Вальтер Скотт - Ylämaan leski

Ei näkynyt merkkiäkään kaalimaasta, joka tavallisesti kuuluu viheliäisimpiinkin hökkeleihin, ja elollista emme nähneet muuta kuin mökin katolla pureskelevan kilin ja jonkun matkan päässä sen emon käymässä laitumella tammen ja Awe-joen keskivaiheilla.

"Mikä mies" – en voinut olla huudahtamatta – "onkaan voinut tehdä kyllin suurta syntiä, ansaitakseen noin kurjan asunnon!"

"Syntiä kylliksi", sanoi Donald MacLeish, puoleksi pidättäen ähkäyksen, "ja kurjuuttakin kylliksi, sen Jumala tietää. Eikä se minkään miehen asunto olekaan, vaan vaimoihmisen."

"Vaimon!" toistin minä. "Noin yksinäisessä paikassa! Millainen nainen se lieneekään?"

"Tulkaahan tänne, armollinen rouva, niin saatte itse päättää", sanoi

Donald.

Ja edettyämme muutaman askeleen ja käännyttyämme äkkiä vasemmalle saimme näkyviimme päinvastaisen puolen leveärintaisesta jättiläistammesta kuin ollessamme sitä äsken lähenemässä.

"Jos hän pitää vanhan tapansa, niin hän on tuolla tähän aikaan päivästä", virkkoi Donald, mutta vaikeni samassa ja osotti sormellaan, ikäänkuin peljäten tulevansa kuulluksi.

Katsoessani huomasin – ja hiukan pelonsekaisin tuntein – naisolennon istumassa tammen juurella, pää kumarassa, kädet ristiin liitettyinä ja tumma linnikko heitettynä pään yli, ihan kuten Judah esitetään syrialaisissa mitaleissa istumassa palmupuunsa alla. Minuun tarttui se arka kunnioitus, jota oppaani näytti tuntevan tätä yksinäistä olentoa kohtaan, enkä ajatellutkaan lähestyä häntä paremmin tarkatakseni, ennen kuin olin luonut kysyvän katseen Donaldiin. Tämä vastasi siihen puolittain kuiskaten: "Hän on ollut järkiään paha nainen, armollinen rouva."

"Järjiltään, sanotte", vastasin minä, kuullen vajavasti. "Sitte hän kenties onkin vaarallinen?"

"Ei – hän ei ole järjiltään", selitti Donald. "Silloin hän ehkä kyllä olisi onnellisempi kuin tänällään – vaikka ajatellessaan, mitä hän on tehnyt ja pannut tapahtumaan mieluummin kuin hiuskarvankaan vertaa peräytynyt omasta häijystä sisustaan, hän ei varmaankaan voi olla varsin tasaisellakaan mielellä. Mutta hän ei ole hullu eikä ilkijuoninen; ja kuitenkin, hyvä rouva, on luullakseni parasta, ettette mene lähemmäksi häntä."

Ja sitte hän muutamin kiireisin sanoin tutustutti minut tarinaan, jonka tässä kerron yksityiskohtaisemmin. Kuuntelin selostusta sekä kauhistuneesti että myötätuntoisesti, ja tämä vaikutelma houkutti minua lähenemään kärsivää ja lausumaan hänelle lohdun tai oikeammin säälin sanoja, mutta samalla pelotti minua siitä aikeesta.

Sama vaikutelma olikin häntä kohtaan vallitsevana ympäristön ylämaalaisten kesken. Heidän silmissään oli Elspat MacTavish – eli Puun Vaimo, kuten he häntä nimittivät – samanlainen olento kuin kreikkalaisten keskuudessa raivotarten ahdistamat ihmiset, jotka suurten rikoksiensa johdosta kokivat sielullisia tuskia. Kreikkalaisethan pitivät Oresteen ja Oidipoksen kaltaisia onnettomia vähemmin tahallisina rikkomustensa tekijöinä kuin tahdottomina välikappaleina, joilla Sallimuksen kauheita säännöksiä oli pantu täytäntöön, ja heidän herättämäänsä pelkoon yhtyi kunnioitusta.

Edelleen kuulin Donald MacLeishiltä, että jonkun verran pelkäiltiin huonon onnen seuraavan niitä, jotka rohkenivat liiaksi lähestyä tai häiritä noin sanomattoman onnettoman olennon kaameata yksinäisyyttä. Oletettiin, että jokaisen joka lähestyi häntä, täytyi jossain kohden kokea hänen kurjuutensa tartuntaa.

Hiukan vastahakoisesti siis näki Donald minun valmistautuvan pääsemään lähemmällä katsomaan kärsivää, ja yhtä haluttomasti läksi hän auttamaan minua, laskeutuessani hyvin epätasaista polkua myöten. Luullakseni hänen huolenpitonsa minusta voitti muutamia hänen omassa povessaan heränneitä raskaita tunteita, jotka ennustivat tämän palveluksen tuottavan rampautumista hevosille, sokkonaulojen kirpoamista, kumoonajoja ja muita kyytimiehen elämän vaaranmahdollisuuksia.

En ole varma, tokko oma rohkeuteni olisi saattanut minut niin lähelle Elspatia, jollei hän olisi tullut mukaan. Vanhuksen kasvoilla kuvastui toivottoman ja musertavan murheen jäykkä ilme, johon yhtyi katumus taistelemassa ylpeyttä vastaan, tämän yrittäessä salata sitä. Hän kenties arvasi, että hänen harvinaisesta tarinastaan johtunut uteliaisuus minut sai tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä – ja hän ei voinut olla hyvillään siitä, että matkalaisen huvikkeen aiheena oli ollut sellainen kohtalo kuin hänen.

Mutta hän ei katsonut minuun hämillään, vaan halveksivasti. Maailman ja kaikkien sen lasten mielipide ei voinut hivenelläkään lisätä tai vähentää hänen kurjuutensa kuormaa, ja hän näytti yhtä välinpitämättömältä minun tuijotettavanani kuin olisi hän ollut hengetön ruumis tai marmoripatsas, jollen ota lukuun puolinaista hymyä, joka näytti ilmaisevan pelkällä tuskansa suuruudella tavallisten inhimillisten asiain piirin yläpuolelle temmatun olennon ylenkatsetta.

Elspat oli keskimittaa pitempi; hänen harmaantuneet hiuksensa olivat vielä runsaat, ja ne olivat olleet sysimustat. Samanväriset olivat silmät, joissa hehkui järkytettyä mieltä osottava hurja ja rauhaton kiilto, ankarain ja jäykkäin kasvonpiirteiden vastakohtana. Tukka oli jonkun verran siroutta ajatellen kierretty hopeaneulan ympäri, ja tumma linnikko oli tavallaan aistikkaasti heitetty ylle, vaikka ainekset olivat mitä tavallisinta lajia.

Tuijotin tähän syyllisyyden ja kovan onnen uhriin, kunnes minua hävetti jäädä vaiti. Vaikka olin epävarma, miten puhuttelisin häntä, aloin kuitenkin ilmaista kummastustani siitä, että hän oli valinnut näin aution ja surkuteltavan asuinpaikan.

Hän keskeytti nämä myötätunnon ilmaukset vastaten ankaralla äänellä, vähääkään muuttamatta katsantoansa taikka asentoaan:

"Muukalaisen tytär, hän on kertonut sinulle tarinani."

Huomautus vaiensi minut heti. Tunsin, kuinka mitättömältä täytyi kaiken maallisen mukavuuden tuntua sielussa, jolla oli haudottavanaan sellaisia asioita kuin hänellä.

Yrittämättä uudestaan alottaa keskustelua otin kukkarostani kultarahan, sillä Donald oli huomauttanut, että hän eli almuista. Odotin hänen ojentavan kätensä ottamaan sitä. Mutta hän ei vastaanottanut eikä hyljännyt lahjaa – hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan, vaikka se luultavasti oli kahtakymmentä vertaa suurempiarvoinen kuin hänelle tavallisesti tarjottiin.

Minun oli pakko laskea se hänen helmaansa, samalla tullen ehdottomasti virkkaneeksi: "Antakoon teille Jumala anteeksi ja lohduttakoon teitä!"

En milloinkaan unohda katsetta, jonka hän loi taivasta kohti, enkä äänensointua, jolla hän huudahti sananmukaisesti ihan niinkuin vanha ystäväni John Hume runossaan:

"Kaunoiseni – sankarini!"

Se oli luonnon kieltä ja kumpusi yksinäisen äidin sydämestä kuten lahjakkaan runoilijan mielikuvituksesta, tämän kuvatessa soveliain ilmauksin Lady Randolphin murhetta.

Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.

Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen, jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.

Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle taikka molemmille.