Selma Lagerlöf - Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Sitten miehet kulkivat suurten verstaiden läpi: purjeenompeluverstaan ja ankkuripajan, kone- ja puusepänverstaiden. He näkivät nostokoneet ja telakat, suuret varastohuoneet, tykkipihan, asehuoneen, pitkän köysipunomon ja suuren aution vanhan telakan, joka oli porattu kallioon. He menivät paalusilloille, missä sotalaivat seisoivat ankkurissa, nousivat laivoihin niinkuin kaksi vanhaa merikarhua, ihmetellen ja moittien, hyväksyen ja suuttuen.

Poika istui hyvässä turvassa puuhatun alla ja kuuli puhuttavan siitä, kuinka tällä paikalla oli tehty työtä ja taisteltu niiden laivastojen varustamiseksi, jotka olivat täältä lähteneet. Hän kuuli, kuinka veri ja henki oli pantu alttiiksi, kuinka viimeinenkin ropo oli uhrattu sotalaivain rakentamiseksi, kuinka nerokkaat miehet olivat ponnistaneet kaikki voimansa parantaakseen ja täydellistääkseen näitä laivoja, joissa oli ollut isänmaan turva. Kihosipa pojan silmään pari kertaa kyynelkin, kun hän kuuli kaikesta tästä puhuttavan. Ja hän oli iloinen, että sai siitä niin hyvin selkoa.

Kaikkein viimeksi he menivät avonaiselle pihalle, jossa vanhojen linjalaivain keulakuvat olivat asetetut näytteille. Ja merkillisempää näkyä poika ei ollut koskaan nähnyt, sillä kuvien kasvot olivat uskomattoman mahtavat ja pelottavat. Ne olivat täynnä sitä samaa henkeä, joka oli varustanut nuo suuret laivat. Ne edustivat toista aikaa kuin mitä hän itse eli. Hän tunsi kutistuvansa kokoon niiden edessä.

Mutta kun he tulivat sinne, sanoi pronssimies puu-ukolle: "Ota lakki päästäsi, Rosenbom, niiden edessä, jotka seisovat tässä. Ne ovat kaikki olleet taistelussa isänmaan puolesta."

Ja Rosenbom oli samoin kuin pronssimieskin unohtanut, minkä vuoksi hän oli lähtenyt tälle retkelle. Sen enempää ajattelematta hän nosti puuhatun päästään ja huusi:

"Nostan hattuani sille, joka valitsi sataman ja perusti veistämön ja uudisti laivaston, sille kuninkaalle, joka herätti eloon kaiken tämän."

"Kiitoksia, Rosenbom! Se oli hyvin sanottu. Rosenbom on rehti mies.

Mutta mikä tuo on, Rosenbom?"

Sillä siinä seisoi Niilo Holgerinpoika keskellä Rosenbomin kaljua päälakea. Mutta hän ei nyt enää pelännyt, vaan nosti valkoista lakkiaan ja huusi: "Eläköön pitkähuuli!"

Hän huusi niin, että heräsi. Ja silloin han huomasi suureksi hämmästyksekseen, että kaikki oli ollutkin unta ja että hän yhä makasi hanhien luona kirkon katolla.

Sunnuntaina huhtikuun 3. p: nä.

Seuraavana aamuna villihanhet lensivät meren saarelle syömään. He yhtyivät siellä muutamiin harmaihin hanhiin, ja nämä hämmästyivät nähdessään heidät, sillä he tiesivät hyvin, että heidän heimolaisensa villihanhet mieluimmin kulkevat sisämaan yli. He olivat uteliaita ja kyselivät kaikkea eivätkä tyytyneet vähempään kuin että villihanhet kertoivat siitä vainosta, jota olivat saaneet kärsiä Smirre ketun taholta. Kun he olivat lopettaneet, sanoi muuan harmaa hanhi, joka näkyi olevan yhtä vanha kuin itse Akka: "Oli suuri onnettomuus teille, että kettu karkotettiin pois omasta maastaan. Hän tulee varmaankin pitämään sanansa ja seuraamaan teitä aina Lappiin saakka. Jos minä olisin teidän sijassanne, en kulkisi pohjoista kohti Smoolannin kautta, vaan ulkotietä Öölantiin, niin että hän kokonaan haihtuu teidän jäljiltänne. Haihduttaaksenne hänet oikein pois on teidän viivyttävä pari päivää Öölannin eteläisessä niemessä. Siellä on riittävästi ruokaa ja riittävästi seuraa. En luule teidän katuvan, jos lennätte sinne."

Se oli todellakin viisas neuvo ja villihanhet päättivät seurata sitä. Niin pian kuin he olivat syöneet mahansa oikein täyteen, he alkoivat matkansa Öölantiin. Ei kukaan heistä ollut siellä ennen käynyt, mutta harmaa hanhi neuvoi heille hyviä tienviittoja. Heidän oli vain mentävä suoraan etelään, kunnes he tapaisivat suuren muuttolintutien, joka kulki Blekingen rannikon ulkopuolella. Kaikki linnut, jotka olivat talvehtineet lännen merissä ja joilla oli kesäasuntonsa Suomessa ja Venäjällä, lensivät sitä tietä, ja ne kävivät kaikki Öölannissa lepäämässä. Tienneuvojia ei tulisi puuttumaan.

Se päivä oli aivan tyven ja lämmin niinkuin kesäpäivä, ja sää oli siis mitä parhain merimatkan tekemistä varten. Ainoa arveluttava seikka oli se, että ilma ei ollut aivan kirkas, vaan että taivas oli harmaa ja pilvessä. Siellä täällä oli suuria pilvijoukkoja, jotka riippuivat aina veden pintaan saakka ja peittivät näköalan.

Kun matkamiehet tulivat saariston ulkopuolelle, levisi meri siinä niin tasaisena ja kirkkaana, että kun poika sattui katsahtamaan alas, hänestä näytti, että vesi oli kadonnut. Hänen allaan ei ollut enää mitään maata. Hänellä ei ollut ympärillään muuta kuin pilviä ja taivasta. Hänen päänsä meni aivan pyörälle ja hän puristautui hanhen selkään suuremman pelon valtaamana kuin silloin, kun hän istui siinä ensimmäistä kertaa. Oli niinkuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan: hänen täytyi pudota jollekin taholle.

Hänen tuli vielä pahempi olla, kun he tulivat suurelle lintutielle, josta harmaa hanhi oli puhunut. Sieltä tuli todellakin lauma lauman perästä ja kaikki lensivät aivan samaan suuntaan. Ne ikään kuin seurasivat viitoitettua väylää. Sieltä tuli sorsia ja harmaita hanhia, meriteeriä ja riskilöitä ja kuikkia ja alleja ja koskeloita ja uikkuja ja rantaharakoita ja mustatelkkiä. Mutta kun poika kumartui siihen suuntaan, missä meren olisi pitänyt olla, hän näki koko lintujonon kuvastuvan veteen. Mutta hän oli totta totisesti niin pyörällä päästään, ettei ymmärtänyt mitä näkemänsä oli, vaan hänestä tuntui, että kokonainen lintulauma tuli lentäen vatsa ylöspäin. Hän ei sitä kuitenkaan niin kovin ihmetellyt, sillä hän ei tiennyt itsekään, mikä oli ylöspäin ja mikä oli alaspäin.

Linnut olivat uuvuksissa ja halukkaita joutumaan perille. Ei heistä ainoakaan huutanut eikä sanonut hauskaa sanaa, ja se aiheutti, että kaikki tuntui niin merkillisen epätodelliselta.

"Ajatteles, jos me olemme matkustaneet pois maailmasta", hän sanoi itselleen. "Ajatteles, jos me olemme matkalla taivaaseen."

Hän ei nähnyt muuta kuin pilviä ja lintuja ympärillään. Hänestä alkoi näyttää mahdolliselta, että he kulkivat taivasta kohti. Hän ilostui ja aprikoi, mitä saisi nähdä tuolla ylhäällä. Huimaus katosi samassa. Hän ilostui niin ihmeesti siitä, että oli menossa taivaaseen ja että oli jättämässä maan.

Samassa hän kuuli pari laukausta pamahtavan ja näki pari pientä valkoista savupatsasta nousevan ilmaan.

Heti linnut tulivat levottomiksi. "Ampujia! Ampujia! Ampujia veneissä!" he huusivat. "Lentäkää ylös! Lentäkää pois!" Silloin poika vihdoinkin näki, että he yhäkin kulkivat merenpintaa pitkin ja että he eivät ollenkaan olleet taivaassa. Pitkässä rivissä oli pieniä veneitä, täynnä ampujia, jotka ampuivat laukauksia toinen toisensa perästä. Edellimmäiset lintulaumat eivät olleet huomanneet heitä ajoissa. He olivat kulkeneet liian alhaalla. Useita mustia ruumiita putoili mereen, ja joka kerta kun ruumis putosi, päästivät eläimet surkeita valitushuutoja.

Oli outoa sen, joka äsken oli luullut olevansa taivaassa, herätä semmoiseen kauhuun ja surkeuteen. Akka ampui korkeutta kohti niin suoraan kuin vain pääsi, ja sitten painoi lauma menemään nopeinta vauhtiaan. Villihanhet pääsivät eheinä pakoon, mutta poika ei tahtonut voida tointua hämmästyksestään. Ajatella, että oli niitä, jotka voivat ampua semmoisia kuin Akka ja Yksi ja Kaksi ja hanhikukko ja kaikki muut. Ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä tekivät.

Sitten kuljettiin taas eteenpäin tyynessä ilmassa, ja oli hiljaista niinkuin äsken, paitsi että muutamat uupuneet linnut vain silloin tällöin huusivat: "Emmekö ole kohta perillä? Oletteko varmat siitä, että menemme oikeaan suuntaan?" Tähän vastasivat ne, jotka lensivät etunenässä: "Me menemme suoraan Öölantiin, suoraan Öölantiin."