Максим Горький - Kolme kertomusta

"Onko se tarkoitettu minulle?" kysyi sotamies.

"Kyllä."

"No, mitä sinä tahdot sillä sanoa?"

"En mitään… se johtui vain kiireessä mieleeni."

"He, vuotapas! Mitä sinulla on hampaasi kolossa? Mikä se honka on?"

Paistaja ei vastannut mitään, vaan rupesi innokkaasti häärimään uunin kanssa. Hän heitteli sisään keitetyt rinkilät sekä otti ulos jo paistuneet ja viskeli ne melulla lattialle, jossa poikaset pujottelivat niitä niininauhoihin. Hän näytti tykkänään unhottaneen sekä sotamiehen että keskustelunsa. Mutta sotamies kävi yht'äkkiä kovin levottomaksi. Hän nousi ylös ja meni uunin viereen, missä oli vähältä saada nyhjäyksen rintaansa leipälapion varresta, joka hermostuneesti heilui ilmassa.

"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä oikein tarkoitat! Sinä olet loukannut minua… Minua ei kykene kukaan vastustamaan… kuuletto sinä, ei kukaan! Ja sinä tulet minulle sanomaan semmoisia hävyttömiä sanoja…"

Hän näytti loukkaantuneen oikein todenperäisesti. Kenties ei hänellä ollutkaan mitään muuta ylvästelemistä kuin naisten hullaamiskykynsä; kenties oli se hänessä ainoa elinvoima, joka sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi ihmiseksi.

Löytyy ihmisiä, joille ruumiillinen taikka henkinen sairaus, joka heitä vaivaa, on paras ja arvokkain elämässä. He laahaavat sitä mukanansa koko elämänsä ajan, elävät yksinomaan siinä, saavat ravintonsa siitä, valittavat sitä muille ja siten kääntävät huomion itseensä, saavuttavat toisten ihmisten osanottavaisuuden, ja se on ainoa, josta he välittävät. Ota heistä tämä sairaus, paranna heidät, niin he tulevat onnettomiksi sentähden, että menettävät ainoan elämänharrastuksensa ja jäävät aivan tyhjiksi. Ihmisen elämä on toisinaan niin köyhää, että hän tahtomattaan joutuu pitämään virheitänsä hyveinä ja elämään niissä, – valhettelematta voi sanoa, että ihmiset joskus tulevat henkisesti raajarikoiksi pelkästä ikävystymisestä.

Sotamies oli, kuten sanottu, vakavasti loukkaantunut sekä kävi yhä paistajan kimppuun huutaen:

"Sinun täytyy sanoa, mitä sinä tarkoitat?"

"No, sanon sen!" vastasi tämä nopeasti.

"Sano sitte!"

"Tunnetko Tanjaa?"

"Tunnen, – kuinka niin?"

"Häntä minä tarkoitan! Koeta kykyäs häneen!"

"Pyh, se kai on pikkuasia minulle!"

"Saadaan nähdä!"

"Sinä saat nähdä! Ha, ha, ha!"

"Saat rukkaset…!"

"Kuukauden sisässä on hän minun!"

"Semmoinen lörpöttelijä, sotamies."

"Neljässätoista päivässä! Minä näytän teille… Onpahan otuskin tuo Tanja, pyh!"

"Mene tiehes täältä… olet tiellä!"

"Neljässätoista päivässä on kaikki valmista."

"Lähde siitä, sanon minä!"

Paistaja raivostui ja löi leipälapiolla sotamiestä. Tämä vetäytyi säpsähtäen taaksepäin, katsahti meihin, oli vaiti silmänräpäyksen ajan ja sanoi sitte matalalla, onnettomuutta ennustavalla äänellä: "No, hyvä!" sekä meni sen jälkeen matkaansa.

Riidan aikana olimme me toiset olleet hiljaa ja kuunnelleet hartaasti. Mutta heti, kun sotamies oli mennyt, rupesimme kovaäänisesti ja vilkkaasti puhelemaan.

"Nyt sinä teit tuhoja, Pavel!" sanoi joku paistajalle.

"Tuki kitas ja hoida asias!" tiuskasi tämä vihoissaan.

Älysimme, että sotamies oli saanut iskun arimpaan paikkaansa ja että Tanjaa uhkasi vaara. Mutta samalla tunsimme hauskaa, jännittävää uteliaisuutta: – kuinkahan tässä tulee käymään? Mahtaakohan Tanja kyetä vastustamaan sotamiestä? Melkein kaikki puhkesimme lopulta vakuutuksen:

"Tanjako? Kyllä hänessä on vastustusvoimaa! Häntä ei otetakaan paljain käsin!"

Tunsimme vastaansanomatonta halua koetella epäjumalamme voimaa ja luotettavaisuutta sekä yritimme innokkaasti vakuutella toisillemme, että hän tulisi eroamaan voittajana temmellyksestä. Jopa meistä tuntui, ett'emme olleet oikein riittävästi kiihottaneet sotamiestä, vaan että hän saattaisi ehkä unhottaakin riidan, ellemme vielä enemmän ärsyttäisi hänen itserakkauttansa. Siitä päivästä saakka elimme eräänlaisessa hermostuneena odotustilassa, jommoista emme koskaan ennen olleet kokeneet. Riitelimme päivät päästänsä ja siten ikäänkuin teroitimme ymmärrystämme, tulimme kielevämmiksi ja opeimme paremmin lausumaan ajatuksemme. Tuntui siltä kuin pelaisimme paholaisen kanssa rohkeata peliä, jossa panoksena meidän puoleltamme oli Tanja. Ja kun toisilta sokerileipureilta kuulimme, että sotamies oli ruvennut oikein uhka tavalla hakkailemaan "meidän Tanjaa", tunsimme kutittavaa mielihyvän tunnetta, ja jännityksemme tuli lopulta niin suureksi, ett'emme edes huomanneet, kuinka mestari, käyttäen hyväkseen kiihotustilaamme, lisäsi työtaakkaamme neljällätoista taikinapuudalla vuorokaudessa. Työ ei näyttänyt meitä enää väsyttävänkään. Tanjan nimi oli päivät pitkään huulillamme ja aamusin odotimme häntä omituisen kiihkeästi. Emme olisi oudoksuneet, vaikka hän yht'äkkiä olisi astunut sisään, ei enää entisenä Tanjana, vaan kokonaan vieraana ihmisenä.

Emme puhuneet hänelle mitään riidasta. Emme myöskään mitään kyselleet, vaan kohtelimme häntä kuten ennenkin, ystävällisesti ja sydämellisesti. Suhteeseemme häneen ja entisiin tunteisiimme oli kuitenkin hiipinyt jotain uutta ja vierasta: – kalvaavaa uteliaisuutta, terävää ja kylmää kuin teräsveitsi…

"Tänään on aika täysi, veljet!" sanoi paistaja eräänä aamuna työhön ryhtyessään.

Tiesimme sen aivan hyvin ilman hänen muistutustaankin, mutta kumminkin hätkähdimme.

"Katselkaa Tanjaa tarkasti, – hän on kohta täällä!" sanoi hän. Joku toinen virkahti säälivällä äänellä:

"Nähneekö tuota silmillä?"

Sitte me taasen rupesimme riitelemään, kiukkuisesti ja rähisten. Tänään vihdoinkin saisimme tietää, kuinka puhdas ja lialle vastustuskykyinen oli se astia, johon olimme kätkeneet paraan, mitä omasimme. Vasta tänä aamuna oikein tunsimme, että pelasimme korkeata peliä ja että tämän puhtauskokeen kautta saattaisimme menettää epäjumalamme ainiaaksi. Joka päivä olimme kuulleet, että sotamies ahdisteli yksipäisesti Tanjaa, mutta miten olikaan, ei kukaan ollut tullut kysyneeksi tytöltä, miten hän suoriutui taistelussa. Joka aamu säännöllisesti, kuten ennenkin, oli hän saapunut rinkilöitänsä noutamaan, ollen aina entisen kaltainen.

Myöskin tänä päivänä kuulimme hänen äänensä:

"Vankiraukat! Minä olen täällä…"

Kiiruhdimme avaamaan, mutta kun hän tuli sisään, otimme me hänet vastaan – vastoin tavallisuutta – vaijeten. Tirkistelimme lakkaamatta häneen emmekä tienneet mitä meidän tuli sanoa taikka kysyä. Synkässä rivissä, sanaa sanomatta seisoimme Tanjan edessä. Hän silminnähtävästi hämmästyi tästä tavattomasta vastaanotosta; – vilahdukselta huomasimme, että hän kalpeni, kävi levottomaksi ja hämilleen sekä vihdoin kysyi pakollisella äänenpainolla:

"Mika teidän on?.. Minkätähden olette niin merkillisiä?"

"Entä itsesi?" kysyi paistaja synkästi.

"Minunko? – mikä minun olisi?"

"E-ei… mikään…"

"No niin… anna sitte pian rinkilät!"

Ei koskaan ennen ollut hänellä ollut näin kiirettä.

"Ehditäänpä tässä!" sanoi paistaja liikkumatta paikastaan ja kääntämättä silmiään hänestä.

Mutta silloin pyörähti tyttö ympäri ja puikahti vikkelästi ulos.

Paistaja otti lapion ja, kääntyen uuniin päin, sanoi tyynesti:

"Näyttää olevan valmista!.. Kirottu sotamies… sellainen lurjus…"

Ikäänkuin lammaslauma tungeksimme tyrkkien toisiamme pöytämme ääreen, istuimme alas hiljaa ja ryhdyimme haluttomasti työhön. Yht'äkkiä alotti muuan:

"Kenties Tanja kuitenkin…"

"Hiljaa! Siitä ei enää puhuta!" räyskäsi paistaja.