Артур Дойл - Enoni - muistoja Napoleonin ajoilta

Pyyntö tuntui hyvin luonnolliselta, ja kuitenkin hänen silmissään oli sama ilme, joka minulle vakuutti, että se oli valetta. Mutta mielestäni minulle ei ollut mitään vahinkoa siitä, jos noudatinkin hänen pyyntöään enkä millään muulla tavoin olisi päässyt paremmin tilaisuuteen tyydyttämään uteliaisuuttani. Mitä oli tuossa suuressa takassa, ja minkä vuoksi hän oli kiivennyt sinne ylös nähdessään minut? Seikkailullani ei olisi ollut mitään merkitystä, jos en olisi saanut tätä seikkaa selville, ennen kuin lähdin matkaani jatkamaan.

"Niin", sanoi hän siepatessaan mustan leveälierisen hattunsa ja kiiruhtaessaan ovelle, "minä olen varma, että te ette kieltäydy, minä en voi viipyä kauan, muuten voi koko kauppani mennä myttyyn." Hän sulki joutuisasti oven jälkeensä, ja kuulin vähän aikaa porskuvia askeleita, jotka sitte sekausivat myrskyn tohinaan.

Tämä salaperäinen maja oli nyt hallussani, minä nyt voin sitä tutkia ja kaivaa esiin sen salaisuuksia. Otin kirjan, jonka hän oli pannut pöydälle. Se oli Rousseaun "Contrat social" – oivallista lukemista, vaan sellaista ei juuri luulisi kauppiaan kulettavan mukanaan, kun hän lähtee tapaamaan salakulettajia. Alkulehdellä oli kirjoitettu "Lucien Lesage" ja sen alle naisen käsialalla "Lucienille Sibylleltä". Tämän kauniin nuorukaisen nimi siis oli Lesage. Nyt minulla oli saatava selville, mitä hän oli kätkenyt takkaan. Kuuntelin tarkkaavasti, ja kun en kuullut ulkoa muuta ääntä kuin myrskyn tohinan, nousin aitaukselle, niin kuin olin nähnyt hänenkin tekevän, ja hyppäsin tulen sivulle.

Takka oli vanhan-aikainen, hyvin leveä, niin että kun minä seisoin toisella laidalla, niin minua ei vaivannut kuumuus eikä savu, ja alhaaltapäin tuleva tuli valaisi hyvin etsintäpaikan. Takasivulla oli syvennys, joka oli syntynyt siten, että kiviä oli pudonnut tai otettu pois, ja siinä oli pieni mytty. Tämän mytyn hän varmaan silloin niin kiireellä piilotti heti kun näki vieraan lähestyvän. Minä otin sen alas ja katselin tulen valossa.

Pieni nelikulmainen mytty oli kääritty kiiltävään keltaiseen vaatteeseen ja sidottu valkoisella nauhalla. Kun minä sen avasin, niin näin, että siinä oli joukko kirjeitä ja suuri avonainen paperi. Osotteet kirjeissä saivat minut niin hämmästyksiini, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Ensimmäisessä kirjeessä oli osote kansalaiselle Talleyrand'ille, ilman uutta napoleonilaista arvonimeä: Beneventon ruhtinas. Toiset kirjeet olivat samalla lailla osotetut kansalaiselle Fouché'lle, kansalaiselle Soulti'lle, kansalaiselle Mac Donald'ille, kansalaiselle Bertbier'ille j. n. e., pitkin matkaa vain kuuluisia sotasankareita ja valtiomiehiä, jotka olivat uuden keisarikunnan pylväitä. Mitä taivahan nimessä tällä kahvinkauppiaalla oli kirjoitettavaa kaikille näille suuruuksille. Toisesta paperista varmaan saa siitä selvän. Minä asetin kirjeet pöydälle ja avasin paperin, joka oli kirjeiden mukana. Minun tarvitsi lukea ainoastaan ensimmäisen lauseen tullakseni vakuutetuksi, että suo oli turvallisempi paikka minulle kuin tämä kirottu hökkeli.

Sanat, jotka siinä olivat silmäini edessä, kuuluivat seuraavasti:

"Ranskan kansalaiset! Päivän tapaus on osottanut, ettei tyranni, eipä edes sotajoukkojensa keskelläkään voi karttaa häväistyn kansan kostoa. Kolmenmiehen-neuvosto, joka tätä nykyä edustaa Ranskan Tasavaltaa, on antanut Buonaparten mennä samaa tietä samalle kohtalolle kuin mikä saavutti Louis Capetinkin. Kostaen solvauksen brumairin 18 päivältä…"

Siihen saakka olin päässyt, kun sydämeni äkkiä melkein pysähtyi ja paperi putosi käsistäni. Molempiin käsiini oli tartuttu rautakäsin, ja tulen valossa näin kaksi karvaista tavattoman suurta kättä.

"Kas niin ystäväni", jyrisi ääni, "ainakin tällä kertaa olemme olleet teitä viisaampia."

Minulla ei ollut isosti aikaa miettiä tätä omituista ja masentavaa tilaani, johon olin yhtäkkiä joutunut, sillä minut nostettiin ylös kuin pieni lapsi ja sitten paiskattiin reporeuhkana alas, niin että selkäni jymähti kivilattiaan, jotta henki salpausi.

"Elkää tappako vielä, Toussac", sanoi toinen ääni. "Antakaa, että katsellaan ensin, mikä se on miehiään."

Minä tunsin leuvallani peukalon ja kurkkuani sormien puristavan, ja päätäni väännettiin sivulle niin, että lopulta alkoi tuska olla ihan sietämätön.

"Neljäs osa tuumaa vielä … eikä mitään merkkejä", sanoi se kumea ääni.

"Te voitte luottaa minun vanhaan kätevyyteeni."

"Eläkää tappako, Toussac, elkää tappako, kuuletteko!" sanoi sama ääni, joka äskenkin oli kiellellyt. "Olen teidän nähnyt tekevän sen jo yhden kerran, ja onnettoman kauhea huuto kaikui sitten korvissani pitkät ajat. Ajatelkaa, että kaksi suurta paksua sormea sammuttaa tuolla tavoin elämän pyhän liekin niin helposti! Henki tosin voi voittaa aineen, vaan ei silloin, kun tuollainen ulkonainen väkivalta tulee siihen väliin."

"Mutta tosiasia on ja tosiasiana pysyy, että tuon miehen hallussa on meidän salaisuutemme, ja että kysymyksessä, Charles, on joko meidän tai hänen henkensä."

Äänestä tunsin viimeisen puhujan Lucien Lesageksi. "Velvollisuus itsiämme kohtaan pakottaa toimimaan niin, että hänestä ei tule meille vahinkoa. Päästäkää hänet ylös Toussac, ei hän kuitenkaan pääse karkuun."

Minä sain kovan iskun niskaani, jonka voimasta lensin istualleni, ja nyt vasta voin katsella ympärilleni ja niitä miehiä, joiden vallassa nyt olin. Siitä, mitä olin nähnyt ja kuullut, käsitin, että nämät miehet olivat olleet murhamiehiä ja että heillä oli murhamiesten aikeet. Minä ymmärsin myös, että keskellä tätä autiota suota olin täydellisesti heidän vallassaan. Vaan minä muistin nimeni kunnian ja koetin kaikin tavoin salata kauhistuksen tunteen, joka minut oli vallannut.

Nyt oli kolme miestä huoneessa, edellinen tuttuni ja kaksi vasta tullutta. Lesage seisoi pöydän luona paksu ruskea kirja kädessään ja katseli minua hillityin katsein, vaan silmissä kuitenkin näkyi tuo leikillinen, tutkiva väike, joka on sakkipelin mestarilla, kun hän on onnistunut sulkemaan kaikki vastustajansa liikkeet. Laatikolla hänen vieressään seisoi noin viidenkymmenen mies, jolla oli askeettinen muoto ja sairaloiset silmät, juhlallisesti yhteen nipistetyt huulet ja kurttuinen iho, joka riippui veltosti ulkonevan leukansa alla väreilevien jänteitten päällä. Hän oli nuuskan ruskeassa puvussa, polvihousuissa, ja pohkionsa olivat naurettavan hienot. Hän pudisti minulle päätään niin surullisen viisaan näköisenä, eikä mitään lohdutusta voinut lukea hänen ankarista, harmaista silmistään. Vaan enin minua pelotti tuo Toussac niminen mies. Hän oli suuri, ei pitkä, vaan tanakka ja jäsenensä olivat tavattoman kehittyneet. Pitkät jalkansa olivat väärät kuin suurella apinalla, ja koko hänen olennossaan oli todella jotakin eläimellistä, sillä hän oli partanen silmiä myöten, ja hänen kätensä, joka edelleen oli takkini kauluksessa kiinni, oli paremmin käpälä kuin käsi. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saanut mitään selvää, kun hän oli niin partanen, vaan hänen mustat silmänsä katselivat kamalan kysyvästi vuoroon minua, vuoroon toisia. Jos he olivat tuomareita, niin oli selvä asia, kuka heistä oli oleva pyöveli.

"Mistä hän tuli? Miten hän tiesi kätköpaikan?" kysyi hän laihalta mieheltä.

"Kun hän tuli, niin minä luulin häntä teiksi", vastasi Lesage. "Teidän täytyy myöntää, että tällaisena yönä ei juuri voi ajatella vieraita kulkevaksi täällä suolla. Kun huomasin erehdykseni, niin sulin oven ja kätkin paperit. En muistanut, että hän ovenravosta voi nähdä, vaan kun menin ulos näyttämään hänelle tietä, niin huomasin ravon, ja heti ymmärsin, että hän on nähnyt, mitä olen tehnyt, ja että hän siis sitä tuumailee ja siitä puhuu. Minä sen vuoksi käskin hänet majaan, saadakseni aikaa miettiä, mitä minun oli hänen kanssaan tehtävä."