Selma Lagerlöf - Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Jordeberga häipyi sitten näkyvistä ja he kulkivat Svedalaan ja Skabersjöhön ja takaisin yli Börringenin luostarin ja Häckebergan.

Poika sai nähdä tänä yhtenä päivänä enemmän kuin oli nähnyt ennen koko elinaikanaan.

Kun villihanhet tapasivat kesyjä hanhia, oli heillä kaikkein hauskinta. He lensivät silloin hyvin hitaasti ja huusivat: "Nyt mennään tuntureille! Tuletteko mukaan? Tuletteko mukaan?"

Mutta kesyt hanhet vastasivat: "Talvi on vielä maassa. Olette liian aikaisin liikkeellä. Palatkaa takaisin! Palatkaa takaisin!"

Villihanhet laskeutuivat alas, jotta ääni kuuluisi paremmin, ja huusivat: "Tulkaa mukaan, niin opetamme teitä lentämään ja uimaan."

Siitä kesyt hanhet suuttuivat eivätkä vastanneet.

Mutta villihanhet laskeutuivat vielä alemma, niin että melkein hipoivat maata, ja sitten he kohosivat niin nuolen nopeasti, kuin olisivat kauheasti säikähtäneet. "Oi joi joi!" huusivat he. "Eiväthän ne olleetkaan hanhia. Nehän olivat vain lampaita."

Maassa olijat raivostuivat ja huusivat: "Kuula teihin sattukoon, jok'ainoaan, jok'ainoaan!"

Kun poika kuuli kaiken tämän leikinlaskun, hän nauroi. Silloin hän muisti, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja nyt hän itki. Mutta hetken päästä hän taas nauroi.

Ei koskaan hän ollut mennyt niin hyvää vauhtia, vaikka hän aina oli mielellään ratsastanut nopeasti ja hurjasti. Eikä hän tietysti koskaan ollut ajatellut, että ylhäällä ilmassa voisi tuntua niin raittiilta kuin siellä tuntui ja että sinne kohoaisi maasta niin hyvä mullan ja pihkan tuoksu. Eikä hän ollut ajatellut sitäkään, miltä tuntuisi kulkea näin korkealla maasta. Mutta oli niinkuin olisi lentänyt pois suruista ja murheista kaikenmoisista, mitä vain ajatella voi.

Suuri kesy hanhikukko, joka oli seurannut villihanhia ilmaan, oli hyvin ylpeä siitä, että sai lentää edestakaisin Söderslättin yli villihanhien seurassa ja tehdä kesyistä pilaa. Mutta kuinka onnellinen hän olikin, ei hän kuitenkaan voinut sille mitään, että häntä iltapäivällä alkoi uuvuttaa. Hän koetti hengittää syvempään ja liikuttaa siipiään nopeammin, mutta sittenkin hän jäi useita hanhenpituuksia muita jäljemmäksi.

Kun ne hanhet, jotka lensivät viimeisinä, huomasivat, että kesy hanhi ei voinut seurata mukana, he alkoivat huutaa sille hanhelle, joka kulki kiilan kärjessä ja johti kulkuetta: "Akka Kebnekaiselainen!" – "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. "Valkoinen jää perään. Valkoinen jää perään." – "Sanokaa, että on helpompi lentää nopeasti kuin hitaasti", huusi johtajahanhi ja painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

Hanhikukko koetti kyllä seurata neuvoa ja lisätä vauhtia, mutta siitä hän uupui niin, että vaipui leikattujen piilipuiden latvojen tasalle, jotka reunustivat peltoja ja niittyjä.

"Akka! Akka! Akka Kebnekaiselainen!" huusivat silloin ne, jotka lensivät viimeisinä ja huomasivat, kuinka tukalassa tilanteessa toinen oli. "Mitä te nyt taas tahdotte?" kysyi silloin johtajahanhi ja hänen äänensä kuulosti kauhean kärttyiseltä. "Valkoinen vaipuu maahan. Valkoinen vaipuu maahan." – "Sanokaa hänelle, että on helpompi lentää ylhäällä kuin alhaalla", huusi johtajahanhi. Eikä hän hiljentänyt vähääkään vauhtiaan, vaan painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

Hanhikukko koetti seurata tätäkin neuvoa, mutta kun hän yritti kohota korkeuteen, hän hengästyi niin, että rinta oli haljeta.

"Akka! Akka!" huusivat silloin ne, jotka lensivät viimeisinä. "Ettekö voi antaa minun lentää rauhassa?" kysyi johtajahanhi, ja se vaikutti vielä kärsimättömämmältä kuin ennen. "Valkoinen kohta putoaa. Valkoinen kohta putoaa." – "Sanokaa hänelle, että se, joka ei jaksa seurata mukana, saa palata kotiinsa!" huusi johtajahanhi. Eikä hänelle suinkaan juolahtanut mieleenkään hiljentää vauhtia, vaan hän painalsi eteenpäin niinkuin ennenkin.

"Vai niin, vai niinkö on laita", sanoi hanhikukko. Hän ymmärsi samassa, että villihanhilla ei ollut ajatustakaan ottaa häntä mukaansa Lappiin. Ne olivat vain leikillä houkutelleet hänet mukaansa.

Häntä harmitti aika tavalla, että voimat nyt pettivät eikä hän saanut näyttää noille maankulkijoille, että kesykin hanhi saattaa johonkin kelvata. Ja kaikista harmillisinta oli, että hän oli joutunut yhteen Akka Kebnekaiselaisen kanssa. Sillä vaikka hän olikin kesy hanhi, hän oli kuitenkin kuullut puhuttavan johtajahanhesta, jonka nimi oli Akka ja joka oli lähes sadan vuoden vanha. Häntä pidettiin niin suuressa arvossa, että kaikkein parhaiden villihanhien oli tapana liittyä hänen seuraansa. Mutta kukaan ei halveksinut kesyjä hanhia niinkuin Akka ja hänen parvensa, ja mielellään hän olisi tahtonut näyttää heille, että hän oli heidän vertaisensa.

Hän lensi hiljaa muiden perässä ja mietti itsekseen, kääntyisikö vai jatkaisi. Silloin sanoi yht'äkkiä tuo peukalopää, jota hän kantoi selässään: "Kuuleshan, Martti hanhikukko, sinä kai ymmärrät, että sinun, joka et koskaan ennen ole lentänyt, on mahdotonta seurata villihanhia aina Lappiin saakka. Etkö käänny kotiin, ennen kuin itsesi turmelet?"

Mutta tuo peukaloinen oli pahinta, mitä hanhikukko tiesi, ja tuskin hän oli käsittänyt, ettei se raukka uskonut hänen voivan tehdä tuota matkaa, kun hän jo päätti kestää. "Jos sinä vielä sanot sanankaan, niin minä heitän sinut ensimmäiseen savikuoppaan, jonka yli kuljemme", hän sanoi ja sai samassa suuttumuksestaan semmoiset voimat, että alkoi lentää melkein yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista muista.

Kauan hän ei kuitenkaan olisi voinut jatkaa tällä tavalla, mutta sitä ei tarvittukaan, sillä nyt laski aurinko nopeasti ja juuri auringon laskiessa hanhet painautuivat suoraan maahan. Ja ennen kuin poika ja hanhikukko tiesivätkään, he olivat tulleet Vombsjön rannalle.

"On kai tarkoitus yöpyä tähän", ajatteli poika ja hyppäsi hanhen selästä.

Hän seisoi kaitaisella hiekkarannalla, ja hänen edessään oli sangen suuri järvi. Järvi oli ruman näköinen, sillä se oli melkein kokonaan jääkuoren peitossa, joka oli mustunut ja epätasainen ja täynnä halkeamia ja reikiä, niinkuin kevätjää tavallisesti on. Jää veteli kyllä viimeisiä virsiään. Se oli jo irti maasta ja sen ympärillä oli leveä vyö mustaa, kirkasta vettä. Mutta siinä se kuitenkin vielä oli ja uhosi ympärilleen kylmyyttä ja talven kaameutta.

Toisella puolen järveä näkyi olevan aukeata ja valoisaa seutua, mutta siinä, mihin hanhet olivat laskeutuneet, oli synkkää kuusimetsää. Ja näytti siltä kuin olisi kuusimetsällä ollut voimaa sitoa talvi itseensä kiinni. Muualla kaikkialla oli maa paljaana, mutta havuisten kuusenoksien alla oli lunta, joka oli sulanut ja jäätynyt, niin että se oli kovaa kuin lasi.

Pojasta tuntui kuin hän olisi tullut erä- ja talvimaahan, ja häntä alkoi pelottaa niin, että hänen olisi tehnyt mieli huutaa täyttä kurkkua.

Hänen oli nälkä. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Mutta mistä hän saisi ruokaa? Maaliskuussa ei kasva mitään syötävää maassa eikä puissa.

Niin, mistä hän saisi ruokaa ja kuka antaisi hänelle yösijaa, ja kuka valmistaisi hänelle vuoteen, ja kuka lämmittäisi häntä takkansa ääressä, ja kuka suojelisi häntä pedoilta? Sillä nyt oli aurinko laskenut, ja järvi alkoi huokua kylmää ja taivaalta laskeutui pimeyttä ja hämärän kintereillä tuli kaameutta ja metsästä alkoi kuulua ritinää ja ratinaa.

Poissa oli nyt pojan ylhäällä ilmassa tuntema iloinen mieli, ja hädissään hän alkoi katsella matkatovereitaan. Eihän hänellä ollut ketään, johon turvautuisi.

Silloin hän näki, että hanhikukon laita oli vielä kehnommin kuin hänen. Se makasi samalla paikalla mihin oli laskeutunut ja näytti siltä kuin olisi tehnyt kuolemaa. Kaula oli retkallaan maata pitkin, silmät olivat kiinni ja hengitys oli vain hiljaista sihinää.