Harriet Beecher Stowe - Lukinverkkoja - Pieniä tomupiiloja jotka kotionneamme haittaavat

Jokapäiväisessä elämässä sattuu, niinkuin itsekukin tiedämme pieniä epäkohtia, jotka haittaavat kotielämän onnellisuutta, sekä toiselta puolelta suotuisia pieniä seikkoja, jotka kotielämää sulostuttavat. Edelliset ovat käsiteltyinä "Pieniä Reposia," ja jälkimmäiset "Pieniä kodinhaltijoita" nimisissä kirjoissa; mutta tapahtuuhan usein, parhaimmiten järjestetyssä kodissakin että, sittenkun kaikki on siistittyä ja sirkeätä, keksii tarkkaava silmä sentään sieltä, täältä jonkun hämähäkinkudoksen, joka ensin ei huomioon pistänyt. Niin mekin ehkä likemmin itsemme tutkimisen jälkeen voisimme havaita kuinka joku ajattelemattomuuden taikka ennakkoluulon lukki jossakin sydämemme sopukassa on kutonut verkkoaan, jota emme ole huomanneet "laastessamme oman huoneemme edustaa puhtaaksi", mutta joka meissä sentään on siittänyt pienen hidastuttavan tomun-piilopaikan.

Semmoisia tomun-piilopaikkoja ovat:

1) "Se ei käy laatuun!"

2) Väärä käytöstapa palkollisia kohtaan.

3) Huolimattomuus.

4) "Ei ole hauska!"

5) Nuorten ilon kadehtiminen.

6) "Se on muodin mukaista!"

7) Milloin joku on hyvin puettu?

"No, mitä aiot tehdä häntä auttaaksesi?" sanoin minä vaimolleni.

Viimeksi mainittu oli juuri astunut huoneesen, puhuteltuaan nuorta, kalpeaa vaimonpuolta, joka oli puettu vaalahtaneesen mustaan hameeseen ja oli tullut minua tapaamaan siinä hyvin tavallisessa luulossa, että ma olin "The Atlantic monthly" sanomalehden toimittaja.

Sivumennen sanottuna tuottaa tämä lavealle levinnyt erehdys minulle, Risto Crowfieldille moninaisia kirjoituksia, jotka oikeastaan eivät ole minulle, ja joita yhtä hyvin voisi osoittaa "Ukolle kuussa", taikka jollekulle yhtä yliluonnolliselle olennolle. Kuitenkin nuo kirjeet usein saavat sydämeni pakottamaan – ne kertoivat maan ihmisistä jotka tekevät työtä ja surevat ja tarvitsevat apua; ja on kovasti katkeraa saada apuun kutsumuksen, kun tietää olevansa kykenemätön auttamaan.

Tuossa, esimerkiksi, on kirje, päällekirjoitus tehty, sievällä naisen käsialalla – siinä on tuo vanha tarina: hän on köyhä, hän pyytää apua niiltä, jotka ovat köyhemmät ja avuttomammat häntä itseään. Hän on koettanut neulomistyöllä ansaita elatuksensa, mutta hän ei sillä voi kyllin ansaita; hän on yrittänyt opettajattareksi vaan hän ei saa oppilaita, ei opettajapaikkaa; viimeksi on hän tehnyt koetuksia kirjallisuuden alalla – niin monihan sillä tavalla leipänsä ansaitsee! – ja nyt on hän kirjoittanut muutamia "vähäisiä koetuksia", joita hän lähettää pari vaatimatonta näytettä, ja pyytää meidän arvosteluamme tietää, voisiko hän toivoa taattua tulevaisuutta tuolla alalla. Me tarkastelemme sivuja hänen kirjoitelmissaan ja jo ensi silmäyksestä huomaamme tämänkin yrityksen mitättömäksi ja epätoivoisina kysymme itseltämme: "Mitä on hänen kanssaan tekeminen? Mihin kelpaa hän?"

Tuommoinen tapaus oli nyt esillä tutkimisen ja käsittelemisen alaisena; se ei nyt ollut itseään esittänyt meille kirjeen muodossa, vaan oli, niinkuin äsken sanoin, tullut nuoren, kalpean naisen haamussa, ja haahmo oli puettu tuohon kuluneesen surupukuun, joka niin surkeasti samalla kertoo sekä sydän-surusta että elatuksen-murheista.

Tavallisesti ma jätän nuo tapaukset vaimoni käsiin, ja tunnustaa täytyy, että hän panee melkoisen osan ajastaan ja kuluttaa ahkerasti kengän-kantojaan vapaatahtoisia sitoumuksiaan täyttääkseen toimituskonttorin johtajattarena apua-tarvitsevain hyväksi.

Ken mainitsee rahanantoa köyhille? Mitä rahat ovat sen suhteen kuin osanottavaisuus, aika, ajatukset ovat – sen suhteen että vieritämme heidän huoli-taakkansa omille hartioillemme? Ne jotka pääsevät jokaisesta, joka heidän sydänovillensa kolkuttaa yhden viidenkymmenen dollarsetelin antamisella, ne pääsevät helpolla.

Vaimoni oli mitä ystävällisemmällä äänellä ja käytöksellä ilmoittanut tälle ystävällemme ett'eivät hänen vähäiset kokeensa, vaikka olivat jotenkin sievätekoiset, kumminkaan voisi miellyttää lukuisampaa yleisöä – ettei niillä ollut enemmän voimia leivän hankkimiseen hänellä kuin kesäperhosella auran vetämiseen; ja vaadittiinpa vaimon koko päättäväisyyden mahti selvittämään tuota varmaksi apuatarvitsevalle. Noin ollen on varmuus, ainoa suurin kysymys minkä tuolle raukalle voimme osoittaa.

Surullista oli nähdä, sanoi vaimoni, sitä varjoa, joka synkkänä laskeutui hänen surkastuneille kasvonjuonteillensa, kun tuota varmuutta hänelle tyrkytettiin. Kovaa on hukkuvan nähdä heikon varren, johon hän viimeiseksi on kätensä puututtanut, juurineen irtautuvan maasta; kovaa on, kun seisoo yksin elämän polulla, kuulla viimeisen jäljellä olevan rahansa julistettavan vääräksi. Tiesin, etten sietäisi katsoa noita kasvoja, joille oli tuo tuskan harso toteutunut, ja sentähden, pelkuri kuin olen, panin senkin taakan, kuten usein sitä ennen, vaimoni olalle.

"Mitä voimme tehdä häntä auttaaksemme?" sanoin.

"En todellakaan sitä tiedä," vaimoni vastasi miettiväisen näköisenä.

"Eikö hän voisi saada opettajattaren paikkaa tuossa Tauntonin koulussa?"

"Mahdotointa; Herbert sanoi että jo oli ollut kaksitoista hakijaa."

"Etkö voisi hankkia hänelle neulomistyötä? onko hän käsistään tekevä?"

"Hän on kyllä koettanut sitäkin, mutta hän ei siedä ompeluksen ääressä istua myötäänsä; hän saa pistoksia ja alkaa rykiä, ja sitäpaitsi on tohtori kieltänyt häntä siitä."

"Onko hänellä kelvollinen käsiala?"

"Vaan keskinkertainen?

"Muuten," ma sanoin, "olisi ehkä Steele & Simpson voinut hankkia puhttaaksi-kirjoittamista."

"Voi, heillä on ylimäärin puhtaaksi-kirjoittajia eikä hänellä ole semmoista käsialaakaan että hän mitään ansaitsisi sillä."

"No," lausuin minä, ja pyörin istuimellani ikävissäni, kunnes keksin mielestäni oivallisen selityksen tuolle solmulle, "no, nyt tiedän mitä hänen pitää tehdä. Hänen pitää naida."

"Ystäväni," sanoi vaimoni, "toivo elatuksen saamisesta, on vaimonpuolelle viimeinen ja kelvottomin syy naimiseen menemiseen. Naimaliitot, jotka rakkauskin rakentaa, eivät kaikisti tule onnellisiksi. Ajattelepas Johanna parkaa."

Johanna oli yksi niistä monista, joitten surukuormia vaimoni näytti olevan määrätty kantamaan läpi elämän. Alkujaan oli hän palvellut meillä lapsenhoitajana ja oli siihen aikaan vihannan Irlannin saaren sievä, hymyilevä ja viehättävä impi. Sangen suurella mielihyvällä olin nähnyt pienen idyllin elpyvän ja päättyvän viimein hänen ja erään hyväluontoisen nuoren irlantilaisen välillä. Irlantilainen oli nimeltään Mike. Mutta vähän ajan kuluttua rupesi Mike harjoittamaan menneen ajan tapoja, joi ja lakkasi tekemästä työtä ja ainoat edut Johannan naimisliitosta olivat huono terveys, joka vuosi yksi lapsi lisää ja samalla rahojen hupeneminen.

"Ellei Johanna olisi nainut", lisäsi vaimoni, "olisi hän nyt ollut terve ja raitis ja säästöpankissa olisi hänellä kaunis säästö ollut vanhain päiväin varaksi. Nyt on minulla sekä hän että kolme hänen lastansa vastuksina niskoillani."

"Laske alas ne, lemmittyni", sanoin minä; "miksi itsesi uuvutat toisten ihmisten suruilla ja vastuksilla?"

"Ja ken ne sitte ottaisi hoitaakseen, luulet?" vaimoni virkkoi. Sitäpaitsi lisäsi hän, jatkaen äsken keskeytynyttä ajatustaan, "ei tule tämän lapsiparan naiminen kysymykseen, sillä mies jota hän rakasti lepää kummun alla Richmondin hautatarhassa. Hänen isänsä ja sulhasensa ovat kuolleet ja ainoa veljensä on raajarikko ja häneltä on sittenkin vanha äiti elätettävänä. Minä käskin hänen tulla huomenna luokseni ja tänäpänä koetan hälle työtä hankkia."