Louisa Alcott - Viimevuotiset ystävämme

Jotta olisimme asioista selvillä ja voisimme suoraa päätä siirtyä Megin häihin, on ehkä paikallaan jutella ensin hiukan Marchin perheestä. Ja sanon jo etukäteen: jos joku vanhempi lukija väittää, että kirjassa on liian paljon rakkautta – niin kuin siinä heidän mielestään voi olla – (nuorilla ei kai ole mitään tätä aihetta vastaan), voin vain yhtyä rouva Marchin sanoihin: "Mitä muutakaan voi odottaa, kun talossa on neljä iloista tyttöä ja tien toisella puolen komea nuori naapuri."

Kuluneiden kolmen vuoden aikana perheessä ei ole tapahtunut suuriakaan muutoksia. Sota on päättynyt ja pastori March taas onnellisesti kotona kirjojensa ääressä ja hoitamassa pientä seurakuntaansa. Tuon hiljaisen, tutkistelijan viisaus ei ole vain oppineisuutta, hänen lähimmäisenrakkautensa kohdistuu kaikkiin ihmisiin ja hänen hurskautensa kumpuaa niin syvältä, että se sävyttää koko hänen jalon ja rakastettavan persoonallisuutensa.

Huolimatta köyhyydestä ja tinkimättömyydestä, joka oli estänyt pastori Marchia tavoittelemasta maallista menestystä, hänen ympärilleen oli kerääntynyt laaja ihailijapiiri, sillä hänen ylevä luonteensa veti ihmisiä puoleensa kuin kukkien mesi mehiläisiä.

Ulkopuolisista tuntui, että taloa hallitsi viisi toimeliasta naista, ja se pitikin osittain paikkansa, mutta silti tuo kirjojensa ääressä istuva hiljainen oppinut oli perheen pää, kodin keskipiste, sen omatunto, ankkuri ja lohduttaja. Hänen puoleensa naisväki kääntyi aina murheen hetkinä.

Tytöt uskoivat sydänhuolensa äidille, mutta isä oli heidän sielunhoitajansa; ja he rakastivat vuosi vuodelta yhä enemmän vanhempiaan, jotka uskollisesti uurastivat heidän hyväkseen. Tämä rakkaus solmi heidän välilleen hellän, kestävän siteen.

Rouva March on yhtä pirteä ja iloinen kuin ennenkin, vaikka hänen tukkansa on hiukan harmaantunut viime tapaamisen jälkeen. Hän on nykyisin niin uppoutunut Megin asioihin, että sairaalat ja kodit, joissa on yhä paljon haavoittuneita 'poikia' ja sotaleskiä, varmaan kaipaavat äidillisen ystävänsä käyntejä.

John Brooke täytti vuoden päivät miehekkäästi velvollisuutensa, haavoittui, sai komennuksen kotiin eikä päässyt enää rintamalle. Tultuaan kotiutetuksi hän yritti parhaansa mukaan voimistua, perehtyä liikeasioihin ja valmistaa kotia Megille. Järkevänä ja itsenäisenä hän torjui herra Laurencen hyväntahtoiset tarjoukset. Hänestä oli mieluisampaa ansaita rehellisesti palkkansa kirjanpitäjänä kuin ryhtyä uhkayrityksiin lainarahojen turvin.

Brooken ollessa rintamalla Megin aika oli kulunut työssä ja odotuksessa. Hän oli naisellistunut, kehittänyt perheenemännän taitojaan ja tullut entistä sievemmäksi. Hänellä oli tyttömäistä kunnianhimoa, ja hän oli hiukan pettynyt, kun Johnin ja hänen oli aloitettava elämänsä niin vaatimattomasti. Ned Moffat ja Sallie Gardiner olivat hiljattain menneet naimisiin eikä Meg voinut olla vertaamatta heidän hienoa kotiaan, vaunujaan, monia häälahjojaan ja upeita varusteitaan omiinsa. Mutta kaikki kateus ja tyytymättömyys haihtui, kun hän ajatteli Johnin uskollista rakkautta ja kärsivällistä uurastusta hänen valmistaessaan heidän pientä kotiaan; ja kun he hämärissä istuivat yhdessä jutellen vaatimattomista suunnitelmistaan, tulevaisuus näytti aina niin kauniilta ja valoisalta, että Meg unohti kokonaan Sallieta ympäröivän ylellisyyden ja tunsi itsensä maailman rikkaimmaksi ja onnellisimmaksi tytöksi.

Jo ei palannut enää Marchin tädin luo, sillä vanha rouva oli niin mieltynyt Amyyn, että kustansi hänet paikkakunnan parhaan piirustuksenopettajan oppilaaksi, ja siitä ilosta Amy olisi palvellut vaikka kuinka ankaraa emäntää. Niinpä hän käytti aamupäivät velvollisuutensa täyttämiseen ja iltapäivät omaksi ilokseen ja oli tyytyväinen elämäänsä. Jo syventyi näihin aikoihin kirjallisiin harrastuksiinsa, ja Beth oli kuumetautinsa jälkeen heikko ja vain muisto entisestään. Ei hän oikeastaan ollut sairas, mutta ei liioin sama ruusuinen, terve olento kuin aikaisemmin; silti hän hoiti aina iloisesti ja rauhallisesti tehtävänsä vähin äänin, oli kaikkien ystävä ja kodin hyvä enkeli.

Jo tunsi itsensä varakkaaksi naiseksi niin kauan kuin "Lentävä Kotka" maksoi dollarin palstalta hänen 'lörpötyksistään', joiksi hän itse sanoi pakinoitaan, ja hän sepitti väsymättä uusia juttuja. Mutta hänen ahkerissa aivoissaan ja kunnianhimoisessa mielessään kypsyi suuria suunnitelmia, ja vanhaan peltikattilaan ullakolle kertyi kasvava pinkka tuhruisia käsikirjoituksia, jotka kerran tulisivat kohottamaan Marchin nimen maineen kukkuloille.

Laurie, joka isoisänsä mieliksi oli mennyt korkeakouluun, koetti nyt suoriutua siitä mahdollisimman vähällä vaivalla. Hän oli kaikkien suosikki, hänhän oli rikas, hänellä oli miellyttävä käytös, terävä äly ja sitä paitsi hellä sydän, joka saattoi omistajansa usein pälkääseen hänen yrittäessään auttaa muita. Niinpä hän olikin vaarassa tulla piloille hemmotelluksi ja olisi ehkä tullutkin, ellei hänellä olisi ollut taikavoimaa pahan valtaa vastaan. Hänen mielessään väikkyi näet kuva vanhasta ystävällisestä miehestä, jolle hänen menestyksensä oli sydämen asia, ja äidillisestä ystävästä, joka huolehti hänestä kuin omasta pojastaan, ja lopuksi – eikä suinkaan vähäisimpänä vaikuttimena – häntä kannusti tietoisuus siitä, että neljä herttaista tyttöä ihaili häntä ja luotti häneen vilpittömästi.

Koska hän oli kuitenkin vain tavallinen lahjakas nuori mies, oli luonnollista, että hän keksi kepposia, hakkaili, oli milloin keikari milloin haaveksija tai reipas urheilija, aina sen mukaan mikä oli muodissa korkeakoulussa; hän päihitti toisia ja tuli itse päihitetyksi, puhui slangia ja oli monta kertaa vähällä joutua erotetuksi. Mutta koska kolttosten syynä oli vain hänen elämänilonsa ja kujeilunhalunsa, hän aina selvisi niistä rehellisellä tunnustuksella, hyvittämällä ne kunniallisesti tai turvautumalla vastustamattomaan suostuttelutaitoonsa. Itse hän oikeastaan ylpeili, että oli taas hädin tuskin selviytynyt pinteestä ja järkytti mielellään tyttöjä kertomalla heille elävästi voitoistaan, jotka hän oli saavuttanut raivostuneista kunnianarvoisista opettajistaan ja muista kukistetuista vihollisistaan. 'Meidän luokan pojat' olivat sankareita tyttöjen silmissä, he saivat usein jopa paistatella näiden merkkihenkilöiden auringossa, kun Laurie toi heitä kotiinsa.

Tämä suuri kunnia lankesi erityisesti Amyn osalle, ja hänestä tuli kerrassaan piirin valtiatar, sillä jo varhain hänen ylhäisyytensä oli oppinut käyttämään synnynnäistä viehätysvoimaansa. Megin ajatuksia hallitsi niin täysin John, ettei hän välittänyt vähääkään muista luomakunnan herroista. Beth taas oli liian ujo uskaltaakseen muuta kuin vilkaista heihin, ja hän ihmetteli kuinka Amy rohkeni komennella heitä; mutta Jo oli omassa elementissään ja hänen oli melkein mahdotonta olla matkimatta poikamaista käytöstä, puhetapaa ja kujemieltä, jotka luontuivat hänelle paljon paremmin kuin naisellinen sievistely. Pojat pitivät Josta äärettömästi, mutta kukaan ei ikinä rakastunut häneen, kun taas vain harva säästyi suitsuttamasta paria tunteellista huokausta Amylle.

Ja koska nyt tuli puhe tunteellisuudesta, ajatukset kääntyvät luonnollisesti Kyyhkyslakkaan.

Sen niminen oli se pieni, ruskeaksi maalattu talo, jonka John Brooke oli valmistanut Megin ensimmäiseksi kodiksi. Nimi oli Laurien keksintöä. Hän sanoi sen sopivan hyvin, koska kysymyksessä olivat rakastavaiset, jotka kujertelivat nokat vastatusten kuin kyyhkyspari. Talo oli pikkuinen, sen takana oli puutarha ja edessä nurmikko, joka ei ollut juuri nenäliinaa suurempi. Siihen Meg aikoi hankkia suihkulähteen, pensaita ja runsaasti iloisia kukkia; tällä hetkellä tosin suihkulähdettä esitti rapautunut uurna, joka toi mieleen likasoikon; sen ympärillä kasvoi heiveröisiä lehtikuusen taimia, jotka eivät vielä tienneet, alkaisivatko lainkaan elää, ja kukkarunsauteen viittasivat vasta tikkurivit, jotka osoittivat mihin siemenet oli kylvetty.