Герберт Уэллс - Ilmasota - Tulevaisuuden kuvaus

Bert koettelikin päällisin puolin useita ammatteja perätysten – hän oli juoksupoikana vaatemyymälässä ja rohdoskaupassa, erään lääkärin ovenvartijana, kaasujohtojen asettajan nuorempana apulaisena, osoitteiden kirjoittajana, maidonkuljettajan apulaisena, sauvapoikana golf-kentillä ja joutui lopulta polkupyöräkauppaan. Viimeksi mainittu paikka nähtävästi tyydytti hänen edistysmielistä luonnettaan. Hänen esimiehensä, nimeltään Grubb, oli rohkeasieluinen nuori mies, joka päivisin kulki kasvot tuhraantuneina ja iltaisin osoitti taiteellisia harrastuksia; hän uneksi myöskin uudesta pyöräketjusta, jolle aikoi hakea patentin. Bertin mielestä hän oli oikea gentlemanin esikuva. Hän vuokrasi polkupyöriä, joiden veroisia likaisuudessa ja vaarallisuudessa ei saattanut tavata koko Etelä-Englannissa, ja puolusteli niitä hämmästyttävän lämpimästi. Bert ja hän tulivat toimeen varsin hyvin. Bert perehtyi ammattiinsa, kehittyi melkein sirkusratsastajaksi – osasi ajaa peninkulmamääriä polkupyörillä, jotka toisten alla olisivat heti hajonneet kappaleiksi – rupesi päivätyön päätyttyä pesemään kasvonsa ja toisinaan kaulansakin ja tuhlasi säästönsä merkillisiin kauluksiin ja kaulahuiveihin, paperosseihin ja pikakirjoituskursseihin.

Välistä hän käväisi Tomin luona, näyttäen niin komealta ja puhellen niin loistavasti, että Tom ja Jessica, joilla kummallakin oli luontainen taipumus kunnioittaa kaikkea, joutuivat aivan ymmälleen.

"Se on yritteliäs poika, tuo Bert", sanoi Tom. "Se taitaa jos jotakin."

"Kunhan ei vaan taitaisi liikoja", huomautti Jessica, joka osasi erottaa rajat.

"Semmoinen se on aikakin, eteenpäin rynnistetään yhtä mittaa", sanoi Tom. "Uusia pottuja, ja oikeita englantilaisia; tätä menoa jos jatkuu, niin maaliskuussa niitä jo saadaan. Mokomaa en ole koskaan nähnyt. Huomasitkos hänen eilisen kaulaliinansa?"

"Se ei sopinut hänelle, Tom. Se oli herrasliina. Hän ei piisannut sille – muulta asultaan. Ei sellainen sovi…"

Sitten Bert hankki äkkiä polkupyöräilijän puvun lakkeineen, merkkeineen ja kaikkineen. Ja kun näki hänen Grubbin kera ajavan Brightoniin ja takaisin – pää kumarassa, ohjaustangon – kahva alas kierrettynä, selkäranka kaarena – niin aukenivatpa silmät tajuamaan Smallwaysien mahdollisuuksia.

Yritteliästä aikaa!

Ukko Smallways istui lieden ääressä mutisten menneiden päivien suuruudesta, vanhasta Sir Peteristä, joka käväisi vaunuillaan Brightonissa kahdeksassakolmatta tunnissa, vanhan Sir Peterin valkoisista silinterihatuista, Lady Bonesta, joka ei milloinkaan koskettanut jalallaan maata, paitsi puutarhassa kävellessään, Crawleyn suurista nyrkkitaisteluista. Hän tarinoi punaisista ja siannahkahousuista, ketunajoista Ring's Bottomissa, missä nyt asustavat piirikunnan köyhät mielipuolet, Lady Bonen kirjavasta kattuunista ja vannehameista. Kukaan ei välittänyt hänen puheistaan. Maailma oli luonut gentlemanin aivan uutta lajia – tarmoltaan kerrassaan gentlemanin vastakohdan, gentlemanin, joka käytti öljyttyjä vaatteita, automobiili-silmälaseja ja merkillistä lakkia, hajua synnyttävän herran, nopean yläluokkalais-maankiertäjän, joka alituiseen pakeni maanteitä pitkin tomua ja lemua, joita hän alituiseen synnytti. Ja hänen naisensa, kuten hän Bun Hillin väestöstä näytti, oli ahavoitunut jumalatar, yhtä vapaa hienostuksesta kuin mustalainen ja ulkoasultaan kuin käärö, jonka saattaa särkemättä kuljettaa mahdollisimman nopeasti.

Niin Bert kasvoi oppien ihailemaan nopeutta ja yritteliäisyyttä ja yleni, mikäli hänestä tuli jotain, jonkinlaiseksi polkupyörä-mekaanikoksi, jonka ammattitaito rajoittui pintapuoliseen tarkasteluun ja maalin raaputtamiseen. Eipä edes nopeinkaan pyöräilijä tyydyttänyt häntä, ja jonkun aikaa hän ponnisteli turhaan kiitäen kolme peninkulmaa tunnissa pitkin teitä, jotka kävivät yhä pölyisemmiksi ja vilkasliikkeisemmiksi. Mutta lopulta hänelle karttui säästöjä, ja silloin oli aika täytetty. Vähittäismaksu-järjestelmä auttoi viimeisen kuilun yli, ja eräänä kauniina ja ikimuistettavana sunnuntai-aamuna hän talutti uuden omaisuutensa myymälän läpi kadulle, nousi sen selkään Grubbin ohjaamana ja avustamana ja ajaa puhkui usvaan liikenteen piinaamalle valtatielle, kartuttaakseen Etelä-Englannin suloa uudella yleisen turvallisuuden haitalla.

"Taas Brightoniin!" sanoi ukko Smallways katsellessaan vihanneskaupan yläkerran akkunasta nuorinta poikaansa ylpeyden ja paheksumisen välimailla liikkuvin tuntein. "Hänen ikäisenään en ollut koskaan käynyt Lontoossa, en koskaan ollut Crawleya etelämpänä – en sen kauempana, kuin minne jaksoin kävellä. Eikä kukaan muukaan käynyt. Paitsi jos olivat vallasväkeä. Nyt kaikki käyvät kaikkialla, koko tämä hemmetin maa näyttää lentävän palasiksi. Brightoniin, jumaliste! Haluaako kukaan enää ostaa hevosia?"

"Ettepä voi sanoa minun käyneen Brightonissa, isä", virkkoi Tom.

"Etkä huolikaan käydä", sanoi Jessica terävästi; "vielä tästä lähteä rahojaan kuluttamaan!"

Bertin mieli oli joksikin aikaa niin kiintynyt moottoripyörän mahdollisuuksiin, ettei hän huomannutkaan sitä uutta suuntaa, jolla eteenpäin ponnisteleva ihmissielu etsi voimailua ja virkistystä. Häneltä jäi äkkäämättä, että moottoripyörä alkoi polkupyörän tavoin alentua arvoltaan ja menettää seikkailuluonteensa. Niin kummalta kuin se kuuluukin, huomasi Tom ensimäiseksi tuon uuden kehityksen. Mutta vaatihan puutarhan hoito häntä tarkkaamaan taivasta, ja Bun Hillin kaasulaitoksen naapuruus sekä läheinen Kristallipalatsi, josta yhtämittaa noustiin ilmaan, ja pian senjälkeen perunoille sateleva varalasti pakottivat yhdessä hänen hitaan järkensä havaitsemaan, että muutoksien jumalatar rupesi kohdistamaan mullistavan huomionsa yläilmoihin. Ensimäinen suuri ilmapurjehduspuuska oli juuri syntymässä.

Grubb ja Bert kuulivat siitä eräissä iltamissa, sitten kinematografi selvitti sen heille ja muuan halpahintainen ilmapurjehdusromaani antoi vauhtia Bertin mielikuvitukselle, ja niin hekin joutuivat toden teolla sen pyörteisiin.

Ensinnä pisti eniten silmiin ilmapallojen lisääntyminen. Niitä ilmestyi tuhka tiheästi Bun Hillin taivaalle. Varsinkin keskiviikko- ja lauantai-illoin oli melkein mahdotonta tähystellä neljännestuntia yläilmoihin keksimättä jossain ilmapalloa. Ja sitten, ajaessaan eräänä kauniina päivänä Croydonia kohti, Bert huomasi suunnattoman, patjan kaltaisen hirviön sukeltavan esiin Kristallipalatsin alueelta; oikein hänen täytyi astua pyörän selästä sitä tarkastamaan. Se muistutti patjaa, jonka kulma oli taittunut, ja sen alapuolella sijaitsi verrattain pieni kiinteä laite, joka kannatti ihmistä ja konetta; etupuolella hurisi potkuri ja takana ojentui jonkinlainen kankaasta tehty peräsin. Laite näytti raahaavan vastahakoista kaasulieriötä perässään, aivan kuin reipas piskuinen kettukoira hinaisi nuorasta arkaa kaasun paisuttamaa norsua. Kieltämättä tuo kaksiosainen hirviö liikkui ohjauksen mukaan. Se kohosi noin tuhannen jalan korkeuteen (Bert kuuli koneen surinan), purjehti etelää kohti, katosi kukkulain taakse, ilmestyi pienenä sinertävänä viiruna kauas idän puolelle kiitäen nyt sangen nopeasti lounaistuulessa, palasi Kristallipalatsin tornien yläpuolelle, kierteli niitä, valitsi laskupaikan ja painui alas näkymättömiin.

Bert huoahti syvästi ja kääntyi jälleen moottoripyöränsä puoleen.

Ja sitä seurasi kokonainen sarja omituisia ilmiöitä – lieriöitä, kartioita, päärynän muotoisia hirviöitä, ja lopulta ihmeellisesti kimalteleva aluminiumi-laite, jota Grubb oli taipuvainen pitämään jonkinlaisena sotakoneena, se kun muka muistutti panssarilevyjä.

Sitten ruvettiin toden teolla lentämään.

Читать дальше