Максим Горький - Kertomuksia I

"Ei ollut sitä mustalaisleiriä, joka ei olis häntä tuntenut tai hänestä kuullut. Hän ei rakastanut muuta kuin hevosia, eikä niitäkään kovin kauan yhtä mittaa: ratsasteli jonkun aikaa ja möi sitten, mutta rahat – ota ken hyvänsä. Ei ollut hänellä mitään, mistä hän ei olis raatsinut luopua. Jos olisit tarvinnut hänen sydäntään, niin itse hän sen olisi rinnastaan reväissyt ja antanut sulle, jos vaan sulle siitä mitä hyötyä. Semmoinen mies oli Loiko, kotkaseni!

"Meidän leiri oli siihen aikaan Bukovinassa. Siitä on nyt kymmenkunta vuotta. Kerran yöllä – se oli tuossa kevätpuoleen, minä muistan sen, – istuttiin me yhdessä: minä, ja Taneli, se, joka oli käynyt sotaa yhdessä Kossuthin kanssa, vanha Nur ja kaikki muut ja Radda, Tanelin tytär.

"Tunnethan sinä minun Nonkani? Prinsessa kerrassaan! Mutta Raddaa ei sovi häneen verratakaan, liian suuri kunnia Nonkalle. Hänestä, siitä Raddasta, on mahdoton sanoin mitään sanoakaan. Viululla kukaties voisi soittaa, kuinka kaunis hän oli, mutta ei siihenkään pystyisi muu kun se, jolle viulu on yhtä tuttu kuin oma sydän.

"Monen pojan sydämen se tyttö oli piloille polttanut, voi sentään, kuinka monen! Moravan rannalla kerran muuan magnaati, vanha, juureva herra, sattui hänet näkemään, näki ja hämmästyi kovin. Istuu ratsunsa seljässä mies ja vapisee kuin horkassa. Kaunis oli tuo vanha herra, kaunis kuin piru pyhäpäivänä: takki kullan kirjoissa, vyöllä miekka… hevonen kun vaan maahan polkaisee… niin jo kiiltokivissä säilä säihkyy kuin salama… lakki vaaleansinistä samettia, kuin taivasta palanen, – ylen oli uljas vanha hospodaari! Hän katseli Raddaa katselemistaan, eikä aikaakaan, niin jo virkkaa: Hei! Anna suuta, tyttö! Saat rahaa kukkaron täyden. – Tyttö se vaan selkänsä käänsi. – Anna anteeksi, jos mieles pahoitin; katsahda edes leppeämmin, – näin se kerrassaan talttui mahtava magnaati ja heitti kukkaron hänen jalkoihinsa, ja suuri olikin kukkaro, veli hyvä! Tyttö se vaan noin niinkuin ohimennen potkaisi kukkaron rapakkoon. Sen pituinen se.

" – 'Senkin tyttö!' – huokasi hospodaari, iski ruoskalla ratsua, ja pölypilvenä mies katosi.

"Huomenissa tuli uudestaan. – Kuka tytön isä? pauhaa hän kuin mikä ukkonen pitkin leiriä. Taneli astui esiin. – Myö mulle tyttösi, maksoi mitä maksoi! Mutta Taneli se sanoa paukautti: Herrat ne vaan kaikkea kaupittelevat, sioista ruveten hamaan omaan-tuntoon, mutta minä olen ollut sodassa Kossuthin kanssa enkä pidä kaupan yhtään mitään! – Pahasti parkaisi silloin vanha herra ja oli vetää miekkansa, mutta samassa pisti joku meidän miehistä palavan taulanpalan ratsun korvaan, ja niin hänet hepo kiidätti pois. Me pantiin teltat kokoon ja siirryttiin muuanne. Kuljetaan tuosta päivä, mitäpä toinenkin – jo saavutti! – Kuulkaa, – huutaa hän, kautta Jumalan ja teidän itsenne minä vannon, että omatunto on minulla puhdas. Tytön kun vaimoksi mulle antanette, niin puolekkain panen teidän kanssanne kaikki, mitä minulla on. Ylen on äijä mulla rikkautta! – Tulena hehkuu mies ja satulassa heiluu kuin merenruoko. Meidän miehet miettimään.

" – 'Mitäs sanot, tytär?' – virkkoi viiksihinsä Taneli.

" – 'Jos naaraskotka korpin pesään pyrähtäisi, mikä hänestä tulisi?' – Näin kysäisi Radda meiltä.

"Nauramaan ratkes Taneli ja me muut kanssa.

" – 'Hyvin lausuit, tyttäreni! Kuulithan, hospodaari! Hukkaan sulta meni hyvät humalat. Kysy kyyhkysiä; ne ovat taipuvaisempia.' "Ja niin lähdettiin edelleen.

"Mutta hospodaari sieppasi lakkinsa ja paiskasi sen maahan ja ratsasti pois, ratsasti, niin että maa tömisi. Sellainen oli Radda, kotkaseni.

"Niin. Istutaan sitä sitten kerran yöllä nuotiolla, niin – äkkiä alkaa soittoa kuulua arolta. Sitä soittoa! Veri siitä suonissa kiehahti, ja ihan se niinkuin olis minne maanitellut. Kaikista meistä tuntui kuin tuota soittoa kuullessa tekisi mieli jotain sellaista, jonka perästä ei enää maksa elääkään tai jos eläisi, niin kaiken maailman keisarina eläisi, – sellaista oli se soitto, kotkaseni!

"Se läheni lähenemistään. Ei aikaakaan, niin jo ajaikse pimeästä näkyviin ratsu. Seljässä istuu mies, viulua soitellen, ja tulee meitä kohti. Nuotion ääreen hän pysähtyi, lakkasi soittamasta ja katseli meitä myhäillen.

" – 'Kas, Zobár, sinäkö!' – huusi Taneli iloissansa. Niin, se oli justiin se Loiko Zobár.

"Miehellä viikset ihan olkapäillä, ja siinä ne yhtyvät hivuskutreihin, mustiin ja kiiltäviin kuin damaskiteräs; silmät välkkyvät kuin taivaalla tähdet, mutta kun myhäilee mies, niin ihan aurinko paistaa, jumaliste! Siltä näytti kuin olis hän ja ratsu taottu yhdestä ainoasta raudankappaleesta. Siinä hän seisoo veripunaisena nuotion valossa, naurahtelee ja hampaat välkkyy. Vie minut vihoviimeinen tuho ja turmio, ellen minä rakastanut häntä kuin omaa itseäni, ennenkuin mies oli minulle sanaakaan sanonut tai edes huomannut, että minunkin moiseni on olemassa tässä matoisessa maailmassa.

"Sellainen oli se mies, kotkaseni! Hän kun silmiisi katsahtaa, niin samassa sydämesi vangiksi ottaa, etkä sitä yhtään häpeä, vieläpä ylpeilet siitä. Semmoisen miehen kanssa tulee itsekin paremmaksi kerrassaan. Harvassa on moisia miehiä. Ja hyvä niin. Kovin jos olis paljo hyvää maailmassa, niin eihän sitä hyvää hyväksi huomaiskaan. Niinpä niin! Mutta kuulehan vielä, kun juttelen.

"Radda sanoo: – Hyvin soittelet, Loiko! Ken sulle viulun teki, niin heleän ja herkän? – Zobár naurahtaa: itse minä sen tein, enkä sitä puusta tehnytkään, vaan nuoren tytön rinnasta rakensin, tytön, jota kovasti rakastin, ja kieletkin mä hänen sydämestään punoin. Vielä hiukan valehtelee viulu, mutta kyllä mulla käyrä kädessä on kohdallaan. Näethän!

"Miehinen mies, tietty se, koettaa kerrassaan häikäistä tytöltä silmät, jott'ei niistä sydän syttyisi, vaan että tyttö itse sua ikävöisi. Niin se Loikokin. Mutta erehtyipäs tällä erää. Radda kääntyi pois ja virkkoi, haukotellen: 'Kuulin Zobária kehuttavan viisaaksi ja sukkelaksi. Turhia puhuvat ihmiset.' Ja niin hän läksi loitommas.

" – 'Vai on sulla, ylpeä ympynen, niin terävät hampaat!' lausui Loiko. Silmä iski tulta, ja hän astui alas ratsultansa. 'Terve, veljet! Tulin vieraisin teille.'

" – 'Terve tultua, kotka!' – vastasi Taneli. Suuta siinä suihkattiin, haasteltiin ja käytiin maata… Sikeästi nukuttiinkin. Aamu kun tuli, niin kas! Siteessähän on Zobárilla pää. Mistä se? Hevonen potkaisi, miehen maatessa.

"Vai niin vainen! Ymmärrettiinhän me, mikä se semmoinen hepo oli. Viiksiin myhähdeltiin vaan, ja myhähti se Tanelikin. Eikös sitten Loiko ollut Raddan veroinen? Huihai! Oli tyttö miten kaunis hyvänsä, mutta ahdas on hänellä mieli ja kapea kanssa. Ripusta hänelle vaikka leiviskä kultaa kaulaan, ei hän tuostaan parane. No niin.

"Elettiin sitten kotvanen niissä seuduin, ja hyvin meillä siihen aikaan asiat kävivätkin. Zobár oli mukana. Siinä sitä sitten toveri! Viisas oli kuin vanha mies ja tiesi vaikka mitä. Kirjaakin osasi lukea, pani venäät sekä unkarit. Ja kun se mies alkaa tarinoida, niin vaikk'ei unta oliskaan; yhä vaan kuuntelis häntä. Mutta kun soittamaan rupeaa, niin lyököön minut ukkonen ihan tähän paikkaan, jos maailmassa kukaan muu osaa soittaa sillä lailla kuin Zobár! Kun pyyhkäisi käyrällään kieliä kerran, niin sydän sykähtää; pyyhkäisi toisen, niin jo hiukenee sydän, mutta hän soittelee vaan ja myhäilee. Teki mieli sekä nauraa että itkeä, kuunnellessa hänen laulujansa. Tuossa juuri joku käyrän alla vaikeroi ja apua pyytää, ja silloin viiltää sydäntä, viiltää kuin puukolla. Äkkiä taas aro lähtee taivaalle tarinoita kertomaan, hiljaisia tarinoita, surumielisiä. Tuossa taas tyttönen itkee, soreata poikaa saatellen, ja sorea poika kutsuu tyttöä arolle: siellä kohdataan. – Ja äkkiä – hei! Ukkosena pauhaa uljas, vapaa laulu, ja luulis, että nyt, ihan nyt itse aurinkokin lähtee taivaalla tanssimaan moisen laulun tahdissa. Semmoista se oli, kotkaseni.