Герберт Уэллс - Ilmasota - Tulevaisuuden kuvaus

Tämä yritys menestyi jo alun pitäen huonosti, kenties siitä syystä että laskupaikka oli taitamattomasti valittu. Ilmapallo tarvitsee aution aukeaman, ja hän valitsi ihmisjoukon. Hän teki päätöksensä äkkiä, riittävästi pohtimatta. Bert näki edessään mitä miellyttävimmän pikkukaupungin – korkean kirkontornin ympärillä ryhmän jyrkkiä kattoja, joihin puut loivat vaihtelua, ryhmän ympärillä muurin, jonka suuri portti aukeni puiden reunustamalle valtatielle. Kaikki maaseudun kaapelit ja johtolangat kulkivat sitä kohti kuin vieraat juhlaan pyrkien. Se näytti peräti kodikkaalta ja mukavalta, ja lukuisat liput olivat omiaan lisäämään sen hauskaa ulkomuotoa. Tietä myöten tuli ja meni melkoinen joukko rahvasta suurissa kaksipyöräisissä kärryissä ja jalkaisin, ja silloin tällöin vilisti vaunu yksiraiteista rataa pitkin. Ratojen risteyksessä, kaupungin ulkopuolella puiden alla oli vilkasta liikettä markkinakojujen ympärillä. Bertistä paikka näytti lämpimältä, ystävälliseltä ja kerrassaan viehättävältä. Hän liiti matalalla juuri puiden latvojen yläpuolella, ankkuri valmiina heitettäväksi satamaan saavuttaessa – läheni uteliaana, innokkaana ja, oman mielikuvituksensa mukaan, mieltäkiinnittävänä vieraana.

Hän kuvitteli saavansa ihailevien talonpoikain keskuudessa aikaan suurtöitä merkkikielellä ja satumaisilla kielellisillä keksinnöillä…

Ja sitten alkoi vastoinkäymisten sarja.

Köysi joutui epäsuosioon jo kauan ennen, kuin väkijoukko oli selvästi havainnut hänen tulonsa. Muuan vanhanpuoleinen ja ilmeisesti humalainen talonpoika, jolla oli kiiltävä musta hattu ja punainen sateenvarjo, keksi sen ensinnä, kun se laahusti hänen ohitsensa, ja hänessä heräsi häpeällinen kunnianhimo surmata se. Hän ajoi sitä rivakasti takaa häijysti huutaen. Se kulki vinosti tien poikki, loiskahti erääseen maitoastiaan ja läimähytti maitoisen häntänsä tehdastyttöjä kukkuroillaan olevaan automobiiliin, joka oli pysähtynyt kaupungin portin ulkopuolelle. Nämä kirkuivat äänekkäästi. Ihmiset kohottivat katseensa ja näkivät Bertin huitovan ilmassa; omasta mielestään hän tervehti kylläkin sydämellisin elein, mutta naisten hätähuutojen tähden väkijoukko arveli hänen tekevän loukkaavia liikkeitä. Sitten kori osui taitavasti porttitalon kattoon, iski poikki lipputangon, näppäili säveleitä muutamista sähkölangoista ja lennätti katkenneen langan piiskanläimähdyksen tavoin osaltaan kartuttamaan vihamielisyyttä. Takertumalla tiukasti koriin Bert pelastui viime tingassa syöksymästä suin päin maahan. Kaksi nuorta sotamiestä ja useat talonpojat huusivat hänelle jotain nyrkkiä puiden ja rupesivat juosten ajamaan häntä takaa, kun hän katosi muurin yli kaupunkiin. Ihailevia talonpoikia, vieläpäs mitä!

Ilmapallo loikkasi heti raisusti, kuten ne tekevät menettäessään osan kantamustaan maahan koskettaessaan, ja seuraavassa tuokiossa Bert näki allaan vilkasliikkeiselle torille johtavan kadun, jolla vilisi maalaisrahvasta ja sotamiehiä. Tylyyden hyökyaalto seurasi häntä yhä.

"Ankkuri alas", huusi Bert ja sanoi sitten: "varokaa kallojanne! Hei siellä alhaalla! Pitäkää varanne!"

Ankkuri kolisi jyrkkää kattoa myöten alaspäin särkyneiden tiilien seuraamana, loikkasi kadun poikki väkijoukon kirkuessa ja iski erääseen peililasiakkunaan suunnattoman rajusti. Ilmapallo vyöryi kuin kovassa aallokossa ja kori keikkui. Mutta ankkuri ei ollutkaan tarttunut kiinni. Se sukeltausi yhtäkkiä esiin kantaen toisessa haarakkeessaan, ikäänkuin tarkan valinnan tuloksena, pientä lapsentuolia ja kintereillään hurjistunut kauppamies. Se kohotti saaliinsa ilmaan, heilutti sitä ikäänkuin kiusallisen epävarmuuden valtaamana ja pudotti sen viimein sievästi ja ikäänkuin tarkoituksella erään kaalivarastonsa ääressä istuvan talonpoikaisvaimon päähän.

Jokainen oli nyt huomannut ilmapallon, jokainen koetti saada käsiinsä joko ankkurin tai laahusköyden. Pyyhältäen heilurin tavoin joukon läpi, niin että ihmiset lennähtivät oikealle ja vasemmalle, ankkuri osui jälleen maahan, tavoitteli turhaan muuatta tukevaa sinipukuista ja olkihattuista herrasmiestä, iski jalustan erään rihkamavaraston alta, sai erään polvihousuihin puetun pyöräilijäsotilaan hyppäämään vuorikauriin lailla ja takertui erään lampaan takajalkoihin; eläin parka koetti hurjasti sätkytellen turhaan päästä vapaaksi ja raahautui ankkurin mukana lepoasentoon torin keskellä sijaitsevan kiviristin juurelle. Ilmapallo pysähtyi nytkähtäen. Seuraavassa tuokiossa parikymmentä aulista kättä hinasi sitä maahan päin. Samassa hetkessä Bert tunsi ensi kerran ripeän tuulen puhaltavan hänen ympärillään.

Muutamia sekunteja hän seisoi hoippuen korissa, joka nyt keikkui pyörryttävästi, ja tarkasti hurjistunutta väkijoukkoa koettaen koota ajatuksiaan. Tämä epäonnistuminen hämmästytti häntä suuresti. Olivatko nuo ihmiset todellakin niin harmissaan? Jokainen näytti suuttuneen hänelle. Hänen tulonsa ei tuntunut huvittavan ketään. Tuo hälinä kuulosti melkoisessa määrässä sadattelemiselta – vieläpä kapinaltakin. Useat komeapukuiset virkamiehet koettivat turhaan hillitä väkijoukkoa. Ilmassa heilui nyrkkejä ja keppejä. Ja kun Bert näki erään miehen juoksevan väkijoukon laidasta heinäkuorman luo ja noutavan sieltä kirkaspiikkisen hangon ja erään sinipukuisen sotilaan riisuvan vyönsä, silloin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei tämä pieni kaupunki yhtä kaikki ollutkaan mikään hyvä laskupaikka.

Hän oli itsepintaisesti kuvitellut, että hänestä tehtäisiin jonkinlainen sankari. Nyt hän tiesi erehtyneensä.

Hän oli kenties kymmenen jalkaa väkijoukon yläpuolella tehdessään päätöksensä. Hän heräsi jälleen toimintaan, hypähti istuimelle ja putoamisen vaarasta välittämättä irroitti ankkuriköyden renkaasta, riensi laskuköyden luo ja päästi senkin irti. Ankkuriköyden putoamista ja ilmapallon nopeata loikkausta tervehdittiin käheällä suuttumuksen huudolla ja hänen päänsä ohitse suhahti jotain – hän arveli sitä myöhemmin lantuksi. Laahusköysi seurasi toveriaan. Väkijoukko näytti hypähtävän hänen luotaan. Hirvittävästi kahisten ilmapallo hankasi telefonipylvästä vasten, ja hän odotti jännittyneenä, että nyt joko syntyisi sähköräjähdys tai öljytty silkki repeisi tai molemmat tapahtumat yhdessä tuhoisivat hänet. Mutta onni suosi häntä.

Seuraavassa tuokiossa hän oli kyyrysillään korin pohjassa ankkurin ja molempien köysien painosta vapautuneen ilmapallon syöksyessä vielä kerran ylöspäin ilman halki. Hän pysyttelihe pohjalla jonkun aikaa, ja kun hän viimein katsahti jälleen alas, oli tuo vähäinen kaupunki muuttunut varsin pikkuruiseksi ja kiersi muun Ala-Saksan kera kehässä hänen koriaan – tai ainakin näytti tekevän niin.

Totuttuaan pallon kiertämiseen hän havaitsi sen varsin mukavaksi, sillä eihän nyt tarvinnut enää liikuskella ympäri koria.

Myöhään eräänä viehättävänä kesäisenä iltapäivänä vuonna 191-, mukaillaksemme esitystapaa, joka aikoinaan miellytti G.P.R. James'in [Suosittu englantil. kirjailija, eli 1801-1860. Aloitti useimmiten kertomuksensa samansuuntaisilla kuvauksilla. Suom. muist.] lukijakuntaa, muuan yksinäinen ilmapurjehtija – kuten muinen klassillisten romaanien yksinäinen ratsastaja – liiteli Mainin seutujen ylitse koilliseen päin noin yksitoista tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella ja yhä vielä verkalleen pyörien. Hän kurotti päätään korista ja tarkasteli alapuolella olevaa seutua perin pohjin ymmällään. Tuon tuostakin hänen huulensa muodostelivat kuulumattomia sanoja. "Kehtaavatkin ampua", esimerkiksi, ja "Kyllä minä tulen alas, kunhan vaan keksin keinon". Korin laidalla liehui "Aavikon dervisshin" kaapu turhaan kehottaen valkoisen lipun tavoin varovaisuuteen.