Гарриет Бичер-Стоу - Vaimoni ja minä eli Harry Hendersonin elämäkerta

Levollisena ja suurella hellyydellä kuunteli hän epäilyksiäni, ja lohdutteli minua sillä, että vielä onnellisesti pääsen tuosta pälkehestä.

Ennen en ollut ilmoittanut äidilleni, että olin luopunut aikeesta ruveta papiksi; nyt minä sen tein.

"Minä en tahtoisi, että rupeaisit papin virkaan, joll'ei sinulla ole todellista halua siihen, yhtä vähän kuin minä toivon, että menisit naimisiin muusta syystä, kuin rakkaudesta. Ehkäpä vielä tulee aika, jolloin tunnet kutsumuksen ruveta sanan julistajaksi. Puhu kuitenkin Jaakko-enon kanssa tuumistasi; hän on nyt isäsi sijaisena".

Niin hän todella olikin; sillä enoni, jolla itsellänsä ei ollut ainoatakaan lasta, oli mieltynyt minuun niin, että hän oli päättänyt tehdä minut kaiken tavaransa ja rikkaan idea- ja aate-varastonsa perilliseksi, jonka hän paljolla lukemisella ja ajattelemisella oli ko'onnut.

Minä seurasin häntä joka päivä hänen matkoillansa.

Eräällä tällaisella matkalla, jonka teimme seuraavana päivänä, kotiin tuloni jälkeen, sanoi hän:

"Harry, mitä sinä nyt ai'ot tehdä? mihin sinä kelpaat? Ai'otko ruveta papiksi?"

"Eno, minä en uskalla ruveta siihen toimeen, enkä luule sopivanikaan siihen", vastasin minä. "Minä kyllä tiedän, että se oli isä-vainajani hartain toivo, ja ett'en voisi saattaa äidilleni suurempaa iloa – mutta – — —"

Enoni katseli minua veitikkamaisesti ja sanoi:

"Luulenpa, että sinun laitasi nyt on sama, kuin monen muun nuoren miehen, joiden kasvatus on järkähdyttänyt heidän uskontonsa perusteet, niin että se vyöryy ja pyörii edestakaisin kuni tynnyrit laivassa myrskyssä".

"Tämä vertaus ei juuri sovi minuun; löytyy kuitenkin paljon totuuksia, joita olen koettanut totuuksina säilyttää, mutta jotka sittenkin ovat hajonneet: minä olen liian epäilevä ruvetakseni sielun paimeneksi".

"Ken ei epäile? En tiedä mitään taivaassa tahi maan päällä, josta ei voisi epäillä tahi joista ei voisi tehdä kysymyksiä, joita olisi mahdotoin vastata".

"Niinkuin tiedätte, eno, sanoo Tennyson: todellisessa epäilyksessä on enemmän uskoa, kuin meidän uskonkappaleissamme".

"Hm! niinpä niin. Epäilys on tosin tarpeellinen tauti nuoruudessa; mutta jos sitä kestää kauemmin, jos se käypi pitkälliseksi, turmelee se vahvimmankin ja tekee hänet siveellisesti kuihtuvaksi ja kipeäksi. Sillä, joka tahtoo jotakin suurta maailmassa saada toimeen, täytyy olla järkähtämätöin tositus. Emme saata kulkea maailman läpi, niinkuin kana, joka kaakattaa ja epäillen nostaa jalkansa, tietämättä mihin hän seuraavan askeleensa polkaisee".

"Mutta", sanoin minä, "onnettominta on, että minun täytyy läpikäydä tämä tauti, joksi te sitä kutsutte, juuri sillä ijällä, jolloin minun on päättäminen: rupeanko muille uskoa saarnaamaan, vai enkö. Itse puolestani en tunne halua tuohon toimeen".

"Olkoonpa niin", sanoi eno, "minun puolestani on sama, jos rupeat papiksi tahi et. Kristillisyys tarvitsee muitakin työntekijöitä, kuin ne, jotka saarnastuolista vaikuttavat, ja paraimmat opetukset saamme hyvistä esimerkeistä. Tuolla asuu vanha Saara", jatkoi hän, piiskan varrella viitaten alas laaksoon; "vähitellen, pitkällisillä tuskilla, kalvaa tauti hänen elämänsä lankaa, ja vaikka hänen ainoana tukenansa on pieni kivuloinen, keuhkotautinen tyttärensä, on hän kuitenkin aina nöyrä, kiitollinen ja onnellensa tyytyväinen. Tämän vaimon elämä on paras saarna koko kyläkunnalle. Samoin oli isäsikin elämä; sinulle, poikaseni, saatan kuitenkin sanoa", lausui hän ystävällisellä äänellä ja veitikkamaisesti iskien silmää, "saarnan muodosta en koskaan sopinut isäsi kanssa, sillä hänenkin systeemissänsä löytyi heikkouksia, jotka monta monituista kertaa kumosin", lisäsi hän ja muistutti lätkähyksellä hevosta, että piiskakin löytyi mukana.

Suurimpana onnena pidin minä, ett'ei isäni ollut elossa, näitä enon sanoja kuulemassa, sillä varmaankin olisi silloin syttynyt kaksintaistelo, jossa kaikki entiset todisteet olisivat uudestaan käytetyt puolustus-aseina.

"Niin", jatkoi Jaakko-eno, "isäsi suuri vaikutusvoima ei ole etsittävä hänen uskonopissansa vaan hänen lämpöisessä, lempivässä sydämessänsä, kristalli-kirkkaassa puhtaudessansa, rehellisyydessänsä ja vilpittömässä yksivakaisuudessansa – kas! niistä lähti se voima, joka hänen opetuksellansa oli. Hän oli sekä hurskas että voimakas ja hän kylvi koko seurakuntaamme hyvän siemenen, joka kantaa rikkaat hedelmät; täällä löytyy sadoittain miehiä ja naisia, joista on tullut kunnon ihmisiä, juuri sen kautta että he huomasivat, että isäsi eli, niinkuin hän opetti muita elämään. Missä elävä saarna joutuu ihmisten pariin, siellä sen totuudet aina vastustamatta huomataan. Sinä saatat kumota järjen päätelmiä, saatat väittää opetuksia vääriksi, mutta rehellisen kristityn elämää et voi kumota – se on elävä todiste. No, Harry, tahdotko elää tuollaista elämää?"

"Jumalan avulla ko'en sitä tehdä, rakas enoni".

"Näetsen", jatkoi hän, "nykyajan uskon-opin luulen voivani verrata vastatuuleen kääntyvään laivaan, jonka purjeisin tuuli ei enään toiselta puolen pääse puhaltamaan, mutta joka ei kuitenkaan ole kääntynyt kyllin, että tuuli toiseltakaan puolelta pääsisi purjeisin. Yhteiskunnan laajeneminen, uusien luonnonlakien selvittäminen ja nykyajan tieteet, suunnittelevat ja muodostelevat vastustamattomasti ihmisten laatimat uskonnolliset systeemit ja uskontunnustukset. Jotkut niistä putoavat pois, niinkuin kukka hedelmän muodostuessa; mutta Kristuksen oppi on aina sama, hänen sanansa eivät menehdy. Kuitenkin, poikaseni, sanon minä: paras lääke uskonnollisille mietteille on, kaikin voimin työskennellä sen edistämiseksi, jota ei epäile, ja sen sinä saatat tehdä, mikä kutsumuksesi lieneekin".

"Olen aikonut ruveta kirjallisuutta harjoittamaan. Kynäni on aina ollut liukas, mutta puhujaksi en minä kelpaa. Nykyaikaan on kirjallisuuden ala varsin laaja ja minulla on siinä jo ollut vähän menestystäkin. Ne harvat kyhäelmäni, jotka ovat yleisön luettaviksi joutuneet, on yleisö suosiollisesti ottanut vastaan ja mieltäni myöten arvostellut; nyt on minulla kahdelta sanomalehden toimittajalta hyvin edulliset tarjoukset lähteä Europaan heidän kirjeen-vaihtajaksensa; sillä matkalla olisin tilaisuudessa saada harjoitella taipumustani. Ehkä minä, aikaa voittain, pääsisin sanomalehden varsinaiseksi toimittajaksi ja vihdoin saisin oman sanomalehdenkin. Sellainen on ura, jota olen aikonut seurata, ja kuitenkin olla loukkaamatta sekä uskontoani että itseäni; tahdon kumminkin rehellisesti koettaa. Sanomakirjallisuudella on meidän aikoinamme varsin suuri vaikutus-ala".

"Todellakin suuri, Harry", sanoi enoni, "sanomakirjallisuus on valta, joka näyttää käyvän kauheaksi, valta, joka on paljon suurempi kuin saarnastuolin. Sanomakirjallisuus vaikuttaa meissä sanomattoman paljon sekä hyvää että pahaa. Se pääsee luoksemme koska tahansa ja kuuluu sinnekin, jonne saarnaajan ääni ei koskaan voi tunkeutua. Sanomalehden toimittajan ei tarvitse ottaa mitään tutkintoa, ei tehdä mitään valaa, eikä millään tavalla näyttää, että hän kelpaa yleisön palvelukseen, ja kuitenkin saapi hän koska ja missä tahansa ääni-putkensa kautta sanoa mitä hän vaan haluaa, ilman että hän itse siitä on edesvastauksessa, ei hänen nimensäkään edes tarvitse näkyä, sillä voipihan hän kääriytyä tuntemattomuuden huntuun. Dante jakaa sielut tulevaisessa maailmassa kolmeen luokkaan – ne jotka kuuluvat Jumalalle, ne jotka kuuluvat pahalaiselle ja ne, jotka eivät kuulu muille kuin itsillensä. Me olemme, niin minusta kumminkin näyttää, saaneet sanomakirjallisuuteen suuren joukon näitä viime mainittuja, liukkaita kirjallisia onnen etsijöitä, jotka eivät pidä väliä, jos vaikuttavat hyvää tahi pahaa kirjoituksillansa, jos puolustavat sitä tahi tätä mielipidettä ja jotka myyvät sukkeluutensa, älynsä ja kaunopuheliaisuutensa enimmän maksavalle. Ja sen minä sanon sinulle, Harry, että minä ennen näen sinut köyhänä nukkavieruna, kovassa työssä puhkuvana maapappina, mieluummin kuin hienoimpana miehenä, joka myypi tosituksensa turhamaisuuden markkinoilla".