. Ja siitä huolimatta, kun hän oli tyhjentänyt uhrinsa taskut ja turmellut poloisen hermot, ei hänessä ollut enää muuta jäljellä kuin miehessä kytevä salainen ylenkatse rakastajatarta kohtaan, joka tyhmyydessään antautuu hänelle.

– Houkutelkaa naiset puolellenne, hän kuiskasi paronille nauraen julkeasti, – niin voitte myydä vaikka koko maailman.

Nyt paroni ymmärsi. Hän oli päässyt asiaan kiinni ja arvasi loput. Näin ritarillinen tapa petkuttaa naisia oli hänelle mieleen ja elvytti hänessä hänen elostelijanmenneisyytensä. Hän iski merkitsevästi silmää ja alkoi ihailla tuon naistensyöjäkoneen keksijää. Tepsivää tosiaankin! Ja kokeneena miehenä hän sanoi samaa kuin Bourdonclekin kerran oli sanonut:

– Kyllä he vielä kostavat!

Mutta Mouret kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Naiset olivat kaikki hänen omiaan, hänen tavaraansa, kun hän sitä vastoin itse oli täydellisesti vapaa. Kun heillä ei enää ollut mitään annettavaa hänelle, ei rikkautta eikä nautintoa, heitti hän heidät kaikki läjään kadulle niiden käytettäväksi, joille oli jätteistä hyötyä. Se oli etelämaalaisen ja liikemiehen harkittua ylenkatsetta.

– Ja päästäksemme loppuun, herra paroni, tahdotteko liittyä minuun?

Onko teistä ehdottamani yhtiö mahdollinen?

Paroni, joka oli jo puoleksi voitettu, ei tahtonut kuitenkaan sitoutua näin äkkipikaa. Hänen ihastuksensa pohjalla oli vielä vähäinen epäilys, ja hän aikoi antaa kiertelevän vastauksen, kun naurunpuuskien keskeyttämä huuto naisten puolelta säästi häneltä tämän vaivan.

– Herra Mouret! Herra Mouret! kuului salista.

Ja kun Mouret kiusaantuneena ei ollut kuulevinaan, rouva de Boves nousi tuoliltaan ja tuli pienen salin ovelle sanoen:

– Teitä kaivataan, herra Mouret. Ei ole lainkaan kohteliasta hautautua tällä tavalla nurkkiin keskustelemaan liikeasioista.

Silloin Mouret päätti luopua. Nuhteettoman kohteliaasti hän nousi teeskennellen ihastusta, mistä paroni oli aivan ihmeissään. He menivät yhdessä suureen saliin.

– Olen käytettävänänne, hyvät naiset, Mouret sanoi hymyhuulin astuessaan saliin.

Äänekkäät mieltymyksen huudahdukset kajahtivat häntä vastaan. Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi, ja naiset valmistivat hänelle paikan piirissään. Aurinko oli nyt laskeutunut puutarhan puiden taa, ja hieno varjo himmensi avaran huoneen. Oli käsillä iltahämärän suloisesti raukaiseva hetki, joka alkaen siitä kun päivä ulkona sammuu ja kestäen siihen kun lamput sisällä sytytetään antaa pariisilaisten asuntoihin kodin tutun ja lempeän leiman. Herrat de Boves ja Vallagnosc seisoivat yhä ikkunan luona, ja heidän pitkät varjonsa näkyivät mustina lattiamatoilla. Päivän viimeisen valon kirkastaman toisen ikkunan edessä seisoi laiha, opettajatoimen hivuttama herra Marty, joka hetki sitten oli saapunut huomiota herättämättä, mitättömän näköisenä ja ahtaaksi käyneessä, mutta siistissä vierailutakissaan, ja kuunteli kiusaantuneena naisten pukuja koskevaa juttelua.

– Yhäkö te aiotte avata maanantaina uuden myyntinäyttelynne? kyseli rouva Marty.

– Tietysti, Mouret vastasi huilunheleällä näyttelijänäänellä, jolla hän puhutteli aina naisia.

– Tiedättekö, että aiomme kaikki käydä siellä, pisti Henriette väliin… – Sanotaan, että teillä on suunnitteilla ihmeitä.

– Oh, eihän toki ihmeitä, Mouret sanoi vaatimattomaksi tekeytyen. —

Koetan vain voimieni mukaan olla teidän kiitoksenne arvoinen.

He ahdistivat häntä kysymyksillään. Rouva Bourdelais, rouva Guibal,

Blanchekin tahtoi tietää.

– Kas niin, kertokaa nyt meille mitä kaikkea siellä tulee olemaan, rukoili rouva de Boves. – Aivanhan me kuolemme uteliaisuudesta.

He olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kun Henriette huomautti, ettei Mouret ollut juonut edes teetä. Voi, poloista! Neljä naista tarjoutui heti palvelemaan häntä, ehtona kumminkin, että hän sen jälkeen suostuisi vastaamaan. Henriette kaatoi teen kuppiin, jota rouva Marty piteli, kun taas rouva de Boves ja rouva Bourdelais kilpailivat kunniasta panna siihen sokeria. Kun hän oli kieltäytynyt istuutumasta ja tyhjensi hitaasti kuppiaan seisoen keskellä heidän piiriään, he tulivat aivan lähelle häntä kytkien hänet ahtaaseen hamekehään ja katselivat häneen loistavin silmin ja hymysuin.

– Entä silkkinne, paris-bonheurinne, josta kaikki puhuvat? sanoi rouva

Marty kärsimättömänä.