Stanley Weyman - Todellinen aatelismies

Haluten lähteä matkaan niin varhain kuin mahdollista, jotta ehtisimme Rosny'hin toisena iltana, herätin Simon Fleix'n ennen päivän valkenemista ja kuultuani häneltä, missä hevoset olivat, menin niitä ruokkimaan. Otin tehdäkseni sen itse, jotta samalla saisin tilaisuuden etsiä räätälin ja varustaa itselleni pukimet, jotka olisivat paremmin säätyni mukaiset kuin ne, mitkä minulla oli jälellä. Huomasin, että minulla oli vielä yhdeksänkymmentä kruunua Navarran kuninkaan antamista rahoista, ja kahdellatoista hankin mustasta verasta tehdyn, ruskeanpunaisilla pilkuilla ja juovilla koristetun nutun, tumman levätin, joka oli vuorattu samalla vaatimattomalla värillä, sekä uuden hatun ja sulan. Vaatturi olisi mielellään toimittanut minulle myöskin uuden huotran, nähdessään että entinen oli kärjestä kulunut. Mutta siitä minä kieltäydyin, sillä olin saanut päähäni, että kulkisin miekankärki paljaana, kunnes olisin kostanut sille konnalle, joka oli täyttänyt äitini vanhuudenpäivät kurjuudella; saatuani Navarran kuninkaan tehtävän suoritetuksi olin luvannut ruveta ajamaan tuon päätöksen toteuttamista tarmokkaasti ja mitään häikäilemättä.

Vaatteitten valinta ja jotkut muutokset, joita niihin oli tehtävä, viivyttivät minua jonkun aikaa, niin että oli myöhäisempi kuin olisin halunnut, kun palasin jälleen asuntoani kohti aikomuksessa saada seurueeni ratsaille niin joutuin kuin mahdollista. Muistan, että aamu oli selkeä ja kylmä; katuojat olivat kuivat ja kadut verrattain puhtaat. Siellä täällä pilkotti varhainen auringonsäde esiinpistävien räystäitten välistä, luvaten erinomaista matkailmaa. Mutta kasvot, joita kävellessäni kohtasin, eivät heijastaneet ympäristön iloisuutta. Äkeitä katseita kohtasin kaikkialla, minne vain katsoin, ja kun lähetti lähetin perästä karautti ohitseni matkalla linnaan, seisoivat kaupunkilaiset ovillaan huolettomina ja toimettomina taikka kadunkulmauksiin keräytyneinä puhelivat hiljaa keskenään sen näköisinä kuin olisi ollut salahankkeita tekeillä. Leskikuningatar eli vielä, mutta Orleans oli noussut kapinaan, samoin Sens ja Mans, Chartres ja Melun. Rouenin sanottiin olevan kahden vaiheilla, Lyons oli aseissa, kun Pariisi taas oli pannut kuninkaansa pois viralta ja kirosi häntä joka päivä sadoilta alttareilta. Sanalla sanoen, se suuri kapina, joka seurasi Guisen kuolemaa ja kesti niin monta vuotta, oli jo käynnissä, niin että tänä uuden vuoden ensimäisenä päivänä kuninkaan määräykset tuskin kantoivat kauemmaksi kuin hänen katseensa, kun hän levottomana kurkisti ulos yläpuolellani kohoavista linnan torneista.

Saavuttuani taloon kiipesin kiiruusti ylös pitkää porraskäytävää, harmitellen sen pimeyttä ja likaisuutta ja suunnitellen kiivetessäni, millä tavoin voisin mukavimmin ja pikimmin muuttaa äitini parempaan asuntoon. Viimeisen porrasjakson yläpäähän ehdittyäni näin, että neidin ovi käytävän vasemmalla puolen oli auki, ja päättäen siitä että hän oli jo ylhäällä ja valmiina matkaan, astuin äitini huoneeseen reippain askelin ja kirpeän aamuilman virkistämin mielin.

Mutta kynnyksellä minä pysähdyin, jääden seisomaan äänettömänä ja tyrmistyneenä. Ensin luulin, että huone oli tyhjä. Seuraavalla katsahduksella huomasin ylioppilaan. Hän oli polvillaan vuoteen vieressä komerossa, jonka esirippu oli raastettu osaksi pois. Ikkunan edestä oli verho samoin repäisty alas, ja siitä virtaava kylmä päivänvalo paljasti räikeästi huoneen ruman alastomuuden, saaden sydämeni hyytymään. Lieden luona virui kumollaan oleva tuoli, ja orrella sen yläpuolella kyyrötti harmaa kissa, jota en ollut tähän saakka huomannut, katsellen minua peitetyllä vihalla. Neitiä ei näkynyt enempää kuin Fanchetteakaan, ja Simon Fleix ei kuullut tuloani. Hän toimitti vuoteen ääressä jotain, mikä nähtävästi koski äitiäni.

"Mitä tämä on?" huudahdin minä hiljaa, lähestyen varpaillani vuodetta.

"Missä toiset ovat?"

Ylioppilas katsahti taaksensa ja näki minut. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja synkät. Hänen silmänsä hehkuivat, ja kuitenkin niissä oli kyyneliä, samoinkuin hänen poskillaankin. Hän ei puhunut, mutta huoneen kylmyys, alastomuus ja tyhjyys puhuivat hänen puolestaan, ja mieleni musteni.

Tartuin häntä hartioihin. "Etkö voi puhua!" sanoin suutahtaen. "Missä he ovat?"

Hän nousi pystyyn ja tuijotti minuun. "He ovat menneet!" sanoi hän älyttömästi.

"Menneet?" huudahdin minä. "Mahdotonta! Milloin? Minne?"

"Puoli tuntia sitten. En tiedä minne."

Ymmällä ja ihmeissäni tuijotin häneen kauhistuksen ja suuttumuksen vaiheella. "Etkö tiedä?" huusin. "He ovat menneet, ja sinä et tiedä?"

Hän kääntyi äkkiä ja tarttui minua käsivarteen. "En, minä en tiedä, minä en tiedä!" huusi hän kokonaan muuttuneella sävyllä, rajun kiihtymyksen vallassa. "Ja menköön paholainen heidän kanssaan! Mutta sen tiedän, kenen kanssa he menivät, nuo teidän ystävänne, herra de Marsac! Tuli muuan narri, hölmö, hieno keikari ja puhui heille hyvää ja kaunista ja näytti heille kultaisen merkin, ja silloin – hui! – he menivät tiehensä ja unohtivat teidät!"

"Mitä!" huudahdin minä, alkaen käsittää ja takertuen kiihkeästi hänen puheensa ainoaan johtolankaan. "Kultaisen merkinkö? Heidät on siis houkuteltu pois! Ei ole hetkeäkään hukattava. Minun täytyy seurata."

"Ei, sillä siinä ei ole kaikki!" vastasi hän, keskeyttäen minut synkästi, samalla kuin hän pusersi käsivarttani yhä tiukemmin ja hänen silmänsä säkenöivät. "Te ette ole kuullut kaikkea. Tuo mies, jonka kanssa he menivät, kutsui teitä petturiksi ja varkaaksi ja kerjäläiseksi, ja teki sen äitinne silmäin edessä – ja tappoi hänet! Tappoi hänet yhtä varmasti kuin jos hän olisi pistänyt miekan häneen! Tahdotteko vieläkin jättää hänet ja lähteä heidän jälkeensä?"

Hän puhui selvästi. Ja kuitenkin, Jumala paratkoon, kului joku aika ennenkuin ymmärsin hänet – ennenkuin käsitin hänen sanainsa merkityksen tahi kykenin siirtämään ajatukseni poissaolevista edessäni vuoteella makaavaan äitiini. Kun se viimeinkin minulle onnistui ja minä käännyin häneen päin ja näin hänen liikkumattomat kasvonsa ja ohuen tukkansa rentoina karkealla tyynyllä, niin valtasi tuo näky minut kokonaan. En muistanutkaan enää toisia – sillä luulin häntä kuolleeksi; ja tuskaisesti parahtaen lankesin polvilleni hänen viereensä ja peitin kasvoni. Mitä tuo itsepäinen tyttö oikeastaan minulle merkitsi? Mitä merkitsivät kuninkaatkaan ja kuninkaan asiat minulle hänen rinnallaan – ainoan ihmisolennon, joka yhä minua rakasti, ainoan olennon, joka oli minun vertani ja heimoani, ainoan alati-kärsivällisen, alati-uskollisen sydämen rinnalla, joka monet vuodet oli sykkinyt yksinomaan minulle? Hetken verran, muutamien tuokioitten ajan olin hänen arvoisensa, sillä minä unohdin kaikki muut.

Simon Fleix herätti minut vihdoin turtumuksestani, selittäen minulle, ettei hän ollut kuollut, vaan ainoastaan syvässä tiedottomuuden tilassa, jonka hänen saamansa ankara mielenjärkytys oli aiheuttanut. Hän oli lähettänyt jonkun naapurin hakemaan lääkäriä, ja tämä astui huoneeseen juuri kun minä nousin ylös ja asettuen minun paikalleni palautti äitini pian tajuihinsa. Mutta hänen äärimmäinen heikkoutensa varotti minua toivomasta enempää kuin väliaikaista toipumista. Enkä ollut kauan istunut hänen luonaan, ennenkuin huomasin, että tämä viimeinen isku, joka tuli niin monien kauhujen ja aineellisten puutteitten lisäksi, oli sattunut hänen elämänsä ytimeen ja että hän oli nyt kuolemaisillaan.

Hän makasi jonkun aikaa käsi minun kädessäni ja silmät ummessa, mutta puolenpäivän tienoissa, kun ylioppilas oli saanut annetuksi hänelle hiukan lihalientä, hän virkistyi, ja tuntien minut makasi enemmän kuin tunnin ajan tuijottaen minuun sanomattoman tyytyväisenä ja onnellisena. Sen ajan kuluttua, kun luulin ettei hän enää kyennyt puhumaan, hän viittasi minua kumartumaan hänen puoleensa ja kuiskasi jotakin, mistä ensin en saanut selvää. Mutta sitten käsitin hänen sanoneen: "Onko hän mennyt – se tyttö, jonka toit?"