Stanley Weyman - Todellinen aatelismies

Hyvin levottomana vastasin myöntävästi, pyytäen ettei hän huolehtisi siitä asiasta. Minun ei kuitenkaan olisi tarvinnut peljätä, sillä kun hän jälleen avasi suunsa, puhui hän levollisesti ja ikäänkuin sellainen, joka näkee jotakin edessään selvästi.

"Kun löydät hänet, Gaston", kuiskasi hän, "niin älä ole hänelle vihainen. Se el ollut hänen syynsä. Hän – tuo mies petti hänet. Katso!"

Seurasin suuntaa, mihin hän osotti pikemmin katseellaan kuin kädellään, ja näin päänalaisen vieressä kultaketjun. "Jättikö hän tämän?" kuiskasin minä, omituisen liikutuksen pusertaessa rintaani. "Hän pani sen tähän", kuiskasi äitini. "Ja hän olisi estänyt miestä sanomasta mitä hän sanoi" – väristys puistatti äitini ruumista hänen muistellessaan miehen sanoja, vaikka hänen silmänsä katsoivat minuun yhä uskoen ja luottaen – "hän olisi estänyt, mutta hän ei voinut, Gaston. Ja sitten mies joudutti häntä lähtemään."

"Näyttikö hän hänelle jonkin merkin, äiti?" En saattanut mitenkään pidättää tätä kysymystä, sillä niin paljon näytti siitä riippuvan.

"Näytti, kultapalan", kuiskasi äiti hymyillen heikosti. "Nyt minä tahdon nukkua." Ja pitäen yhä kädestäni hän sulki silmänsä.

Ylioppilas palasi pian tuoden joitakin tarvetavaroita, joita olin lähettänyt hänet hakemaan, ja me istuimme äitini luona iltaan saakka ja myöhään yöhönkin. Huojennuksekseni olin kuullut lääkäriltä, että hän oli ollut sairaana jo jonkun aikaa ja että joka tapauksessa loppu olisi tullut pian. Hänellä ei ollut tuskia eikä hän tuntenut pelkoa, vaan näytti siltä kuin hän olisi kiittänyt Jumalaa ja ollut tyytyväinen, kohdatessaan minun katseeni aina kun hän avasi silmänsä tai heräsi horrostilastaan. Mitä itseeni tulee, niin muistan, että tuohon huoneeseen sisältyi joksikin aikaa koko minun maailmani. Sen hiljaisuuteen hukkui kaikki kuohunta, mikä täytti Ranskan kaupungit, ja sen ainoa mielenkiinto – heikon hengityksen edestakaisin huokuminen – himmensi kokonaisen elämäniän pyyteet ja toiveet.

Ennenkuin päivä valkeni, hiipi Simon Fleix ulos hoitamaan hevosia. Palattuaan tuli hän luokseni ja kuiskasi korvaani, että hänellä oli minulle jotain sanottavaa. Ja kun äitini makasi sillä hetkellä levollisessa unessa, irroitin käteni, nousin hiljaa ja menin hänen kanssaan lieden luo.

Sen sijaan että olisi puhunut, asetti hän nyrkkinsä eteeni ja aukaisi yhtäkkiä kouransa. "Tunnetteko tätä?" kysyi hän, katsahtaen minuun terävästi.

Otin hänen kädessään olevan esineen, ja katseltuani sitä nyökkäsin. Se oli ruusukkeeksi solmittu tummanpunainen samettikaistale, joka oli muodostanut, kuten ensi silmäyksellä huomasin, osan neiti de la Viren naamion pidikkeestä. "Mistä sinä sen löysit?" sopersin minä, otaksuen että hän oli poiminut sen porraskäytävästä. "Katsokaa sitä!" vastasi hän kärsimättömästi. "Te ette ole katsonut."

Käänsin sen toisinpäin, ja silloin näin jotakin, mikä ensin oli jäänyt minulta huomaamatta – nimittäin että kaistaleen leveämmässä päässä oli omituisia kuvioita, jotka oli hyvin kömpelösti ja säännöttömästi ommeltu valkoisella silkkilangalla. Pistot muodostivat kirjaimia ja kirjaimet sanoja. Hätkähtäen luin: "Apua!" ja kulmassa näin pienemmillä pistoilla nimikirjaimet "C.d.l.V."

Katsoin kiihkeästi ylioppilaaseen, "Mistä löysit tämän?" kysyin.

"Löysin sen kadulta", vastasi hän levollisesti, "noin kolmensadan askeleen päässä täältä."

Mietin hetkisen.. "Katuojastako vai seinän vierestäkö?" kysyin sitten.

"Seinän vierestä."

"Jonkin ikkunan altako?"

"Aivan niin", vastasi hän. "Voitte olla levollinen; minä en ole hölmö.

Panin merkille paikan, herra de Marsac, enkä unohda sitä."

Tämä löytö herätti tunteita, jotka pyrkivät syrjäyttämään mielestäni äitini tilan aiheuttaman surun ja levottomuudenkin – mitkä tunteet vielä hetki sitten olivat näyttäneet tekevän mitättömiksi kaikki muut huolet. Sillä näin nyt olevani pulassa, jossa minun täytyi kärsiä teinpä miten hyvänsä. Toiselta puolen oli minun mahdoton jättää äitini; olisin ollut sydämetön julmuri, jos sen olisin tehnyt. Toiselta puolen taas en voinut ilman viiltävää tuskaa jäädä liikkumattomaksi ja toimettomaksi, kun neiti de la Vire, jota olin vannonut suojelevani ja joka nyt kärsi minun huolettomuuteni ja huonon onneni takia, kutsui minua apuun. Sillä muuta tuo samettiruusuke ei voinut merkitä, ja kenellekään muulle se ei voinut olla tarkotettu kuin minulle, koska ei ollut montakaan muuta, joka olisi todennäköisesti voinut sen tuntea, ja koska hän piti luonnollisena, että minä koettaisin päästä hänen jälilleen.

Enkä voinut antaa tuolle merkille mitään pientä merkitystä. Muistaen neidin ylpeän ja pelottoman luonteenlaadun, sekä missä valossa hän aina oli minua katsonut, oli minulla syy aavistaa pahinta. Olin varma, ettei mikään luuloteltu vaara eikä muu kuin kaikkein viimeinen hätä olisi saanut häntä ottamaan näin alentavaa askelta. Ja tämä johtopäätös ynnä lisäksi pelko siitä, että hän oli joutunut Fresnoyn käsiin, jota luulin siksi henkilöksi, joka oli ryövännyt minulta kultarahan puolikkaan, täyttivät minut hirveällä epätietoisuudella siltä, millä suunnalla velvollisuuteni tällä hetkellä oli. Kunniantuntoni veti minua kahdelle taholle, vaatien minua sekä lähtemään että jäämään, ja kun käteni meni miekankahvaan ja jalkani pakottivat minua lähtemään, etsivät silmäni äitiäni ja korvani kuuntelivat hänen vienoa hengitystään.

Neuvottomana ja hämmentyneenä katsoin ylioppilaaseen, ja hän katsoi minuun. "Sinähän näit miehen, joka vei hänet", mutisin minä. Siihen saakka, ollen yksinomaan huolissani äitini kohtalosta, olin tehnyt vain joitakin kysymyksiä ja sivuuttanut asian ikäänkuin se liikuttaisi minua vähän ja kuuluisi minulle vielä vähemmän. "Minkä näköinen hän oli? Oliko hän iso, turpea mies, pää siteessä, tai ehkä haava kasvoissaan?"

"Sekö herra, joka meni neidin kanssa?" kysyi hän.

"Niin, niin, vaikkapa herra, jos niin haluat!"

"Ei ollenkaan", vastasi ylioppilas. "Hän oli pitkä, nuori, hieno mies, komeasti puettu, ja hänellä oli tumma tukka ja komeat kasvot. Kuulin hänen sanovan neidille, että hän tuli erään neidin ystävän lähettämänä, joka oli liian korkea-arvoinen mainittavaksi julkisesti, varsinkaan Blois'ssa. Hän lisäsi tuovansa häneltä tunnusmerkin; ja kun neiti mainitsi teistä – hän oli juuri tullut rouvan huoneeseen seuranaisensa kanssa, kun tuo mies ilmestyi…"

"Hän oli tietysti pitänyt silmällä, milloin minä menin ulos."

"Aivan niin. No niin, kun neiti mainitsi teistä, vannoi mies, että te olitte seikkailija ja rutiköyhä petkuttaja ja vaikka mikä, ja kehotti neitiä sanomaan, pitikö hän todennäköisenä että hänen ystävänsä olisi uskonut sellaisen tehtävän sellaiselle miehelle."

"Ja silloinko neiti lähti hänen kanssaan?"

Ylioppilas nyökkäsi.

"Mielelläänkö? Vapaasta tahdostaanko?"

"Kyllä", vastasi hän. "Siltä minusta näytti. Hän koetti estää miestä puhumasta teidän äitinne kuullen, mutta siinä oli kaikki."

Hetken mielijohteen ajamana otin askeleen ovea kohti; muistin kuitenkin asemani ja käännyin takaisin voihkaisten. Melkein poissa suunniltani ja tuntien tarvetta purkaa jollain tavoin tunteitani, tartuin poikaa hartioihin ja pudistelin häntä edestakaisin.

"Sano minulle, mies, mitä minun on tehtävä!" mutisin hampaitteni välistä. "Puhu! Ajattele! Keksi jotakin!"

Mutta hän pudisti päätänsä.

Päästin hänet irti mumisten kirouksen ja istuin tuolille vuoteen viereen, laskien pääni käsieni väliin. Juuri sillä hetkellä saapui kumminkin huojennus – saapui odottamattomalta taholta. Ovi avautui ja lääkäri astui sisään. Hän oli taitava ammatissaan, ja vaikka häntä paljon käytettiin hovipiireissä, oli hän siitä huolimatta hugenotti – ja juuri tämä seikka oli rohkaissut Simon Fleix'tä pyytämään hänen apuaan "Vertavuotavan sydämen" isännän kautta, mikä majatalo oli Blois'n hugenottien salainen yhtymäpaikka. Toimitettuaan tutkimuksensa aikoi hän poistua, sillä hän oli vakava ja hiljainen mies ja hänellä oli paljon työtä, mutta minä pysäytin hänet ovella.