Johan Åberg - Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli

Hyvin mustasukkaisena ollen seurasi hän salaisesti Pekkaa ja Annia, ja kun nämä häntä huomaamatta istuivat kaatuneen puun tyvelle, kätkeysi vakoja tiheään pensaasen muutaman kyynärän matkaa heistä.

Täällä kuuli hän selvästi, miten nuo onnelliset puhuivat rakkaudestansa, miten he menevät naimisiin ja miten he sitten yhdessä alkavat asua Pekan pienessä mökissä, minkä hän oli saanut perinnöksi isältänsä, ja silloin he eivät tienneet rajoja ihastukselleen, ajatellessaan miten onnellisia he tulisivat olemaan tuossa pienessä kodissaan. Annin posket punastuivat tuon tuostakin ja hänen kauniit silmänsä säihkyivät ilosta tätä ajatellessaan, samalla kun koko asia tuntui hänestä niin hullunaikaiselta ja naurettavalta, mutta eihän sitä käynyt enää mitenkään muuttaminen. Kaiken tämän voi tappiolle jäänyt mustasukkainen kosija kuitenkin vielä suurella vaivalla kärsiä, mutta kun tuo keijukainen kaunosilmä ylen onnellisena nojautui vasten Pekan sarkanuttua hänen rintansa kohdalla ja tämä rohkea nuorukainen painoi hehkuvan suutelon hänen ruusuhuulilleen, silloin joutui kätkeytynyt vakoja raivoonsa. Hän vannoi kostoa, toivoi onnettomuutta ja kirousta tuolle onnelliselle kilpakosijalleen ja ähkyi ja väänteleikse tuskissaan kuin käärme muurahaispesässä. Siitä syntyneet rauskahdukset havahduttivat Annin huudahtamaan:

"Mitä se oli?"

"Mikä sitten?" kysyi Pekka.

"No, etkö sinä kuullut mitään?"

"Mitäs minä olisin kuullut sitten?"

"Jotakin rapinaa tuolla takanamme".

"Vai niin", vastasi Pekka tyynesti, "kentiesi siellä oli sitten joku kettu tahi jänis".

"Taikka karhu!" lisäsi Anni ja katseli pelokkaana ympärilleen.

"Niin", jupisi herra kirjuri itseksensä, "jospa soisi korkea kostaja minun tällä hetkellä muuttua karhuksi; silloin repisin teidät tuhansiksi kappaleiksi, jotta vaan ette saisi toinen toistanne – An-nin-kin", lisäsi hän, koetellen sydämensä tykytystä.

Tämän ajatelmansa jälkeen katsoi tämä entinen oikeuden palvelija kuitenkin parhaaksi olla karhuksi muuttaimatta ja jäi siis alallensa. Hän ei pelännyt Pekkaa, mutta olisihan ollut häpeällistä, jos hän olisi ilmaissut itsensä ja yleisö olisi saanut tietää hänen sillä tavalla vakojana olleen. Sitä hän ei olisi millään ehdolla suonut ja sen tähden olikin hän vaiti kuin muuri ja makasi niin liikkumatonna kuin jos hän olisi ollut sidottu kovimmilla kahleilla. Tällaisessa epämukavassa asennossa sai hän olla enemmän kuin tunnin, jonka lisäksi hän vielä kaiken kurjuuden päällisiksi sai kuulla seuraavan keskustelun, joka vielä enemmän lisäsi hänen raivoansa:

"Onko se totta, että nimismieskin on sinua kosinut, ystäväni?" kysyi Pekka, nimittäen muiden mukaan virkaheittoa vielä hänen entisellä arvonimellään.

"On".

"Tuota hölmöä! No, mitä vastasit hänelle?"

"Hölmökö minä olen?" jupisi vakoja itsekseen hampaidensa välistä; "varopas vaan, sinulle en tee ainoatakaan velkakirjaa, vaikka kaikki sillä saamasi rahat lupaisit minulle, en", lisäsi hän, sillä hän se oli, joka teki kaikki paikkakunnan velkakirjat niin kuin muutkin pienet kirjoitukset.

"Voithan sen arvatakin", vastasi Anni.

"Kyllä, kyllä; sinä et huolinut hänestä, koska nyt istut tässä minun rinnallani".

Anni nyykäytti päätään myöntymyksensä osoitukseksi ja jatkoi sitten:

"Tiedätkö, Pekka, että kaikki ihmiset pitävät täytenä narrina tuota nimismiestä?"

"Etkö sinä ole sitä ennen tiennyt", kysyi Pekka nauraen. "Koko pitäjäässä ja vielä muuallakin, missä hän vaan tunnetaan, pidetään häntä semmoisena ja sen tähdenhän virkakin häneltä vietiin".

"Narrina, täysi narri", matki kuuntelija katkerasti itsekseen, "ette ole vertaisianne parempia, sillä ette ymmärrä, mikä on herra; ja kaikkia herrojahan talonpojat narreina pitävät, siksi kun eivät tiedä, mitä on herrana oleminen. Jospa tietäisit sinäkin – sinäkin Anni, mitä olisi olla herrana – tahi oikeammin rouvana, sillä rouva kai sinusta olisi tullut minun hyvästä suomastani, niin etpä tosiaankaan istuisi tuon tuhmeliinin suudeltavana, mutta sinä et tiedä, sinäkin olet tuhmaa sukua, talonpojan sukua".

Näin arveli kiukkuisena kuuntelija, kilpakosija, ja vähältä oli, että hän ei joko karhuna tahi edes ihmisenä syöksähtänyt esiin puolustamaan itseänsä noita tuhmia syytöksiä vastaan, sillä hän oli niin ylpeä ja kopea kuin nimismiehen sopiikin olla vielä viratonnakin. Viimein hän kuitenkin rauhoittui ja koki antaa anteeksi noille onnettomille, jotka eivät mitään tiedä, ja kuitenkin puhuvat.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.