Selma Anttila - Kaupungin lapsi

– Ei, ei, minä olen kaikista hupsuista hupsuin!..

Hän riuhtaisi vaatteet yltään ja mulskahti veteen. Se viilsi ja hyväili. Pohjassa kuulsi puhdas, hieno hiekka, johon veden väreet olivat painuneet. Saima koetteli sitä jalan ja hyväili käsin, heittihe rannalle, painoi päänsä hiekalle käsiensä päälle ja lepäsi vedessä. Veden väreet lipoivat rintaa, hypähtivät leuvalle ja kutittivat korvia. Saima heitteli niitä kämmenin takaisin ja nauroi kuin lapsi.

Huu, siinä vedessä oli salaperäistä, outoa voimaa. Se pelotti näin yksin uimassa olevaa. Se oli niin itsekästä tuo vesi, vei voimat, huuhteli ja imi itseensä. Se ei ollut kuin maa, lempeä ja uskollinen, aina antava, ei ottava – niin, ottaahan se kerran!

Saima nousi virkeänä ja järkevänä vedestä, puki hitaasti ylleen ja mietti:

Kun olen kaikki ne kuusi kohdannut, niin olen kai viisas tyttö. Tää ensimmäinen, Olli, on minulle paljon opettanut. Mokomakin moukka – ei kuin Olli – ei, hän ei ole moukka. Miksikähän se mies minua luulee? Ehkä mustalaisen musikaksi! Saima nauroi sydämessään omia ajatuksiaan ja meni suoraa päätä taloon.

Istuessaan kuistilla hän kuuli karjan mylvinää, ihmisten huutoja, koirain haukuntaa, mahtavaa melua, joka monistui kallioissa, eteni järvelle ja paisui, mitä lähemmäksi karja pääsi.

Hetken kuluttua juoksi pihaan kolme pitkää poikaa kaarikkeet kädessä. He olivat hikisiä, hengästyneitä, tukka likistynyt otsalle, märkänä kuin vedellä huuhdeltu, kaulus auki ja paljas rinta ruskeana kuin paahtuneet kädet ja kasvot.

Karja oli murtautunut niitystä kylvöheinään. Härkä oli puskenut aidan kumoon, loikannut ensimmäisenä yli ja laukannut hillitönnä karjan edellä pitkin heinäsarkoja.

– Taivas, siellä minä olin juuri! huudahti Saima.

– Ei lehmät ole vihaisia! vakuuttivat pojat.

Saima hymyili ja ajatteli kauhulla kaikkia sarvipäitä. Tyytyväisyys täytti hänen sydämensä, sillä nuo kolme märkätukkaista sankaria eivät voineet tuottaa hänelle suuria kärsimyksiä, olivat oikeita miehenalkuja, rohkeita ja ruskeita, uskalsivat mennä karjalaumaan! Heissä ei ollut vähääkään tuota yhteiskoululaisten mamsellimaisuutta, ei keppulikinttuisuutta, ei käyrävartisuutta. Eivätkä he näyttäneet ollenkaan tarvitsevan keppihevosekseen sananratsastamista, hiuksenhalkaisemista, ei matematiikan märehtimistä eikä muitakaan koukkuja.

– Kuka teistä on viidesluokkalainen? kysyi Saima.

– Minä! sanoi vaalein sankareista. Hän oli perin Ollin näköinen.

– Kuules nyt, pikku Olli, tule vetämään sormikoukkua! Saima tahtoi ärsyttää poikaa hyvin tietäen, että "pikku" koskisi pojan kunniaan. Miksi hän olikin niin Ollin näköä!

Pojat tulivat kaikki kolme, antoivat kätensä kumartaen ja sanoivat nimensä: Heikki, Tuomo, Väinö.

Väinö jäi odottamaan Saiman eteen, sillä aikaa kun Saima pyyhki poikien käsistä kastuneita sormiaan. Vai niin, nämä olivat kasvatettuja poikia.

– Tässä on sormi, Väinö, vedäppäs!

Väinö tarttui rehellisesti Saiman keskiseen, asetti paljaan jalkansa Saiman siroa kesäkenkää vasten ja veti vakavasti. Saima tunsi sormensa olevan kuin rautarenkaassa, veti ja veti oikein toden perästä, mutta Väinö ei hellittänyt, puristi innoissaan sormea kuin pihdissä. Saima parahti, luuli sormensa katkenneen, niin kipeää se teki. Samassa Väinö hellitti.

Saima katseli ja kannatteli kipeää sormeaan ja vedet kierielivät silmistä.

Olli oli ilmestynyt kuistille juuri silloin kun Saima parahti, katsoi

Väinöön vihaisesti ja otti Saiman sormen käteensä.

Pojat menivät pirttiin kummastellen katseltuaan mustasilmäistä tyttöä.

– Katsokaahan, ei tämä ole poikki eikä sijoiltaan, joka nivel liikkuu, on kunnossa. Naurakaa nyt vähän, pikkusen vaan, noin, sanoi Olli katsoen Saimaa silmiin ja sivellen sormea.

Saima nauroi kyynelten ohella.

– Jo päivä paistaa. Sormi kyllä paranee.

– Te olette mainio lääkäri!

– Kuka on sanonut, etten olekin lääkäri, sanoi Olli, yhä sivellen sormea ja hymyillen.

– Oikeinko totta te olette tohtori?

Olli naurahti eikä päästänyt Saiman kättä, hieroi vain hiljaa loukkaantunutta sormea.

Saima ei vetänyt pois kättään, hänen oli hyvä olla – turvallista, oo, tämä oli lepoa!

Aurinko poltti hänen jalkojaan, ruusut, neilikat, liljat kuistilla tuoksuivat huumaavasti, pääskynen puhui pojilleen räystään alla pesässään ja kärpäset surisivat lasissa. Saiman katseet lensivät kukasta kukkaan, siirtyivät äkkiä sormeen, jota Olli oli hieroessaan kovemmin koskettanut, siitä Ollin rannetta myöten hitaasti ylös Ollin leukaan, suuhun ja silmiin – ah!

– Minua uuvuttaa. Ei, antakaa minun —

Olli päästi käden ja Saima poistui. Mutta häntä ei uuvuttanut, hän oli rauhaton, iloinen, hillittömän vallaton ja hänen huoneestaan kuului riemuisaa laulua ja esineet nousivat huimaavaa vauhtia kopasta tuoleille, pöydälle, seinille, laatikkoihin, ja pian hän juoksi ulos kedolle, palasi takaisin syli täynnä niittykukkia, juoksi salit ja kamarit, laittoi kukkia joka maljaan, sirotti akkunanpieliin ja vei pirttiin, koristi emännän pään ja leikki ja nauroi, niin että emäntäkin yhtyi hänen vallattomuuteensa, tavotti kiinni ja nauroi:

– Saimakos vasta osaa! On kuin kissanpoikanen tuossa lattialla; vanhankin pitää nauraa.

– Kuulkaahan, äiti! – "Äiti" sanottiin niin hyväilevällä äänellä, että emännän sydän vavahti.

– No!

– Kaksi vielä kuudesta puuttuu.

– Saimahan ei vielä ole nähnyt Aapoa ja Maunua. He ovat vajassa höyläämässä.

– Mitä he höyläävät?

– Akkunalautoja.

– Tuotako uutta taloa varten?

– Uutta taloa varten juurii

– Minne tämä vanha joutuu?

– Tässä asutaan myös.

– Kuka siinä uudessa asuu?

– Joku pojista.

– Miksi joku?

– Joku ensiksi pesän perustaa. – Saiman sydän sävähti.

– Minä menenkin katsomaan, kuinka uutta taloa laitetaan! Saima hypähti tanssiaskelin lattian poikki ja juoksi ulos. Keskellä pihaa seistessään hän kuuli höylän kaapaisevan puuta säännöllisesti. Hän lähti niinipuun vilpoisesta varjosta juosten ääntä kohti ja näki suuressa vajassa pihan laidalla valkoisia paidanhihoja säännöllisessä liikkeessä. Kaksi miestä kiskoi härkähöylää rosoisen laudan pinnalla.

Olli istui hajareisin hirrellä levitellen jäykkiä papereita eteensä.

– Mitä nämä ovat? kysyi Saima tultuaan likelle.

– Akkuna- ja ovipiirustuksia ja pilareita.

– Siihen uuteen taloonko?

– Uuteen taloon, sanoi Olli laskien paperin kääröön.

– Kuka on piirustanut?

– Minä ne olen kaavaillut, sanoi Olli ja kohotti samalla akkunapuitetta.

Saima katsoi häneen pitkään ja epäillen.

– Oletteko te arkkitehtikin?

– Kuka on sanonut, etten olisi.

– Oman talon arkkitehti.

– Niin, oman talon arkkitehti, sanoi Olli ja nosti neliskulmaiseksi hiotun pilarin, jonka yläpää oli veistetty kaareviksi lehdiksi. Saima kahlasi polvia myöten höylänlastuissa, jotka kahisevina tarttuivat kiinni kaikkialle, kiemuroivat jaloissa valkoisina ja kelluvina.

– Kuinka täällä on hauskaa! huudahti Saima vetäen nenäänsä puiden pihkaista hajua.

Aapo ja Maunu olivat äitinsä näköisiä, lyhyitä, jäntteriä poikia ja

Ollin rinnalla nuoria.

– Katsokaa, tässä on valmiita pilareita ja akkunapuitteita, sanoi

Olli.

– Pilareja? Saima taas katsoi Olliin kysyvästi.

– Niin, kylläkin pilareja. Minä en tahdo ovia enkä monia soppia.

Pirtti pitää olla kuin metsä, avara ja korkea.

– Se olisi ihanaa, kuin metsä, avara ja korkea! Mutta mitä sanovat