Фридрих Ницше: Näin puhui Zarathustra

Kun Zarathustra oli kolmikymmenvuotias, jätti hän kotiseutunsa ja kotiseutunsa järven ja läksi vuorille. Täällä hän nautti hengestään ja yksinäisyydestään eikä väsynyt kymmeneen vuoteen siihen. Mutta viimein hänen sydämensä muuttui, – ja eräänä aamuna hän nousi aamuruskon aikaan, astui auringon eteen ja puhui sille näin:

"Sinä suuri tähti! Mitä onnea sinulla olisi, jos ei olisi niitä, joille loistat!

"Kymmenen vuotta tulit sinä ylös tänne luolaani: sinä olisit valoosi ja tähän tiehen kyllästynyt ilman minua, minun kotkaani ja käärmettäni.

"Mutta joka aamu me sinua varroimme, otimme sinulta pois liian ja siunasimme sinua siitä.

"Katso! Minun viisauteni on yltäkylläinen kuin mehiläinen, joka on liiaksi koonnut hunajaa, minä tarvitsen kurkottavia käsiä.

"Tahtoisin lahjoittaa ja jakaa, kunnes ihmisten viisaat kerran taas hulluudestaan ja köyhät kerran taas rikkaudestaan riemuitsevat.

"Sitävarten minun täytyy astua syvyyteen, niinkuin sinäkin iltaisin teet meren taa mennessäsi ja vielä Tuonelalle valoa tarjoot, sinä yltäkylläinen tähti!

"Sinun laillasi minun täytyy laskeutua, kuten ihmiset sanovat, joiden luo lähteä tahdon!

"Siunaa siis minua, sinä levollinen silmä, joka kadehtimatta voit katsoa liikaakin onnea!

"Siunaa sitä maljaa, joka tahtoo yli laitojensa kuohua, jotta vesi siitä kultaisena valuisi ja kaikkialle kantaisi sinun onnesi kuvastelun!

"Katso! Tämä malja tahtoo jälleen tyhjentyä, ja Zarathustra tahtoo jälleen tulla ihmiseksi."

– Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.

Zarathustra astui yksin alas vuorta eikä kukaan kohdannut häntä. Mutta kun hän saapui metsiin, seisoi äkkiä hänen edessään vanhus, joka oli jättänyt pyhän majansa, etsiäkseen juuria metsästä. Ja näin puhui vanhus Zarathustralle:

"Ei ole outo minulle tämä vaeltaja: monta vuotta sitten kulki hän tästä ohi. Zarathustra oli hänen nimensä; mutta hän on muuttunut.

"Sillä kertaa sinä kannoit tuhkasi vuorille: tahdotko tänään kantaa tulesi alas laaksoihin? Etkö pelkää murhapolttajan rangaistusta?

"Niin, minä tunnen Zarathustran. Kirkas on hänen silmänsä, eikä hänen suunsa kätke yhtään saastaa. Eikö hän kulje tietänsä kuin tanssiva?

"Muuttunut on Zarathustra, lapseksi on Zarathustra tullut, herännyt on Zarathustra: mitä tekemistä sinulla nyt on nukkuvien joukossa?

"Kuten meressä elit sinä yksinäisyydessä, ja meri kantoi sinua. Voi, sinä tahdot maihin astua? Voi, sinä tahdot jälleen itse laahata ruumistasi?"

Zarathustra vastasi: "Minä rakastan ihmisiä."

"Miksi, sanoi pyhä mies, läksin minä sitten metsään ja erämaahan?

Enkö senvuoksi, että rakastin ihmisiä ylen paljon?

"Nyt rakastan jumalaa: ihmisiä minä en rakasta. Ihminen on minulle liian epätäydellinen asia. Rakkaus ihmiseen tekisi minusta lopun."

Zarathustra vastasi: "Mitä puhuin minä rakkaudesta! Minä annan ihmisille lahjan."

"Älä anna heille mitään", sanoi pyhä mies. "Ota heiltä mieluummin jotakin pois ja kanna sitä heidän kanssaan – se on heille parasta: jos se vaan sinulle on hyvä!

"Ja jos tahdot heille antaa, niin älä anna enempää kuin almu: ja anna heidän vielä sitäkin kerjätä!"

"En, vastasi Zarathustra, minä en anna almua. En ole kyllin köyhä tehdäkseni sitä."

Pyhä mies nauroi Zarathustralle ja puhui näin: "Pidä sitten huoli siitä, että he ottavat vastaan aarteesi! He ovat epäluuloisia erakoita kohtaan eivätkä usko, että me tulemme mitään lahjoittamaan.

"Meidän askelemme kaikuvat heistä liian yksinäisiltä heidän kaduillaan. Ja kun he yöllä vuoteissaan kuulevat jonkun miehen käyvän varhain ennen auringon nousua, niin he miettivät: minne varas aikoo?

"Älä mene ihmisten luo, jää metsään! Mene mieluummin eläinten luo! Miksi et tahdo olla kuten minä karhu karhujen joukossa, lintu lintujen joukossa?"

"Ja mitä tekee pyhä mies metsässä?" kysyi Zarathustra.

Pyhä mies vastasi: "Minä teen lauluja ja laulan niitä, ja kun teen lauluja, niin minä nauran, itken ja mörisen: niin ylistän minä jumalaa.

"Laululla, itkulla, naurulla ja mörinällä minä ylistän sitä jumalaa, joka on minun jumalani. Mutta minkä lahjan annat sinä meille?"

Kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat, tervehti hän pyhää miestä ja sanoi: "Mitä olisi minulla, teille annettavaa! Mutta päästäkää minut pian täältä, etten ottaisi mitään teiltä pois!" – Ja sitten he erosivat toisistaan, vanhus ja mies, nauraen kuin kaksi poikaa.

Mutta kun Zarathustra oli yksin, puhui hän sydämelleen näin: "Olisiko se mahdollista! Tämä pyhä vanhus ei ole metsässään kuullut vielä mitään siitä, että jumala on kuollut!" —

Kun Zarathustra tuli lähimpään kaupunkiin, joka on metsien laidassa, näki hän paljon kansaa torille kokoontuneena; sillä kuulutettu oli, että siellä esiintyy nuorallatanssija. Ja Zarathustra puhui kansalle näin:

Minä julistan teille yli-ihmisen. Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi. Mitä olette te tehneet voittaaksenne hänet?

Kaikki olennot tähän asti loivat jotakin itseään ylempää: ja te tahdotte olla tämän suuren nousuveden luode ja mieluummin vielä palata takaisin eläimeen kuin voittaa ihmisen?

Mikä on apina ihmiselle? Iva tai katkera häpeä. Ja sellainen on juuri ihminen oleva yli-ihmiselle: iva tai katkera häpeä.

Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä vielä on matoa. Kerran te olitte apinoita, ja vielä nytkin on ihminen suurempi apina kuin yksikään apina.

Mutta se, joka teistä viisain on, sekin on eripura ja epäsikiö kasvista ja kummituksesta. Mutta käskenkö minä teitä kummituksiksi tai kasveiksi tulemaan?

Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen.

Yli-ihminen on maan tarkoitus. Teidän tahtonne sanokoon: yli-ihminen olkoon maan tarkoitus!

Minä vannotan teitä, veljeni, olkaa maalle uskolliset ja älkää uskoko niitä, jotka teille ylimaailmallisista toiveista puhuvat. Myrkynsekoittajia he ovat, jos sen tietävät taikka eivät.

Elämän halveksijoita he ovat, kuolevia ja itse myrkytettyjä, joihin maa on kyllästynyt: siis menkööt he matkoihinsa!

Kerran oli rikos jumalaa vastaan suurin rikos, mutta jumala kuoli ja samalla kuolivat myös nämä rikolliset. Rikkoa maata vastaan on nyt hirveintä, ja palvella enemmän tutkimattoman sisälmyksiä kuin maan tarkoitusta!

Kerran katseli sielu halveksien ruumista: ja sillä kertaa oli tämä halveksiminen korkeinta: – se tahtoi sitä laihaksi, rumaksi, nälkääntyneeksi. Näin ajatteli se pääsevänsä ruumiista ja maasta.

Oi, tuo sielu oli vielä itse laiha, ruma ja nälkääntynyt: ja julmuus oli sen sielun hekuma.

Mutta tekin, veljeni, sanokaa minulle: mitä julistaa teidän ruumiinne sielustanne? Eikö teidän sielunne ole köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys?

Totisesti, saastainen virta on ihminen. Merta vaaditaan siihen, että voi ottaa helmaansa saastaisen virran itse siitä tahraantumatta.

Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se meri, hänessä voi teidän suuri ylenkatseenne hukkua.

Mikä on suurinta, minkä voitte elää? Se on suuren ylenkatseen hetki. Hetki, jolloin onnennekin innoittaa teitä sekä myös järkenne ja hyveenne.

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun onnestani! Se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys. Mutta minun onneni oli vanhurskauttava itse olemassaolon!"