Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru

Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä tuhoa ja turmaa.

Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään ohjakset heidän käteensä.

Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön.

Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä aamiaista karhuilleen.

Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn.

Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla pelästyksestä.

Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä, aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä kimppuun?

Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia Ekebyhyn.

Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi:

"Majuri, majuri tulee karhuineen!"

Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan.

"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle.

"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä, mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut."

Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan.

"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle. "Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!"

Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen puoleen.

"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä, jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi."

"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!"

Senjälkeen hän meni, väen seuraamana.

Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän, surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot, eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli elämäntaisto kaikkia rutistellut.

Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä.

Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet koskaan kokeneet.

"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani Björnen portailla", sanoi Marianne.

Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä. Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista ajavat ja huuhkat huikauttelevat.

Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi, niin valtasi heidät äkillinen hurmaus.

"Majurinrouvan malja!" huusivat he.

Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella häntä, jumaloida häntä?

Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin!

Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa.

Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä hengen.

Siellä asuu ilves, jota kansa kutsuu kyntehiseksi, sillä ainakin metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin, sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin yksikään niistä näyttää elonmerkkiä.

Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin, sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa.

Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin, se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on.

Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään, voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat?

Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan, vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa, kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia.

Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän peräänsä. Auta armias!

Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla. Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä, houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten mustalaisten sieluja.