Фридрих Ницше: Antikristus

Että pohjois-Europan voimakkaat rodut eivät ole työntäneet luotaan kristillistä jumalaa, se ei todellakaan ole kunniaksi heidän uskonnollisille lahjoilleen, mausta puhumattakaan. Tuollaisesta sairaasta ja vanhuudenheikosta dekadensin sikiöstä olisi heidän tullut vapautua. Mutta heidän yllään lepää senvuoksi kirous, etteivät ole hänestä vapautuneet: he ovat kaikkiin vaistoihinsa istuttaneet sairauden, vanhuuden, vastaväitteen, he eivät ole senjälkeen luoneet enää yhtään jumalaa! Kaksi vuosituhatta melkein eikä yhtään ainoata uutta jumalaa! Vaan yhä vielä ja järkähtämättä kuin laillisella oikeudella, kuin jumalaamuodostavan voiman ultimaatina ja maksimina, creator spirituksena ihmisessä, tämä kristillisen monotonoteismin surkuteltava jumala! Tämä nollan, käsitteen ja vastaväitteen sekamuotoinen rappeutumistuote, jossa kaikki dekadensi-vaistot, kaikki sielun pelkuruudet ja väsymykset saavat vahvistuksensa.

Tuomiollani kristinopista en ole tahtonut tehdä vääryyttä eräälle samansukuiselle uskonnolle, joka tunnustajiensa lukumäärään katsoen on tärkeämpikin: buddalaisuudelle . Molemmat kuuluvat nihilistisinä uskontoina yhteen – ne ovat dekadensiuskontoja – , molemmat ovat mitä merkillisimmällä tavalla toisistaan eroitetut. Että niitä nyt voi vertailla , siitä on kristinopin arvostelija syvässä kiitollisuudenvelassa intialaisille oppineille. Buddalaisuus on sata kertaa realistisempi kuin kristinoppi, – se on perinyt kyvyn asettaa objektiivisesti ja viileästi probleemeja, se seuraa monisatavuotisen filosoofisen virtauksen lopputuloksena; "jumala" käsite on jo poistettu, kun buddalaisuus alkaa. Buddalaisuus on ainoa varsinainen positivistinen uskonto, minkä historia tietää, vielä tietoteoriassaankin (ankaraa fenomenalismia), se ei sano enää "taistelu syntiä vastaan", vaan, antaen täyden oikeuden todellisuudelle, "taistelu kärsimystä vastaan". Se on – tämä eroittaa sen syvästi kristinopista – vapautunut jo moraalikäsitteiden itsepetoksesta, – se on, minun kielelläni puhuaksemme, tuollapuolen hyvää ja pahaa. – Ne kaksi fysioloogista tosiasiaa, joihin se perustuu ja joihin se on kiinnittänyt katseensa, ovat: tuntoherkkyyden ylen suuri ärtyisyys , joka saa ilmaisumuotonsa raffineeratussa kyvyssä tuntea tuskaa, ja suunnaton henkevöityminen , liian pitkällinen oleskelu käsitteiden ja loogillisten proseduurien parissa, jolloin personavaisto on turmeltunut "personattoman" eduksi ( – molemmat tiloja, jotka ainakin muutamat lukijoistani, "objektiiviset", tuntevat kokemuksesta kuten minäkin). Näiden fysioloogisten ehtojen pohjalla on syntynyt depressiooni : tähän Buddha käy hygienisesti käsiksi. Hän käyttää keinona sitä vastaan elämää ulkoilmassa, vaelluselämää; kohtuullisuutta ja ruuan valintaa; varovaisuutta kaikenlaisia väkijuomia kohtaan; samoin varovaisuutta kaikkia mielen liikutuksia kohtaan, jotka kiihottavat sappea, jotka kuumentavat verta; suruja ei lainkaan, ei itsensä eikä toisten vuoksi. Hän vaatii esityksiä, jotka joko rauhoittavat tai huvittavat – hän keksii keinoja vieroittaakseen toisista. Hän käsittää hyvyyden, hyväntahtoisuuden terveyttä vaativiksi. Rukous on poistettu, samoin myös itsensä kiduttaminen ; ei mitään kategoorista imperatiivia, ei mitään pakkoa yleensä, ei edes luostarikunnassakaan ( – saattaa päästä jälleen pois – ). Nämä kaikki olivat keinoja tekemään voimakkaammaksi tuon ylen suuren ärtyisyyden. Senvuoksi juuri hän ei vaadikaan taistelua toisinajattelevia vastaan; hänen oppinsa ei suojele itseään miltään niin kuin kostontunteelta, väkinäisyydeltä, ressentimentiltä ( – "ei vihollisuudella vihollisuus lopu": koko buddalaisuuden liikuttava loppukerto…). Ja syystä kyllä: juuri nämä mielenliikutukset olisivat täydellisesti epäterveellisiä dieteettiseen päätarkoitukseen katsoen. Henkisen väsymyksen, jonka hän löytää, ja joka ilmenee aivan liian suuressa "objektiivisuudessa" (s.o. yksilöintressin heikentymisessä, tasapainon, "itsekkäisyyden" menettämisessä), hän voittaa ankarasti palauttamalla henkisimmätkin intressit persooniin . Buddan opissa käy itsekkäisyys velvollisuudeksi: "yksi on tarpeellinen", "kuinka vapaudut kärsimyksestä" tasoittaa ja rajoittaa koko henkisen dieetin ( – on ehkä johdettava mieleen tuo ateenalainen, joka samoin soti puhdasta "tieteellisyyttä" vastaan, Sokrates, joka myös probleemien maailmassa kohotti personaali-egoismin moraaliksi).

Edellytyksenä buddalaisuuteen on hyvin leuto ilmanala, tapojen suuri lempeys ja ylevyys; militarismia ei ole olemassa; sekä että liike on saanut alkunsa korkeammista ja vieläpä oppineista säädyistä. Tavoitetaan iloisuutta, hiljaisuutta, toiveista vapautumista korkeimpana päämääränä, ja päämäärä saavutetaan . Buddalaisuus ei ole uskonto, missä vain pyritään täydellisyyteen: täydellisyys on siinä normaalista. —

Kristinopissa tunkevat voitettujen ja alistettujen vaistot etualalle: alhaisimmat luokat etsivät siinä onneaan. Täällä käytetään sellaisia keinoja ikävää vastaan kuin kasuistiikkaa synnistä, itsekritiikkiä, omantunnoninkvisitsioonia; täällä ylläpidetään taukoamatta (rukouksella) mielenliikutusta mahtavaa olentoa kohtaan, jota kutsutaan "jumalaksi"; täällä pidetään korkeinta saavuttamattomana, lahjana, "armona". Täällä puuttuu myöskin julkisuutta: lymypaikka, pimeä ala on kristillistä. Täällä halveksitaan ruumista, terveydenhoito kielletään aistillisuutena; kirkko suojelee itseään puhtaudeltakin (ensimäinen kristillinen teko maurilaisten karkottamisen jälkeen oli yleisten kylpypaikkojen sulkeminen, joita Kordovassa yksin oli 270). Kristillistä on jonkunlainen halu julmuuteen itseään ja toisia kohtaan; viha toisinajattelevia kohtaan; tahto vainoamiseen. Synkät ja kiihdyttävät esitykset ovat etualalla; halutuimmat, korkeimmilla nimillä kuvatut tilat ovat kaatumataudinkohtauksia; ruokajärjestelmä valitaan siten, että se edistää sairaloisia ilmiöitä ja kiihottaa liiaksi hermoja. Kristillistä on verivihollisuus maan herroja kohtaan, "ylhäisiä" kohtaan – sekä myöskin kavala, salainen kilpailupyrkimys ( – heille jätetään "ruumis", tahdotaan vain "sielua"…). Kristillistä on viha henkeä kohtaan, hengen uljuutta, rohkeutta, vapautta, libertinagea kohtaan; kristillistä on viha aisteja kohtaan, aistien iloja kohtaan, iloa kohtaan yleensä…

Kun kristinoppi jätti ensimäisen maaperänsä, alhaisimmat säädyt, antiikisen maailman Manalan , ja läksi barbaarikansojen keskuuteen etsimään valtaa, ei sillä ollut edellytyksenä enää väsyneitä ihmisiä, vaan henkisesti villiytyneitä ja itseään raatelevia, voimakas, mutta epäonnistunut ihminen. Tyytymättömyys itseensä, itsestään kärsiminen ei ole täällä kuten buddalaisten keskuudessa suunnatonta ärtyisyyttä ja kykyä tuntea tuskaa, vaan pikemmin valtavaa halua tuottaa tuskaa, antaa tilaisuus sisällisen jännityksen puhkeamiselle vihollismielisissä teoissa ja esityksissä. Kristinoppi tarvitsi barbaarisia käsitteitä ja arvoja päästäkseen barbaarien herraksi: sellaisia käsitteitä ovat esikoisuhri, verenjuominen ehtoollisessa, hengen ja kultuurin halveksiminen; kiduttaminen jokaisessa muodossa, aistillisissa ja epäaistillisissa; jumalanpalveluksen suuri komeus. Buddalaisuus on uskonto myötäsyntyisille ihmisille, lempeille, hiljaisille, liian henkeviksi käyneille roduille ( – Europa ei ole vielä pitkiin aikoihin kypsynyt siihen – ): se palauttaa heidät rauhaan ja iloisuuteen, dieettiin henkisissä asioissa, jonkunlaiseen karkaisuun ruumiillisessa suhteessa. Kristinoppi tahtoo päästä petoeläinten herraksi; sen keinona on tehdä ne sairaiksi – heikontaminen on kesyttämisen, "sivistyksen" kristillinen resepti. Buddalaisuus on päättyneen, väsyneen sivistyksen uskonto, kristinoppi sitävastoin ei löydä sitä alettunakaan, – muutamissa olosuhteissa se perustaa sen.