Генрик Сенкевич: Se kolmas

Työhuone, jossa minä Swiateckin kanssa asuin ja maalailin, oli maksamatta, ensiksikin, koska meillä molemmilla oli yhteensä vain noin viisi ruplaa rahaa ja toiseksi, koska huonevuokran maksaminen oli meistä todellakin vastenmielistä.

Meitä maalaajoita sanotaan tuhlareiksi, ja minä puolestani ennemmin juon rahani kuin maksan isännälle vuokran.

Mitä meidän isäntäämme tulee, ei hän ollut mikään paha mies, ja me kyllä keksimme keinoja hänen varalleen.

Kun hän tavallisesti aamulla varhain tuli muistuttamaan vuokranmaksusta, nousi Swiatecki, joka nukkui permannolla oljilla täytetyllä aluspatjalla, peitteenä turkkilainen esirippu, jota me käytimme muotokuvissa taustana, ja lausui haudantakaisella äänellä:

– Hyvä, että saan tavata teidät, sillä näin juuri unta, että olitte kuollut.

Isäntä, joka oli taikauskoinen ja pelkäsi kuolemaa, hämmästyi kovasti. Mutta Swiatecki heittäytyi selälleen olkipatjalle, ojensi jalkansa, laski kätensä ristiin rinnalle ja jatkoi:

– Tuollaisena juuri kuin nytkin näin teidät: teillä oli hansikkaat ja kiiltonahkasaappaat; muuten ette ollut paljoakaan muuttunut.

Silloin lisäsin minä puolestani:

– Toisinaan eivät sellaiset unet toteudu.

Sana "toisinaan" näytti tekevän isännän vielä epätoivoisemmaksi. Juttu päättyi siihen, että hän suuttui, paiskasi oven perässään kiinni ja meni kiroten ja meluten portaita alas. Mutta tuo kunnon mies ei kuitenkaan lähettänyt ryöstömiestä kimppuumme.

Eikä olisi meillä paljoa takavarikkoon otettavaa ollutkaan. Näyttipä isäntä myöskin harkinneen, että jos hän vuokraa työhuoneemme ja sen vieressä olevan pienen keittiön toisille taiteilijoille, niin käy samoin kuin nytkin, jollei vieläkin huonommin.

Tämä keinomme menetti kuitenkin jonkun ajan kuluessa tehonsa, sillä isäntä tottui kuolemanajatukseen. Silloin Swiatecki alkoi valmistaa kolmea maalausta Würtzin tapaan, nimittäin "Kuolemaa", "Hautausta" ja "Valekuolleista heräämistä". Meidän isäntämme tuli tietysti esiintyä kaikissa kolmessa taulussa.

Sellaiset vainajataulut olivat Swiateckin erikoisala, ja omien sanainsa mukaan hän maalasi "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja". Sentähden ei kukaan ymmärrä eikä osta hänen taulujaan, vaikka ne ovat taidolla tehtyjä. Aivan äskettäin hän lähetti Parisin "salonkiin" kaksi suurta raatoa, ja minäkin lähetin sinne oman tauluni nimeltä "Juutalaisia Weichselin varrella", joka "salongin" luettelossa näkyy kastetun uuteen nimeen: "Juutalaisia Babylonin virtojen varrella". Kärsimättöminä me odotimme juryn päätöstä.

Swiatecki hoki jo edeltäpäin, että kaikki päättyy peräti hullusti, että jury on kokoonpantu pelkistä idiooteista, ja jollei asian laita ole se, niin olen minä idiootti tai hän on idiootti tai meidän taulumme ovat idioottimaisia, ja niitten palkitseminen olisi idiotismin huippu!

Kuinka tuo apina katkeroitti minun elämäni niinä kahtena vuonna, jonka ajan me asuimme yhdessä, sitä ei saata kertoakaan. Swiateckin suurin kunnianhimo oli saada olla moraalinen "suuri raato". Muun muassa oli hän olevinaan juoppo, mikä ei todellisuudessa ollut. Hän kulauttaa pari ryyppyä ja katsoo, huomaammeko me sitä, ja jollei ole meistä varma, niin töykkää kyynärpäällään jotakuta joukostamme, luo meihin syvän katseen ja kysyy haudantakaisella äänellä:

– Eikö totta, minä olen vajonnut jo kovin syvälle?

Me vastaamme siihen, että hän on hupsu. Samassa hän raivostuu, sillä ei mikään saata suututtaa häntä enemmän kuin hänen siveellisen perikatonsa epäileminen. Hän on muuten kovin hyvänahkainen mies.

Kerran me eksyimme Salzkammergutin vuorille lähellä Zell am See'ta.

Kun yö yllätti ja saattoi pimeässä helposti taittaa niskansa, virkkoi

Swiatecki minulle:

– Kuulehan, Wladek, sinä olet lahjakkaampi minua ja olisi siis suurempi vahinko menettää sinut. Minä lähden kulkemaan edellä… Jos minä putoan alas, niin jäät sinä paikallesi istumaan aamuun saakka. Kyllä sinä aamulla sitten keinon keksit…

– Et sinä saa kulkea etumaisena, – vastasin, vaan minä, koska minä näen paremmin!

Swiatecki siihen:

– Jollen minä tänään taita niskaani, niin hautaan minä kerran kuitenkin kaadun… minusta on kaikki yhdentekevää.

Alamme kiistellä,

Sillaikaa tulee pilkkosen pimeä.

Vihdoin ja viimein me päätämme arpoa. Se tapahtuukin.

Swiatecki vetää arpasolmun ja lähtee kulkemaan edellä.

Me liikumme pitkin vuoren harjannetta, joka aluksi on tarpeen leveä, vaan vähitellen muuttuu yhä kapeammaksi. Mikäli saatamme erottaa, on sekä oikealla että vasemmalla syvä kuilu.

Harjanne muuttuu vielä kapeammaksi ja, mikä vielä pahempi, rapautuneesta kalliosta irtaantuu lohkareita meidän jalkaimme alla…

– Minä alan ryömiä, sillä muuten ei käy enää päinsä!.. sanoo

Swiatecki.

Toisin ei todella saattanutkaan kulkea. Me lähdemme liikkumaan nelin kontin eteenpäin kuin kaksi simpanssia.

Mutta pian tulemme huomaamaan, ettei sekään enää auta, sillä harjanne ei ole enää hevosen selkää leveämpi. Swiatecki käy kahareisin istumaan, minä hänen jälkeensä, ja kohottautuessamme kätten varassa hiukan ylös työnnymme kerrallaan kappaleen matkaa eteenpäin suureksi vahingoksi vaatteillemme.

Jonkun ajan kuluttua kuulen Swiateckin äänen:

– Wladek?

– Mitä?

– Harjanne päättyy.

– Entä edempänä?

– Tyhjää… kaiketi syvä rotko.

– Ota kivi ja viskaa se, niin saamme kuulla, syvällekö putoaa.

Kuulen, kuinka Swiatecki haparoi pimeässä kaksin käsin rapautunutta kallion kylkeä ja sanoo senjälkeen:

– Minä viskaan… kuule nyt!

Me kuuntelemme kumpikin korvat hörössä…

Aivan hiljaista!

– Kuulitko mitään?

– En!

– Tämäpä kaunista! Siellä täytyy olla ainakin sata syltä syvää.

– Viskaapas vielä kerta.

Swiatecki kiskoo irti vielä suuremman kiven ja viskaa.

Ei ääntäkään.

– Eihän siellä taida pohjaa ollakaan! – arvelee Swiatecki.

– Ikävä juttu! Täytyy istua tässä aamuun saakka.

Ja me jäämme istumaan. Swiatecki heittää vielä muutamia kiviä. Kaikki turhaan. Kuluu tunti, toinen, silloin kuulen Swiateckin äänen:

– Wladek, älä vaan nuku… Eikö sinulla ole paperossia?

Minulla on kyllä paperosseja, mutta tulitikkuja ei ole kummallakaan.

Voi surkeutta!

Kello saattaa käydä yhtä… ehkei vielä sitäkään.

Alkaa sataa tihuuttaa. Ympärillä on pilkkosen pimeä. Minulle selviää, että meillä, asuessamme muitten ihmisten kanssa joko kaupungissa tai maalla, ei ole käsitystäkään siitä, mitä on rauha ja hiljaisuus. Sillä se hiljaisuus, joka meidät nyt ympäröi, se oikein jymisee korvissamme.

Saatanpa kuulla, kuinka veri virtaa suonissani ja sydämeni tykyttää aivan kuuluvasti.

Alussa huvittaa tilamme minua. Ratsastaa keskellä sydänyötä kallion kielekkeellä kuten hevosen selässä ja aivan pohjattoman syvyyden partaalla, sitä ei voi sattua kovaonnisimmankaan ihmisen osalle.

Mutta pian tulee kylmä ja sitäpaitsi alkaa Swiatecki purkaa mielestään syviä synkkiä mietteitään:

– Mitä on elämä? Elämä on oikeastaan roskaa. Puhutaan taiteesta… Viekööt minut ja koko taiteen samalla… Pelkkää luonnon apinoimista ja sitäpaitsi pahanilkisyyttä… Minä olen sentään kaksi kertaa nähnyt "salongin". Sinne lähetettiin silloin niin paljon tauluja, että kaikesta siitä maalauskankaasta olisi voinut valmistaa säkkejä koko maailman juutalaisille. Ja mitä se oikeastaan oli? Rihkamakauppiaitten maun tavottelemista ja, mikäli mahdollista, kukkaron ja vatsan täyttämistä. Taiteen anarkiaa, ei mitään muuta! Jos siellä olisi ollut todellista taidetta, niin se varmaan olisi saanut halvauksen, mutta todellista taidetta ei ole maailmassa olemassakaan… on ainoastaan luonto. Ehkä on luontokin roskaa… Paras olisi hypätä tästä alas… ja siinä sen lorun loppu. Olisin sen jo tehnytkin, jos olisi minulla ensin tuikku murheeseen, mutta koska ei minulla sitä ole, niin jääköön tekemättä, sillä olenhan vannonut, etten selvänä päiviäni päätä.