Pekka Ervast - Eversti Ansamaa

– Istukaamme "juttutupaan" akkunan luo, sanoi eversti Olavi Ansamaa ystävällisesti tyttärelleen ja osotti kädellään vanhaa hauskaa puhelupaikkaa akkunakomerossa, jossa tupakkapöydän kummallakin puolen oli syvä ja pehmeä puhvelinnahkainen noja-tuoli. Niissä istuminen oli lepoa, jalka upposi tuuheaan karhunnahkaan pöydän alla, ja mieli pian taipui tuttavallisiin tunnustuksiin. – Jos suvaitset, Linda, emme vielä sytytä lamppua, vaan annamme laskevan talviauringon valaista keskusteluamme.

Näin puhuessaan eversti Ansamaa sytytteli lyhyttä amerikkalaista piippuaan ja pudottautui toiseen noja-tuoliin, samalla kun hänen tyttärensä istui toiseen. Tytär oli kukoistava nuori nainen, vaan everstiä olisi tuskin ensi silmäyksellä aavistanut hänen isäkseen. Everstin kookas, mutta suora ja solakka vartalo uhkui hillittyä ja hyvin käytettyä voimaa. Parrattomain kasvojen terve puna, silmäin kirkas loiste puhuivat ulkoilma-elämästä ja hyvästä ruoansulatuksesta. Ohimoilla harmahtava, mutta muuten tumma, tuuhea tukka – ei sekään paljastanut hänen ikäänsä. Jos ei olisi tiennyt hänen olevan ainakin viisikymmenvuotias, olisi arvannut nelikymmenvuotiaaksi. Hän oli Ansamaan suuren kartanon omistaja ja asui tyttärineen täällä Etelä-Pohjanmaalla, maaseudun rauhassa, viljellen peltojansa, niin kuin hänen esi-isänsä ennen häntä olivat tehneet. Eversti Ansamaa oli näet varakasta talonpoikaissukua, mutta oli saanut herrasmiehen kasvatuksen. Hänen sotilaallisessa ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan ei kuvastunutkaan rikas suomalainen talon-poika, vaan pikemmin sivistynyt maailmankansalainen, joka on tottunut liikkumaan monenlaisten ihmisten piirissä ja suhtautumaan voitokkaasti monenlaisiin kohtalon käänteisiin. Hän olikin jo nuorena lähtenyt maailmalle onneaan koettamaan ja viettänyt suurimman osan elämästään Amerikassa, jossa hän oli ansainnut suuren omaisuuden ja sen lisäksi vielä everstin arvonkin. Palattuaan Suomeen isänsä kuoltua, jonka ainoa lapsi hän oli, ja otettuaan haltuunsa sukutalonsa oli hän pian voittanut pitäjäläistensä kunnioituksen, jotka vanhastaan olivat tottuneet pitämään Ansamaan isäntäväkeä arvossa. Eversti Ansamaa oli osottautunut toimeliaaksi, tarmokkaaksi ja edistysmieliseksi isännäksi. Uudistuksia ja parannuksia oli pantu toimeen sekä maanviljelyksen että metsän- ja karjan-hoidon alalla. Kartanon yhteyteen oli perustettu laaja puutarha ansareineen ja lavoineen. Hänen huolen-pitonsa oli ulottunut ihmisiinkin. Torpparien asemaa oli vakiinnutettu, työväen palkkoja lisätty, työväen ja nuorison liikkeitä muistettu silloin tällöin, kolme uutta kansakoulua pystytetty kuntaan suurimmaksi osaksi Ansamaan rahoilla j.n.e. Ainoa, mikä oli jäänyt koskematta, oli kartanon vanha kaksikerroksinen kunnianarvoinen päärakennus. Sisustusta ja kalustoa oli vain jonkun verran parannettu ja uudistettu.

Kaikissa puuhissaan oli eversti Ansamaalla uskollisena auttajanaan ja työtoverinaan tyttärensä Linda, tuo ihana tyttö, unohtumattoman äitinsä ilmi kuva, jonka hän oli Amerikasta tuonut mukanaan ja jota hän nyt hymysuin katseli.

– No Lindaseni, kuului taas everstin rohkaiseva ääni, – sinä näytät kovin miettiväiseltä, tekisipä melkein mieleni sanoa epäröivältä. Tahdot keskustella kanssani. Jos en tietäisi, että kannat emännän huoliasi mieluimmin yksin, pelkäisin, että jokin epäkohta taloudessa painaa mieltäsi… Mutta ehkä sittenkin jotakin ikävää on tapahtunut?

– Ei … ei sitä, isä, vastasi tytär, luoden viehkeistä silmistään aran katseen isäänsä. – Ei taloudessa ole mitään tapahtunut.

Hänen äänensä oli omituisen pehmeä ja sointuva kuin hunnutetun hopeakellon ääni; ja hän puhui harvaan, hillitysti.

– Well, sitten sinulla ehkä on pyyntö isällesi?

– Pikemmin niin…

– Puhu sitten suusi puhtaaksi arkailematta, kehotti eversti Ansamaa iloisesti. – Tänään on isäsi syntymäpäivä, tänään kaikkiin pyyntöihin suostutaan.

– Oh isä, milloin sinä olet minulta mitään kieltänyt? sanoi Linda hymyillen heikosti. – En ollenkaan arkailisi, jos aikoisin itselleni jotain pyytää… Asia ei ole sitä laatua, isä … katsos, en vain löydä oikein sanoja, kuinka alkaisin…

Ja hän katsoi isäänsä puoleksi rukoilevasti.

– Asia on siis todella vakava? lausui eversti ottaen piipun suustaan, kasvoilla keskittynyt, huolestunut ilme.

– Niin … se on vakava, hyvin vakava … ja se koskee sinua…

– All right, siinä tapauksessa sinun on käytävä asiaan suoraan käsiksi, epäröimättä, peittelemättä. Sano ensin itse asia, kyllä perustelut sitten itsestään tulevat… Mikä mieltäsi painaa?

Linda ei heti vastannut. Hän katsoi ikkunaan päin, heittäen silmäyksen talviseen maisemaan ja laskevaan aurinkoon, ennen kuin hän jälleen kääntyi isäänsä.

– Isä rakas, hän vihdoin lausui hiljaa – sinua uhkaa vaara … suuri vaara.

– Minua?.. vaara? Houritko sinä, lapseni, vai mistä tuommoisia saat päähäsi?

Ja eversti Ansamaa kohotti kulmakarvojaan, ilmaisten siten hämmästyksensekaista halveksumistaan.

– Niin isä, toisti hänen tyttärensä lujasti; Vaara… En houri enkä laske leikkiä. Tunnen myös että sinä hätkähdit sielussasi, isä. Tiedät varmaan itsekin, mikä vaara se voi olla?

– En totisesti, tyttäreni, tiedä mistään vaarasta, joka erityisesti tällä hetkellä minua uhkaisi… Mutta selitä, mitä tarkotat. Mitä syytä sinulla on olettaa, että minua väijyy vaara?

– Pääsyy on siinä, että äiti tuli ja ilmoitti…

Tämä hämmästyttävä uutinen kuolleesta äidistä, joka varmaan olisi saanut tavallisen isän epäilemään tyttärensä järkeä, ei nähtävästi sillä tavalla vaikuttanut eversti Ansamaahan. Mutta hän kävi ylen vakavaksi ja katseli vuorostaan ikkunasta ulos. Vasta hetken perästä hän lausui matalalla äänellä, josta väreili syvä kunnioitus:

– Kerro, milloin se tapahtui … ja mitä äiti sanoi?

Näin kysymällä hän osotti uskovansa asian mahdollisuuteen ja luottavansa tyttärensä vilpittömyyteen; näytti myös siltä, että tapaus ei ollut perheessä aivan tavaton.

– Äiti kävi luonani vastikään … vähän aikaa ennen päiväkahviamme, ollessani yksin huoneessani, puhui Linda koruttomaan tapaansa. – Eikä hän sanonut muuta kuin: "varota isääsi, häntä uhkaa kohta suuri vaara."

Taas syntyi hetken äänettömyys. Linda tarkasti hellän huolestuneesti isäänsä ikään kuin punniten mielessään, jatkaako puhettaan vai ei. Eversti Ansamaan piippu oli sammunut. Hän sytytteli sitä uudestaan ja kyseli taas tavallisella äänellään:

– Eikö muuta mitään? Tunnusta, Linda, että äidin varotus on sangen ylimalkainen… Hänen neuvoillensa on kyllä aina huomio annettava, sen myönnän, mutta miksikä sinä olit niin epäröivä, ennen kuin asiasta mainitsit? Jos vieraalle olisi pitänyt tuoda sana äidiltäsi, jota maailma nimittää kuolleeksi, ymmärrän, että olisit arkaillut ja epäröinyt, mutta näin meidän kesken… Mehän tiedämme, että äiti on nyt yhtä elävä kuin konsanaan maan päällä ollessaan, eihän sinun siis tarvinnut pelätä, että minä, isäsi ja toverisi, epäilisin sanojasi … ethän sitä ennenkään ole tehnyt… Sinulla on vielä muuta mielessä. Äsken viittasit hämärästi siihen, että minä muka tietäisin, mistä on kysymys, mutta toistan, mitä jo sanoin, etten ole tietoinen mistään vaarasta… Anna siis kuulua, mitä muuta on sydämelläsi.

Linda näytti nyt saaneen rohkeutta puhua. Hän virkkoi:

– Oikein arvasit, isä. En epäröinyt kertoa sinulle äidin ilmestymisestä ja neuvosta, vaan siitä tunteesta ja aavistuksesta, joka valtasi minut hänen ilmestymisensä johdosta … luulin sinunkin heti ymmärtävän… Mutta koska et näy sitä tekevän, täytyy minun selittää, mitä tarkoitan. Katsos, minut valtasi heti kauhunsekainen aavistus, että sinua uhkaava vaara on valtiollista laatua…