Selma Lagerlöf - Gösta Berlingin taru

Ja hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään.

"Hyi perhana", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, "tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"

Ja niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin, niin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään.

Kastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat pitkin permantoa.

Ja kavaljeerijoukko riemuitsee.

Silloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin.

"Ajakaa hänet ulos!" huutaa hän pikenteille.

Mutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin Kristian Bergh, vahva kapteeni.

"Ajakaa hänet ulos!"

Hän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt majurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden ahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo. Raskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan vastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään.

"Ajakaa hänet ulos!" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran.

Mutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa, hänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva kuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla koskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt häneltä järjen?

Hän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle:

"Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti, mitä?"

"Mene ulos, kapteeni!"

"Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin, niin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin…"

"Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan muu kuin minä."

"Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä tiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?"

"Vaiti, kapteeni!"

"Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että olit ollut hänen hentukkansa."

"Tukitko suusi!"

"Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta Samzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita niitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana, mutta nyt tuleekin sinusta loppu."

Majurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän vahvistaa matalalla, oudolla äänellä: "Niin, nyt tulee loppu minusta, ja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh."

Sellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa vääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä.

"Minä olen humalassa", huutaa hän, "en tiedä, mitä sanon, minä en ole mitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja orja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta Celsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa hänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen koira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa. Hän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä vaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta. Miten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?"

Ja merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää anteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän ryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin hän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia kastuu hänen kyynelistään.

Mutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä on pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on kuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia hiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri Samzelius.

Hän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja majurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset itkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään, ja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen hameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään.

Majurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen kätensä kohoaa.

Mutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä ei tavallisesti ollut.

"Sinä varastit minut", huudahti hän. "Sinä tulit kuin ryöväri ja otit minut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja pahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. Minä olen ollut sinulle sellainen kuin olet ansainnutkin."

Majurin leveä nyrkki on puristunut. Majurinrouva peräytyy pari askelta.

Sitten hän puhuu taas:

"Elävä ankerias kiemurtelee veitsen alla, pakotettu vaimo ottaa rakastajan. Lyötkö sinä nyt minua siitä, mikä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten? Miksi et lyönyt silloin? Etkö sinä muista, miten hän asui Ekebyssä, me Sjössä? Etkö sinä muista, miten hän auttoi meitä köyhyydessämme? Me ajoimme hänen vaunuissaan, me joimme hänen viiniään. Salasimmeko mitään sinulta? Eivätkö hänen palvelijansa olleet sinun palvelijoitasi? Eikö hänen kultansa painanut sinun taskussasi? Etkö sinä huolinut näitä seitsemää tehdasta? Silloin sinä vaikenit ja otit vastaan, olisit silloin, sinä Berndt Samzelius, olisit silloin lyönyt."

Mies kääntyy hänestä ja katsoo läsnäoleviin. Hän lukee heidän kasvoistaan, että he myöntävät majurinrouvan olevan oikeassa, että he kaikki ovat uskoneet hänen ottaneen tilukset ja lahjat vaiteliaisuutensa palkaksi.

"Minä en tiennyt sitä", sanoo hän ja polkee jalkaansa lattiaan.

"Hyvä, että sen nyt tiedät", sekaantuu rouva kimakalla äänellä puheeseen. "Pelkäsinkin sinun kuolevan, saamatta sitä tietää. Hyvä, kun sen tiedät nyt, että voin puhua vapaasti kanssasi, sinun, joka olet ollut minun herrani ja vanginvartijani; tiedä siis nyt, että minä kuitenkin tulin hänen omakseen, jolta sinä minut varastit. Tietäkööt sen nyt kaikki, jotka ovat panetelleet minua!"

Vanha rakkaus se riemuitsee hänen äänessään ja loistaa hänen silmistään, Hänen miehensä on hänen edessään nyrkki koholla. Kauhun ja halveksinnan hän näkee viidenkymmenen kasvoilla edessään. Hän tuntee valtansa viimeisen hetken lyöneen. Mutta hän ei voi olla riemuitsematta, kun saa nyt vapaasti puhua elämänsä suloisimmasta muistosta.

"Hän oli mies, mainio mies. Mikä olit sinä asettuaksesi meidän väliimme? Koskaan en ole minä nähnyt hänen vertaistaan. Onnen hän antoi minulle, kultaa hän antoi minulle. Siunattu olkoon hänen muistonsa!"

Silloin laskeutuu majurin kohotettu käsi lyömättä – nyt hän tietää, kuinka hän häntä rankaisee.

"Ulos", karjaisee hän, "ulos minun talostani."

Majurinrouva seisoo paikallaan.

Mutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se kaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt he näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut uudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo nainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin ja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa!

"Mene ulos!" jatkoi majuri. "Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä oleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli Ekebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun kynnykseni yli, minä tapan sinut."

"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?"

"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun."

Majurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja majuri seuraa hänen kintereillään.