Вальтер Скотт - Qventin Durward

Dunois katsahti sinne päin, minne kuningas viittasi, ja mielessään vertasi onnetonta sukulaistansa ja hänen kihlattua morsiantansa koirapariin, jotka väkisin ovat yhteen kahlitut, mutta pysyttelevät kuitenkin niin kaukana toisistaan kuin vitjain pituus suinkin sallii. Tätä katsellessaan hän ei voinut olla pudistamatta päätään, vaikka hän ei tuolle ulkokullatulle tyrannille uskaltanutkaan muuta vastausta antaa. Ludvig näyttikin arvanneen hänen ajatuksensa.

»Siitä tulee rauhallinen ja hiljainen avioliitto – eikä lapsistakaan taida tulla liiaksi häiriötä, ennustan minä. Vaan eiväthän ne aina olekaan siunaukseksi.»

Nämät viimeiset sanat sanottuaan kuningas vaikeni; ehkäpä muisto hänen omasta kiittämättömyydestään isäänsä kohtaan sai hänen suupielissään karehtelevan eleen muuttumaan jonkinmoiseksi katumuksen ilmeeksi. Mutta heti sen jälkeen hän jatkoi taas toisella äänellä:

»Totta puhuen, Dunois, vaikka pidänkin avioliiton pyhää sakramenttia suuressa arvossa», samassa hän risti silmiänsä, »niin soisin mielemmin, että Orleans'in suvusta vesoisi minulle moisia uljaita sotureita kuin sinun isäsi ja sinä olette, joilla olisi suonissaan pisara Ranskan kuninkaallista verta, vaan ei mitään vaatimusta tämän veren oikeuksiin, niin ettei meidänkin maamme, niinkuin Englanti, joutuisi sotien raadeltavaksi, joita useampien laillisten kruununperillisten väliset taistelut saavat syntymään. Leijonalla ei pitäisi koskaan olla enempää kuin yksi poika.»

Dunois huoahti ja oli vaiti, sillä hän tiesi, että tämän itsevaltiaan kuninkaan vastustaminen olisi Orleans'in herttualle vain vahingoksi, eikä miksikään eduksi. Sittenkään ei hän voinut hillitä itseään vastaamasta hetkisen perästä: »Koska te, kuninkaallinen majesteetti, olette viitannut isäni aviottomaan syntyperään, niin tahtoisin sanoa, että häntä, jollei ota lukuun hänen vanhempiensa syntistä heikkoutta, on sanottava onnellisemmaksi laittoman rakkauden hedelmänä, kuin jos hän olisi laillisen vihan sikiö.»

»Oletpa aika hävitön veitikka, kun sillä tavoin puhut pyhästä aviosäädystä», vastasi Ludvig leikillisesti. »Mutta hiiteen koko tämä keskustelu, sillä metsäkarju on jo lähtenyt liikkeelle. – Koirat jäljille, pyhän Hubertin nimeen. – Hahhaa – tralalaa – liralaa!» Ja kuninkaan torvi kaiutti iloisesti metsiä hänen lähtiessään täyttä vauhtia ajamaan parinkolmen henkivartijan seuraamana, joiden joukossa oli myös ystävämme Qventin Durward. Ja tästäkin saattoi huomata, että kuningas, vaikka hän antautui tulisella innolla mielihuviinsa, samassa kuitenkin antoi myös myöten pilkantekohalullensa ja muisti kiusata kardinaali Balue'ta.

Niinkuin ylempänä jo tuli mainituksi, oli tällä taitavalla valtiomiehellä se heikkous, että hän, vaikka hänen sukuperänsä oli halpa ja kasvatuksensa keskeneräinen, luuli osaavansa käyttäytyä hoviherrana ja kohteliaana kavaljeerina. Tosin hän ei englantilaisen piispa Becket'in tavoin itse astunut ritarillisten taistelujen tantereille eikä myöskään, niinkuin englantilainen kardinaali Wolsey, komentanut sotajoukkoja. Mutta naisten mielisteleminen, jossa nuo molemmat toisetkin olivat mestareita, oli hänellä ikäänkuin virkatoimena; ja niinikään hän oli myös innolla harrastavinaan soturimaista metsästyshuvia. Hän saattoikin päästä joittenkuitten aatelisnaisten suosioon, joiden silmissä hänen mahtavuutensa, rikkautensa ja valtiollinen vaikutusvoimansa jossakin määrin korvasivat hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä puutteellisuutta. Mutta eivätpä ne jalot ratsut, joita hän osteli hinnalla millä hyvänsä, olleet milläänkään siitä suuresta kunniasta, että ne saivat kantaa kardinaalia selässään; ne eivät totelleet häntä sen paremmin kuin olisivat totelleet hänen isäänsä, rahtimiestä, mylläriä tai räätäliä, joiden vertainen mestari Balue olikin ratsastustaitoon nähden. Sen tiesi kuningas, ja hän alkoi nyt vuoroin kiihdyttää, vuoroin hillitä ratsuansa, joilla tempuilla hän sai kardinaalin hevosen yllytetyksi – Balue'n täytyi pysyä aivan kuninkaan läheisyydessä – sellaiseen kapinaan herraansa vastaan, että selvään saattoi nähdä niiden piankin rupeavan toinen toiselleen seuran pettureiksi. Ja niinpian kuin ratsu oli ruvennut hypähtelemään, karkaamaan pystyyn ja temmeltämään, saattoi kuninkaallinen kiusaaja ratsumiesparan vielä pahempaan tuskaan sillä, että hän alkoi kysellä hänen neuvoansa kaikenlaisissa tärkeissä asioissa ja puolin sanoin viittaella aikovansa nyt tässä tilaisuudessa uskoa hänelle muutamia niistä valtiosalaisuuksista, joita kardinaali vähää ennen oli niin hartaasti halunnut tietää.

Viheliäisempää tilaa tuskin voinee ajatellakaan kuin se, mihin tämä salaneuvos nyt oli joutunut, kun hänen täytyi kuunnella kuninkaansa puheita ja vastata niihin, ja samalla jokainen vallattoman hevosen uusi hypähdys hytkähdytti hänet toiseen, vielä vaarallisempaan asemaan – hänen teräksenkarvainen kauhtanansa liehahteli höllänä kaikille ilman suunnille, eikä hänellä ollut muuta suojaa joka hetki uhkaavaa putoamisen varaa vastaan paitsi satulan syvyys sekä edessä ja takana nastojen korkeus. Dunois nauraa hohotteli voimatta hillitä itseään, mutta kuningas, joka osasi salaa ilkkua pilanteoillensa purskahtamatta ilminauruun, nuhteli laupiaasti ministeriänsä liian suuresta metsästyksen hartaudesta, joka muka ei sallinut hänen uhrata edes muutamia hetkiä vakavien asioiden miettimiseen. »En tahdo kauemmin estää teitä täyttä vauhtia ajamasta», virkkoi Ludvig viimein pelästyneelle kardinaalille, ja hellitti samassa hevosensa suitset.

Ennenkuin Balue oli ehtinyt sanaakaan sanoa vastaukseksi tai puolustuksekseen hänen ratsunsa hurjistuikin kokonaan ja alkoi omavaltaisesti nelistää, jättäen pian jälkeensä kuninkaan sekä Dunois'n, jotka seurasivat jäljessä hillitymmällä vauhdilla, nauraen valtiomiehen pahalle pulalle. Jos joku meidän lukijoistamme koskaan on istunut pillastuneen hevosen selässä (niinkuin minulle itsellenikin on sattunut), niin hänellä voi olla täysi käsitys siitä, miten tuskallinen, vaarallinen ja samassa hullunkurinen se tila on. Nuo nelijalkaisen neljää rajaa, jotka eivät millään tavalla ole ratsumiehen vallassa, eikä aina sen eläimenkään, jonka omat ne ovat, kiitävät semmoista vauhtia, ikäänkuin takajalat tahtoisivat päästä etujalkojen edelle – nuo kaksijalkaisen käpristyneet sääret, joiden me niin kernaasti suomme seisovan hyvässä turvassa vihriäisellä nurmikolla, mutta jotka pinnistäessään hevosen kupeita vaan enentävät tuskaamme – nuo kädet, jotka eivät enää pidä kiinni suitsista, vaan ovat tarttuneet hevosen harjaan – tuo ruumis, joka ei enää tasapainossa istu pystyssä, jota asemaa ukko Angelolla oli tapana suositella, eikä myöskään ole eteenpäin kallistunut niinkuin Newmarket'in jockey'llä (kilparatsastajilla), vaan roikkua retkottaa hevosen selässä yhtä vakavasti kuin jyväsäkki – kaikki tuo on liiankin naurettava näky katsojille, mutta erittäin kiusallinen asianomaiselle. Jos sen lisäksi tämmöisen väkinäisen ratsumiehen puvussa tai ulkomuodossa on jotain tavatonta – jos hänellä on ylhäinen virkakauhtana tai univormu tai muuta sellaista yllään – ja jos tapaus sattuu kilpaajossa, sotaväen katselmuksessa, juhlasaatossa tai muussa paikassa, missä on paljon ihmisiä koolla ja katselemassa – niin ratsumies parka ei voi pelastua loppumattomilta naurunhohotuksilta millään muulla keinolla, kuin että hänen onnistuu katkaista joku raajansa tai parikin, tai, ja se vaikuttaa vieläkin paremmin, että hän siihen paikkaan jääpi kuoliaana; sillä vähemmällä ei hänen putoamisensa nostata mitään sääliä. Tässä puheenaolevassa tilaisuudessa kardinaalin lyhyt, teräksenkarvainen nuttu, joka oli hänen ratsastuspukunaan – ennen lähtöä linnasta hän oli riisunut yltään pitkän viittansa – hänen tulipunaiset sääryksensä ja tulipunainen hattunsa, jonka pitkät nauharoikaleet liehuivat ilmassa – kaikki tuo, yhdessä hänen täydellisen avuttomuutensa kera, antoi tälle ratsastustaidon näytteelle sanomattoman lystikkään leiman.