Вальтер Скотт - Lammermoorin morsian

"Eipä mikään muu kuin se, että olin epätoivosta hurjistunut ja hain yhtä hurjien kumppanien seuraa."

"Entä mikä oli syynä siihen, että ihan viime hetkenä rikoitte liittomme?" kysyi Bucklaw vielä.

"Syynä oli se, että mieleni oli muuttunut", sanoi Ravenswood, "ja että olin päättänyt jättää yritykseni sikseen, ainakin toistaiseksi. Ja nyt kun minä olen suoraan ja selvään vastannut teidän kysymyksiinne, virkkakaa te vuorostanne, mikä on saattanut teidät yhteyteen Craigengeltin kanssa, joka on niin paljon halvempi teitä sekä sukuperän että sydämen puolesta?"

"Suoraan sanoen", vastasi Bucklaw, "syynä siihen on se, että olen hupsu, joka pelillä on nyt tehnyt lopun koko omaisuudestaan. Iso-tätini, rouva Girnington, on hankkinut itselleen vereksen hengenkipinän, luulen minä, ja ainoa toivoni oli, että vallankumouksella ehkä voisin voittaa jotakin. Craigie on jonkinmoinen kortinpeluuveikkoni; hän näki, minkälaisessa pulassa olin; hän – ainahan piru väijyy oven kynnyksellä – syötti minulle sen seitsemän valhettansa Versailles'sta saadusta valtakirjastansa sekä vaikutusvaltaisista ystävistään S: t Germainissä; hän lupasi minulle kapteeninviran Pariisissa – ja minä olin niin tuhma pöllö, että takerruin hänen paulaansa. Kylläpä hän nyt, sen vakuutan, varmaan on kielinyt kruununmiehille kelpo juttuja minusta. Ja sen hyvän sain siitä, kun olin tekemisissä viinin ja naisten ja arpanappulain, kukkojen, koirien ja hevosten kanssa."

"Niin on, Bucklaw", sanoi Ravenswood. "Itse te olette todellakin ruokkinut povellanne niitä käärmeitä, jotka nyt teitä pistelevät."

"Se sana sattui kohdalleen, herra Ravenswood", vastasi toinen. "Mutta älkää pahaksi panko, olettepa tekin ruokkinut omalla povellanne suurta, kelpo käärmettä, joka on syönyt suuhunsa kaikki muut ja on nielevä teidät itsennekin yhtä varmaan kuin minun puoli tusinaani käärmeitä on syövä putipuhtaaksi kaikki, mitä Bucklaw'lla vielä on tallella. Eikä hänellä ole muuta kuin mitä on hänen lakkinsa ja saapas-anturansa välillä."

"En saa", virkkoi Ravenswood, "paheksua tätä suoraa puhetta, koska itse sen panin alulle. Mikäpä, puhuaksemme vertauskuvitta, onkaan teidän mielestänne tuo himokas peto, jota minä muka hoitelen?"

"Kostonhimo, hyvä herra, kostonhimo, joka, jos lieneekin samaa aatelista syntisukuperää kuin viininryypiskeleminen ja kaikki mitä siihen kuuluu, kuitenkin on yhtä epäkristillinen, vieläpä vuodattaa verta, mitä yllämainitut synnit eivät tee. Parempi on murtaa aita päästäksensä väijymään kaurista tai kaunotarta kuin ampua vanha mies kuoliaaksi."

"Se ei ollutkaan mielessäni", sanoi Ravenswoodin nuoriherra. "Niin totta kuin elän, sitä en aikonut tehdä. Minä vain aioin ennen lähtöäni käydä tuon sortajan puheilla ja moittia häntä hänen omavaltaisista teoistaan sekä niiden seurauksista. Minä olisin luetellut minulle tehdyt vääryydet semmoisin sanoin, että olisin järkähdyttänyt sielun hänen rinnassaan."

"Aivan niin", jatkoi Bucklaw, "ja hän olisi tarttunut teitä kurkkuun ja huutanut apua, ja sitten te olisitte järkähdyttänyt sielun ulos hänen rinnastaan. Yksin katseellanne ja käytöksellänne te jo olisitte säikähdyttänyt ukon kuoliaaksi."

"Muistakaa, kuinka suuret vihan syyt minulla oli", vastasi Ravenswood, "Muistakaa, mitä häviötä ja kenen kuolemankin hänen julmasydäminen kovuutensa on aiheuttanut – hän on peräti hävittänyt vanhan aatelissuvun, murhannut rakkaan isäni! Olisipa muinaisina skotlantilais-aikoina sanottu miehestä, joka olisi semmoisia pahantekoja rauhallisesti kärsinyt: kas, hänestä ei ole ystävälle tukea eikä viholliselle vastusta."

"Aivan niin, herra Ravenswood, ja näenpä oikein ilolla, että perkele viekoittelee yhtä kavalasti muitakin ihmisiä kuin minua. Sillä kun minun tekee mieli tehdä jotakin hullutusta, niin hän heti vakuuttaa minulle sitä kaikkein tarpeellisimmaksi, jaloimmaksi, ritarillisimmaksi teoksi koko maan päällä, ja minä olen satulavyötä myöten upoksissa suossa ennenkuin huomaankaan, että pinta pettää. Ja niin teistäkin, herra Ravenswood, olisi voinut tulla murh – ihmistappaja siitä syystä vain, että rakkaudella muistelette isävainajaanne."

"Teidän puheessanne, Bucklaw, on enemmän järkeä", virkkoi Ravenswood, "kuin mitä olisi luullut teidän käytöksestänne päättäen. Onhan se hyvinkin totta, että pahat himomme viekoitellessaan meitä pukeutuvat valepukuihin, jotka ovat yhtä ihanat kuin noiden häijyjen henkien, jotka taikauskoisen kansan luulon mukaan pyydystelevät ihmisiä ja joiden luonnollista häijyyttä ei voi havaita ennenkuin heidät on sulkenut syliinsä."

"Mutta saattaapa sentään torjua ne pois luotaan", sanoi Bucklaw, "ja niin aionkin tehdä hyvin pian – se on: kun vanha rouva Girnington on kuollut."

"Oletteko koskaan kuullut, mitä eräs englantilainen pappi kerran sanoi?" kysyi Ravenswood. "Hän lausui: Helvetinpermanto on kokoonpantu hyvistä päätöksistä – mikä taitaa tarkoittaa, että niitä useammin tehdään kuin pannaan toimeen."

"Niin on", vastasi Bucklaw. "Mutta minä aionkin tehdä alun tänä siunattuna yönä, ja olen päättänyt, etten juo enempää kuin yhden korttelin viiniä, jollei teidän claretinne vain liene aivan erinomaista lajia."

"Vähänpä kiusausta teille tulee Wolfs Cragissa, sanoi Ravenswood. En tiedä, voinenko luvata teille muuta kuin katoksen suojaksenne. Kaikki meidän viini- ja ruokavaramme, vieläpä enemmänkin, suli tyhjiin viime tilaisuudessa.

"Kulukoon pitkä aika ennenkuin taas tarvitaan viini- ja ruokavaroja samanlaista tilaisuutta varten", toivotti Bucklaw. "Mutta teidän ei olisi pitänyt juoda viimeistä pulloanne hautajaisissa; se tuottaa onnettomuutta."

"Onnettomuutta luullakseni tuottaa kaikki, mikä minuun kuuluu", sanoi Ravenswood. "Mutta tuossa jo onkin Wolfs Crag, ja kaikki, mitä se vielä sisältää, on teille tarjona."

Meren mainingin kohina oli jo kauan ilmaissut, että he lähenivät rantakallioita, joiden korkeimmalle kukkulalle tornin perustaja oli rakentanut asuntonsa niinkuin kotka pesänsä. Kalpea kuu, joka siihen saakka oli taistellut ajelevien pilvien kanssa, paistoi nyt ja näytti heille yksinäisen, paljaan tornin kukkulamaisella kalliolla, joka kallistihe Pohjanmereen. Kolmelta taholtaan tämä kallio oli äkkijyrkkä; neljäs, mantereelle päin oleva, oli ennen muinoin ollut kaivannon ja laskusillan suojelema. Mutta silta oli nyt hajallaan ja rappiolla ja kaivanto oli puoleksi ummessa, niin että hevosmies saattoi ratsastaa sen yli ahtaaseen pihaan. Oikealta ja vasemmalta puolelta rajoittivat pihaa matalat, puoleksi hajonneet tallit sekä muut ulkohuoneet; mantereen puolelta sen sulki matala, nastallinen muuri. Ja neliön neljännellä, perimmäisellä taholla kohosi itse torni, joka törrötti korkeana ja kaitaisena, rakennettuna harmaasta kivestä, kimallellen kuutamossa aivan kuin valkeaan kääriliinaansa puettu jättiläiskummitus. Autiomman, kolkomman näköistä asuinpaikkaa olisi ollut vaikea mielessään kuvitella. Ja meren synkkä, raskas kohina, kun laine toisensa perästä syöksyi syvässä syvyydessä kalliorantaa vastaan, vaikutti korvaan samalla tavalla kuin itse paikka silmään – se ilmaisi lakkaamatonta, loppumatonta surua, johon osaksi sekaantui kauhua.

Vaikka ilta ei ollut vielä kovin myöhäinen, niin ei ollut mitään merkkiä, josta olisi voinut huomata, että tässä rappeutuneessa asunnossa oli elävä asukas; yhdestä ainoasta ikkunasta – vaikka siellä täällä seinissä, eri korkeudella ja eri välimatkojen päässä toisistaan, näkyi hyvinkin monta pientä ikkunaa ilman mitään järjestystä – pilkoitti hämärä valo.

"Tuossa", sanoi Ravenswood, "istuu ainoa miespalvelija, joka on jäänyt Ravenswoodin taloon; ja hyväpä, että edes hän on jäänyt, sillä muuten meillä ei olisi paljon toivoa saada valoa eikä lämmintä. Mutta ratsastakaa varovasti jäljestäni; tie on kapea, sille ei mahdu kahta hevosta rinnakkain."