Вальтер Скотт - Perth'in kaupungin kaunotar

"Aivan niin, tietysti", myönsi hämille joutunut puhuja, "porvarein kautta. Kuinkas muuten? – mutta, seppä veikkoseni, älä minua keskeytä. Minä nyt puhun arvoisalle pormestarillemme, Craigdallielle, halvan ymmärrykseni mukaan. Ja minä sanon, että, olkoon asia niin tai näin, tää ritari Patrik Charteris on aatelis-sukua, ja sananlasku sanoo, ettei varis varikselta silmää puhkaise. Hän kyllä saattaa hyvin pitää puoltamme, kun ollaan riidassa Vuorelaisten kanssa, ja hän saattaa heitä vastaan täyttää tuomarin ja kaupungin-päällikön velvollisuudet. Mutta tokiko hän, joka itse käy silkissä, ruvenne puolustamaan meitä yhtä hyvin tikattuja nuttuja ja kullankirjailtua verkaa kuin ruudullisia tartan-hameita 17 17 Vuorelaisten puku. ja Irlannin sarkaa vastaan, se on hiukan epäiltävä. Totelkaa nyt yksinkertaisen miehen neuvoa. Me olemme saaneet Kaunottaremme pelastetuksi, josta minä en koskaan aikonut puhua pahaa, niinkuin en tosiaan tiedäkään hänestä mitään pahaa. He ovat kadottaneet vähintänsä yhden miehen käden, kiitos olkoon siitä Heikki Sepälle —

"Ja minulle", lisäsi tuo pieni, suurisuinen lakintekijä.

"Ja Olivier Proudfutelle niinkuin hän itse sanoo", jatkoi apteekkari, joka oli valmis myöntämään kunnianloistoa kelle hyvänsä, kunhan vaan ei hänen tarvinnut itse astua sinne vievää vaarallista polkua. "Koska, sanon ma, he ovat jättäneet tänne yhden käden pantiksi, he eivät enään ikinä tule takaisin tälle Curfew-kadulle, niin, minun yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan, olisi paras, jos vaan kiittäisimme tätä meidän vankkaa naapuriamme tässä ja sitten emme enää hiiskuisi mitään koko asiasta, jättäen sen unohtumaan. Sillä meidän kaupungillahan siitä nyt kuitenkin on tullut kunniaa ja noille helvetin tulen korvennettaville vaan vahinkoa."

Tämä rauhan-neuvo vaikutti useempiin porvareista, jotka alkoivat nyykähdytellä päätänsä ja luoda erin-omaisen viisaita silmäyksiä kärsivällisyyden puolustajaan. Simo Hanskurikin, huolimatta apteekkarin taannoisista loukkaavista puheista, myös näkyi taipuvan samaan mieleen. Mutta ei niin Heikki Seppä, joka, kun näki neuvoittelun näin kesken pysähtyvän, jatkoi puheen suorilla sanoilla niinkuin ainakin.

"Minä en ole vanhimpia enkä rikkaampia teidän joukossanne, naapurit, enkä sitä liioin surekaan. Kyllähän vuosia vielä karttuu, jos vaan jaksaa elää niin että ne saa nähdä. Ja on minussa yhtä hyvä mies kuin muissakin hankkimaan itselleni rahaa ahjoni hehkulla sekä palkeitteni lietsomisella, ja samoin myös on minussa mies niitä taas kuluttamaan. Mutta ei kenenkään miehen silmät ole nähneet minun nurkassa nuhjaelevan, jos meidän kauniille kaupungillemme vääryyttä on tapahtunut sanoilla tai teoilla, jos vaan sitä väärää on ollut mahdollista miehen kielellä tai miehen kädellä jälleen oikaista. Enkä nyt aio tätä vääryyttä ristissä käsin märehtiä, jos se voin estää. Kyllä minä yksinkin menen ylituomarin puheille, jos ei kukaan lähde minun kanssani. Hän on ritari, se on tosi, ja aatelisherra vapaata, oikeata sukua, niinkuin me kaikki tiedämme, sukua, jonka alkujuuri on Wallacen ajoista, jolloin hänen isän-isänsä isä Wallacen määräyksestä tuli meidän alipäälliköksemme. Mutta vaikka hän olisikin paras-sukuinen aatelisherra koko maassa, niin kuin samassa myös on Perth'in kaupungin ylituomari, ja hänen täytyy siis oman kunniansa tähden suojella kaupunkimme etuuksia ja vapauksia. Ja minä tiedänkin että hän niin on tekevä – minä kerta tein hänelle teräshaarniskan ja minun mieleni on, että sydän, jonka suojaksi se oli aiottu, on kelpo laatua."

"Tietysti", sanoi pormestari Craigdallie, "ei maksaisi vaivaakaan lähteä hoviin, jos emme saisi ritari Patrik Charteris'iä puolestamme puhujaksi. Meille olisi kohta se vastaus valmis: 'Menkää ylituomarinne puheille, te poroporvarit!' Jos te siis, hyvät naapurit, tahdotte suostua minun ehdoitukseeni, niin minä ja meidän apteekkarimme Dwining lähdemme kohta Kinfauns'iin, vieden kanssamme Simo Hanskurin, meidän seppä-veitikkamme sekä uljaan Olivier Proudfuten vieraiksi miehiksi, ja puhuttelemme herra Patrik Charteris'iä meidän kaupunkimme nimessä."

"Ei", vastusti rauhallinen lääkkeenkeittäjä, "jättäkää minut kotiin, olkaa niin hyvät. Ei minussa ole sitä rohkeutta, että voisin avata suuni miekkavyöllisen ritarin kuullen!"

"Ei siitä lukua, naapuri, sinun pitää tulla kanssamme", virkkoi pormestari Craigdallie. "Kaupunkilaiset sanovat minua aika tuittupääksi kuudenkymmenen vuoden ikäiseksi mieheksi – Simo Hanskuri on liian likeinen, koska väkivalta hänelle tehtiin – seppä, niinkuin kaikki tiedämme, rikkoo miekallaan useampia haarniskoita kuin mitä hän vasarallaan kokoontakoo – ja meidän naapurimme Proudfute, joka, kuulkaa vaan hänen omaa vakuutustansa, aina on muassa jokaisen Perth'issä nousevan tappelun alussa sekä lopussa, on tietysti teon miehiä. Mutta meillä pitää olla kumminkin yksi rauhan ja hiljaisuuden puolustaja joukossamme; ja sinun, apteekkari, tulee olla se mies. Matkaan nyt, hyvät ystävät, varustakaa nyt saappaat ja satulat, hatut ja hevoset, kuulkaa se – ja tulkaamme yhteen Itäportille – se on, jos te, naapurit, suostutte antamaan tämän asian meidän haltuhumme."

"Ei voi olla parempaa neuvoa, ja me siihen kaikki suostumme", sanoivat porvarit. "Jos ylituomari, niinkuin meidän kauniilla kaupungillamme on oikeus vaatia, rupeaa puolellemme, niin me voimme painiskella vaikka paraankin kanssa heistä kaikista."

"Hyvä sitten, naapurit", päätti pormestari; "niinkuin sanottu, niin tulee tehdyksi. Noin tähän aikaan olin muuten kutsunut koko porvarikokouksen yhteen, enkä liioin epäile että", hän katsahti joukon ympäri, "koska niin moni teistä, täällä läsnä-ollen, on päättänyt lähettää meidät ylituomarin puheille, myös muutkin samaan päätökseen yhtyvät. Ja sentähden, hyvät naapurini ja tämän kauniin Perth'in kaupungin kunnon porvarit – nyt saappaat ja satulat, niinkuin jo taannoin sanoin, ja me yhdymme Itäportin kohdalla."

Yleinen suostumushuuto lopetti tämän, niin sanoakseni, kaupungin salaneuvoskunnan kokouksen, ja kaikki hajosivat, kukin haaralleen. Lähettiläät läksivät itseään matkaan valmistamaan, ja muut kotia, maltittomasti jo odotteleville vaimoillensa sekä tyttärillensä kertomaan, mihin neuvoihin oli ryhdytty, siksi että heidän kammarinsa vasta saataisiin turvatuiksi ajattomalla ajalla sisääntunkevilta kosijoilta.

Sill'-aikaa kun hevosia satuloittiin ja porvariskokous oli keskustelemassa tai, oikeammin sanoen, lailliseen muotoon panemassa, mitä heidän johtajansa jo olivat päättäneet, täytynee, selitykseksi muutamille lukijoille, selvemmillä sanoilla kertoa seikkaa, joka jo edellisessä keskustelussa on tullut sivumennen mainituksi.

Tapana oli siihen aikaan, jolloin mahtava aatelisto aina vastusteli, usein rikkoi Skotlannin kuninkaallisten kaupunkien oikeuksia ja etuuksia, että nämät kaupungit, jos mahdollista, eivät valinneet tuomariaan kaupungissa asuvain ja tavallisia kaupungin hallintovirkoja toimittavain kauppiasten, ammattilaisten tai muitten porvarein joukosta, vaan pyysivät siihen korkeaan paikkaan jonkun lähestön mahtavista vapaaherroista. Tämän tuli sitten puhua heidän puolestaan hovissa, jos joku heidän yhteistä etuansa koskeva asia oli ajettava, ja johtaa porvariväkeä tappeluissa, niin hyvin yleisessä sodassa kuin myös yksityisissä taisteluissa, tuoden omatkin alustalaisensa heille avuksi. Tätä suojaa ei kuitenkaan suotu aivan ilmaiseksi. Ylituomarit välistä moitittavaan määrään käyttivät valtaansa omaksi edukseen ja hankkivat itselleen kunnan yhteismaihin kuuluvia tiluksia ja taloja lahjaksi, joten näin saatu turva tuli porvareille sangen kalliiksi.

Toiset taas tyytyivät siihen, että saivat porvarein voiman avuksensa omiin yksityisiin taisteluihinsa ynnä sen lisäksi muita kunnioituksen sekä mielisuosion osoituksia, joita heidän johtonsa alla oleva kaupunki mielellään antoi, ollakseen varma heidän avustansa hädän tullessa. Kuninkaallisen kaupungin virallisena suojelijana oleva vapaaherra ilman mitään tunnonvaivatta otti näitä vapaehtoisia lahjoja, ja palkitsi ne puolestaan sillä että hän kaupungin oikeuksia puolusti, sanallaan valtioneuvoskunnassa sekä urhotöillä sotatanterella.