Giovanni Boccaccio: Novelleja Decameronesta

Boccaccio on luonut taiteellisen kertomakirjallisuuden, on ensimäisenä antanut elävälle elämälle sijan kirjallisuudessa, ollut tienraivaajana renessanssin elämänhalun ja ihmistuntemisen ilmaisemiselle sekä ensimäisenä asettanut realismin, luonnonmukaisuuden, kertomarunouden varsinaiseksi pohjaksi; hän on sen lisäksi ensimäisenä antanut italialaiselle proosatyylille sen taiteellisen varmuuden. Siinä lyhyesti hänen merkityksensä ja hänen maailmanmaineensa syyt.

Dante oli ennustanut renessanssia, kooten Jumalaiseen näytelmäänsä ikäänkuin supistetun kuvan keskiajan aatemaailmasta, mutta samalla monin muodoin viitaten eteenpäin. Petrarca ja Boccaccio aloittavat renessanssin, kumpikin innostuneesti antautuen klassillisten kirjailijain tutkimukseen ja humanismin palvelukseen, edellinen sen ohessa luoden uudenaikaisen lemmenrunouden ja isänmaallisen lyriikan, jälkimäinen taas kertomarunouden.

Giovanni Boccaccio syntyi 1313, luultavasti syksyllä. Hänen isänsä oli firenzeläinen kauppias, äitinsä kotoisin Parisista, naimaton mutta muuten tuntematon, todennäköisesti jonkun ylhäisemmän ranskalaisen porvarin tytär, johon Boccaccino (Boccaccio vanhempi) asiamatkalla Ranskan pääkaupunkiin oli tutustunut ja jonka hän sitten oli jättänyt: tyttö kuoli luultavasti nuorena, ja siten Boccaccio jo pienokaisena joutui isänsä haltuun.

[Äskettäin on eräs ranskalainen oppinut, Henri Hauvette, Boccaccion syntymän kuusisatavuotispäivän johdosta julkaissut hänestä elämäkerran, joka on omistettu "sen tuntemattoman parisilaisen naisen muistolle, joka v. 1313 antoi elämän Boccacciolle". Kirjassaan tekijä on menestyksellä koettanut osoittaa mitä gallialaista perintöä B: n äiti oli pojalleen jättänyt.]

Isä meni kohta sen jälkeen naimisiin; hän ei näytä enemmän kuin äitipuolikaan miellyttäneen poikaa, joka myöhemmin kirjoittaa kodistaan: "siellä ei koskaan naureta, taikka ainakin hyvin harvoin; talo on pimeä ja kolkko; kylmän, kovan ja ahneen ukon epämiellyttävä näky vaivaa minua alati". Kuusi vuotta hän oli, koulua käytyään, kauppamiehen opissa, mutta kun tämä oli hänelle vastenmielistä, salli isä hänen opiskella oikeustiedettä, jotta hän pääsisi asianajajaksi, mikä ammatti kaupan jälkeen oli tuottavin. Tätä varten lähetettiin nuori Boccaccio Napoliin. Siellä kävi olo hänelle kylläkin hankalaksi, isän taloudellinen asema kun ei millään lailla ollut loistava, ja Boccaccio sai jo nyt kärsiä samaa, mikä tuli häntä vaivaamaan koko hänen ikänsä, nimittäin köyhyyden ja puutteen huolia. Mutta sen sijaan tarjosi Napoli hänelle sielun ja taideaistin ravintoa mitä runsaimmassa määrin. Hovi oli ranskalainen, täynnä oppineita ja runoilijoita, ja kuningas itse, Robert d'Anjou, oli viisas filosofi sekä tieteeseen ja taiteeseen innostunut. Näihin Ranskasta ja Provencesta tulleihin vaikutuksiin yhtyi vaikutuksia Itämaista, joiden kanssa Napoli oli vilkkaassa kauppayhteydessä, kreikkalainen traditsioni muinaisilta ajoilta, joka vieläkin painoi leimansa elämän hienoihin tapoihin, sekä eteläisen hehkuvan luonnon keskellä kehittynyt iloinen maailmankatsomus ja elämänhalu. Boccaccio joutui kohta seurustelemaan nuoren aateliston kanssa, sillä hänen henkiset lahjansa, hänen miellyttävä olentonsa, hänen pienet kokeensa kirjallisuuden alalla olivat hänelle parempana suosituksena tähän piiriin kuin mikään aineellinen rikkaus olisi ollut. Ja sitten hän yhtäkkiä joutui lemmen pauloihin. Eräänä pääsiäislauvantaina hän kohtasi kirkossa – niin hän itse kertoo – ylevän, kauniin naisen, johon heti tulisesti rakastui. Tämä kohtaus muistuttaa liiaksi Petrarcan kertomusta hetkestä, jolloin hän ensi kerran näki Lauran, voidaksensa olla herättämättä meissä epäilyksiä. Mutta pääasiassa juttu sentään on totuudenmukainen. Naisesta ei kuitenkaan ole päästy selville: tavallisesti väitetään, että hän oli itse kuninkaan avioton tytär, Maria d'Aquino, mutta tämä otaksuma ei ole varmojen tietojen tukema. Täydellä varmuudella tiedetään vain, että hän oli hienoa sukua, naimisissa ja alussa Boccacciolle niin suopea kuin tämä suinkin voi toivoa, mutta että hän sitten jätti runoilijan. Onnensa ja huolensa on Boccaccio kuvannut nuoruudenteoksissaan, jotka ovat joko runomuotoisia tahi suorasanaisia pieniä romaaneja, usein liiaksikin noudattaen vanhaa mallia kaikkine vertauskuvineen ja mytologisine aineksineen. Yksi näistä on kumminkin erityisesti mainittava: proosaromaani Fiammetta , jolla on suuri kirjallishistoriallinen merkitys, siinä kun ensi kerran annetaan seikkaperäinen psykologinen kuvaus sielun ja tunteiden vaihteista ihmisen rakkauselämässä ja niiden ulkonaisista ilmauksista. Tätä kirjaa vaivaavat, niinkuin muitakin Boccaccion nuoruudentuotteita, liian monet taruopilliset poikkeukset aineesta, toistamiset ja muut pitkäveteisyydet, mutta siinä on todellisuutta ja intohimoa siksi paljon, että sen voi sanoa viittaavan suoranaisesti uuden ajan intohimoisimpiin rakkauden analyyseihin, sellaisiin kuin Goethen Wertheriin . Fiammetta on jalosukuinen napolilainen nainen, Panfilo nuori firenzeläinen kauppias, he rakastavat toisiansa sieluineen ja ruumiineen, Panfilo matkustaa pois, luvaten palata, mutta ei tulekaan takaisin, ja Fiammetta saa kuulla hänen rakastavan toista naista ja antautuu epätoivoon. Tämä pieni toiminta on esitetty erinomaisella taidolla: Boccaccion käyttämät keinot, näyttääkseen rakastavan mielialoja eri puolilta, muistuttavat kerrassaan uudenaikaisia psykologisten romaanien tyylitemppuja, ja ylipäänsä on harvoin maailmankirjallisuudessa naisen rakkauselämän onnea, levottomuutta ja tuskia yhtä liikuttavasti kuvattu. Aivan uudenaikainen ja inhimillinen on myöskin Boccaccion kuvaus Fiammettan miehestä: hiljainen, kunnollinen, kaikin puolin kelpo olento, joka hellästi pitää huolta vaimostaan, kun tämä sairastuu lemmenhuoliinsa, eikä aavista mitään pahaa. Mutta kirja ei olisi aikansa lapsi, jollei siinä myöskin tavattaisi puhtaita renessanssipiirteitä, kuten esim. seuraava, ensimäisessä kirjassa esiintyvä kuvaus Fiammettan unesta, jonka on syystä sanottu muistuttavan jotakin Botticellin freskomaalausta: "Ja tämän ilon täyttämänä, jonka pidin vain omanani, olin istuvinani vihreässä ruohossa niityllä, jota auringonsäteiltä suojeli äsken lehteen puhjenneitten puitten antama varjo. Ja valkeilla käsilläni poimin erilaisia kukkia, joista koko kenttä loisti kirjavanaan, kokosin niitä hameeni laskoksiin ja valitsin niistä yhden toisensa perästä sitoakseni itselleni kauniin seppeleen ja sillä koristaakseni päätäni. Ja siten somistettuna, niinkuin Proserpina, kun Pluto hänet ryösti hänen äidiltään, nousin ja vaelsin laulaen eteenpäin kautta nuoren kevään." – Vielä on lisättävä tämän romaanin ansioihin, että se on täynnä eläviä pikkukuvia Napolin tavoista ja kertomuksen tapahtumapaikoilta, jotka suuresti enentävät todellisuusvaikutusta ja nekin puolestaan tekevät kirjasta realistisen suunnan edelläkävijän.

Useimmat näistä Boccaccion ensimäisistä teoksista kirjoitettiin valmiiksi Firenzessä, jonne hänen isänsä oli hänet kutsunut takaisin 1340 vuoden loppupäivinä. Siellä hän nyt eli muutamia vuosia, hyvin tyytymättömänä sekä julkisiin että yksityisiin oloihin, ja etupäässä kirjoitellen sekä lukien vanhoja klassikkoja. Hän tekee pieniä matkoja, muutamien kirjallisuutta harrastavien pikkuruhtinaitten luo, jotka kutsuvat hänet vieraakseen, mutta 1348 hän jälleen on Napolissa, palaten sieltä kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua, isänsä kuoleman johdosta. Tällöin, 1350, hän ensi kerran kohtaa Petrarcan Firenzessä ja solmii suuren humanistin ja runoilijan kanssa ystävyyden liiton, joka on kestävä kuolemaan asti. Oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa vuoksi käytetään häntä Firenzen lähettiläänä sekä valtiollisissa että muissa asioissa, ja niin käy hän nyt muun muassa Petrarcan luona Paduassa saadakseen hänet muuttamaan Firenzeen, missä hänelle tarjotaan loistava paikka; hän käy Tyrolissa, Baijerin herttuan luona, vieläpä paavinkin tykönä Avignonissa. Tähän aikaan hän myös kirjoittaa