Вальтер Скотт - Perth'in kaupungin kaunotar

"Siksi että hän on aivan toisellainen kuin muut tytöt, isä hanskuri – siksi että hän ei ole ainoastaan kauniimpi, mutta samassa myös viisaampi, jalompimielinen, pyhempi, ja että hän minusta näyttää olevan ikään kuin paremmasta savesta tehty, kuin me muut, jotka häntä lähestymme. Käyn minä kyllä, kaula kenossa, kun toisten tyttöin joukossa liehun Vapunpäivä-riuvun ympärillä. Mutta en tiedä kuinka se käy – kun Katria lähestyn, tuntuu sydämessäni, että olen tuommoinen maallinen, raaka, julma luontokappale, tuskin mahdollinen häneen silmiäni luomaan, vielä vähemmin panemaan niitä neuvoja vastaan, jotka hän minulle antaa".

"Varomaton kauppias olet kuin oletkin", vastasi Simo; "sinä liian kehut sitä tavaraa, jota mielesi tekee ostaa. Katri on kelpo tyttö, ja minun tyttäreni; mutta jos sinä liilalla ujoudellas sekä koreilla sanoillas teet hänestä turhamielisen marakatin, niin emme me kumpikaan saa nähdä toivojamme täytetyiksi."

"Sitähän minäkin usein pelkään, isä kulta", virkkoi seppä; "sillä kyllin sen tunnen, kuinka vähän olen mahdollinen Katrin puolisoksi."

"Tunne sinä tätä, tunne tuota!" myrähti hanskuri. "Jospa vaan tuntisit oikein ystävyyttä minuun, seppä veikkoseni, minuun ja Katriin. Ajattelepas kuinka sitä tyttö-parkaa ahdistetaan aamusta iltaan asti, ja ajattelepas minkälaiset ihmiset häntä ahdistelevat, silloinkin kun meidän ovemme ovat lukossa ja luukut ikkunain edessä. Tänäkin päivänä yhtyi seurahamme yksi, joka on liian mahtava nimeltä mainittavaksi – niin, ja vieläpä hän peittämättä näytti mielipahaansa, siitä syystä kun minä en sallinut hänen leperrellä koreita sanojaan tyttäreni korvaan itse kirkossa, sill'-aikaa kun pappi luki messua. Ja onpa muitakin, jotka ovat tuskin hiukkaakaan viisaammat. Soisinpa montakin kertaa, että Katri olisi vähää vähemmin kaunis, niin ettei tuommoiset kovin vaaralliset ihailijat tarttuisi häneen; taikkapa myös että hän olisi vähää vähemmin pyhä, niin että taipuisi istumaan kunnon emäntänä, ja tyytyisi uljaasen Seppään, jolla olisi voimaa suojella vaimoansa vaikka ketä vastaan noista junkkari-heitukoista Skotlannin kuninkaan hovissa."

"Ja jos en niin tekisi", virkkoi Heikki, ojentaen kättä ja käsivartta, jotka vahvuuden ja jäntevyyden puolesta olisivat vaikka jättiläisellekin kelvanneet, "sitten älköön käteni koskaan enää kilahduttako alaisinta vasaralla! Niin, jospa vaan jo olisi päästy niin pitkälle, kaunis Katrini saisi nähdä, että mies, joka suojelemisen konstit osaa, ei ole suinkaan haitaksi. Mutta hänenpä mielestään, melkein luulen, on koko tää matoinen maailma vaan yhtä suurta tuomiokirkkoa, jonka kaikkien asukkaitten tulisi käyttää itseänsä, niinkuin olisivat aina yhä messua kuulemassa".

"Niin, tosiaankin", sanoi isä, "on hänellä ihmeellinen valta kaikkien yli, jotka häntä lähestyvät. Tuolla Vuorelaispojalla, Conachar'illa, joka nyt jo pari, kolme vuotta on ollut täällä minulla vastuksena, on kyllä, niinkuin näit, kansansa omituinen luonne, vaan yhtähyvin hän myös tottelee Katrin pienintäkin viittausta, ja, totta puhuen, ei paljon tottelekaan kenenkään muun käskyjä tässä talossa. Katri näkee paljon vaivaa, saadaksensa tuota poikaa raa'oista Vuorelais-tavoistansa luopumaan".

Tämän puheen aikana Heikki Seppä rupesi levottomasti liikkumaan tuolillansa, kohotti viinipulloa, laski sen jälleen pöydälle, ja viimein huudahti: "Perhana periköön tuon Vuorelaispennun sukuineen päivineen! Mitäs Katrin on asia ruveta opettelemaan tuommoista lurjusta? Hän on juuri kuin se suden-penikka, jota minä hupsu otin kasvattaakseni koiran virkaan ja jonka kaikki ihmiset luulivat kesytetyksi, siksi kun minä, muutamana kovan onnen päivänä, satuin menemään kävelylle sen kanssa Moncreiff'in mäelle – ja siellä se pahus ryömistihe kohta talon herran lammaslauman päälle, ja teki aika tavalla lihaa, josta minulle olisi voinut paljonkin vastusta tulla, jos ei herra juuri samaan aikaan olisi ollut uuden rautapaidan tarpeessa. Ja kummastelenpa että te, isä Hanskuri, joka olette niin viisas mies, pidätte tuota Vuorelais-veijaria – parasta lajia, sen takaan – täällä Katrin kumppalina, ikään kuin ei olisi maailmassa ketään muuta kuin teidän tyttärenne, joka hänelle kouluttajaksi kelpaisi".

"Hyi, poikaseni, hyi sinua – olethan sinä nyt ihan mustasukkainen", sanoi Simo, "ja kadehdit nuorukais-parkaa, joka, totta puhuen, asuu täällä, siitä syystä ettei hänen oikein käy laatuun asua tuolla vuorten takana",

"Hohhoh, Simo isä", vastasi seppä, joka oli aivan yhtä ahdasmielinen kuin muutkin hänen aikansa porvarit, "jos en pelkäisi teidän panevanne sen pahaksi, niin sanoisin että teillä onkin paljon liiaksi hommaa ja puuhaa noiden lurjusten kanssa, jotka eivät meidän kaupunkihin kuulu".

"Jostakin minun pitää saada peuranvuotani, vuohennahkani, kilinnahkani ynnä muut sellaiset, veikkoseni – ja Vuorelaiset ne myövät huokeaan hintaan".

"Kylläpä heidän niin kannattaakin", vastasi Heikki kuivakiskoisesti; "sillä eihän ne myökään muuta kuin varastettua tavaraa".

"No, no – olkoon se miten oli – vaan ei se ole minun asiani, mistä he ne elukat saavat, kunhan minä saan heiltä nahat. Mutta, arvelin sanoa, on muutamia syitä, joiden tähden tahtoisin olla tämän Conachar'in isälle mieliksi ja pitää pojan täällä. Eikä hän olekaan Vuorelais-sukua muuten kuin puoleksi, ja hiukan vailla Glune-amien 8 8 Vuorelaisten haukkumanimi. jäykkää luonnetta – sanalla sanoen – harvoin olen nähnyt hänet niin tuittupäisenä kuin hän nyt äsken oli".

"Tuskinpa, jos ette liene nähneet hänen tappavan sitä, johon vimmastui", vastasi seppä yhä vaan samalla kuiva-kiskoisella äänellä.

"Yhtähyvin voin, jos sinä niin tahdot, Heikki, kaikesta muusta huolimatta käskeä tuota maankuljeksijaa toiseen kortteriin, vaikkapa jo huomispäivänä".

"Ei, isä", sanoi seppä, "ettehän toki luulle Heikki Sepän huolivan edes niin paljon kuin pajakypenestä tuommoisesta vuorikissan pojasta? Enpä, sen vakuutan, olisi vaikka koko hänen clan'insa (heimokuntansa) olisi tulossa tuolla Kenkäkatua myöten torisevin torvin ja piipoittavin pillein – kylläpä löytäisin viisikymmentä kalpaa ja kilpeä, jotka antaisivat heille vielä paremman kyydin takaisin kuin millä he tulivat. Mutta, totta tunnustaakseni – vaikka se on hupsun hullutusta – en juuri mielelläni näe että se poika on niin paljon yhdessä Katrin kanssa. Muistakaa, isä Hanskuri, että teillä on silmänne ja sormenne aina täydessä työssä kiinni, ja huolellista peräänkatsomistahan teidän työnne vaatiikin, vaikka tuo laiska nahjus tekisi jotain, jota, niinkuin tiedätte, hän harvoin tekee".

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Simo, "hän leikkaa aina kaikki kintaat, niin että ne oikeaan käteen sopivat, eikä ole vielä ikinä saanut koko paria valmiiksi".

"Epäilemättäkin on hänellä omat omituiset ajatuksensa siitä, miten nahat olisivat leikattavat", virkkoi Heikki. "Mutta, älkää pahaksi panko, isä, tahtoisinpa vaan sanoa, että tuolta pojalta – teki hän työtä tahi istui ilman – ei ole silmät loistottomiksi käyneet, – ei ole hänen kätensä sadassa raamussa kuumasta raudasta ja sadassa rypyssä raskaan moukkarin heiluttamisesta – ei ole hänen hiuksensa savusta tummentuneet eikä ahjon edessä kärventyneet enemmän mäyrän karvain näköisiksi kuin semmoisen tukan, jota kristityn miehen lakilla ilkeää peittää. Ja olkoon Katri vaikka paras kaikista tytöistä, jotka ikinä ovat olleet maailmassa – paraan koko Perth'in kaupungissa minä kumminkin takaan hänen olevan – niin ei hän voi olla näkemättä ja tuntematta, että näissä asioissa on eroitusta miehillä ja että minä siinä eroituksessa en ole voittopuolella".