Герберт Уэллс - Kun nukkuja herää

Sinipunervapukuinen mies vastasi hellästi, puhuen hiukan ulkomaisella murteella, ainakin Nukkujan mielestä: "Te olette aivan terve. Teidät on tuotu tänne sieltä, missä vaivuitte uneen. Olkaa rauhassa. Te olette jo jonkun aikaa – nukkunut. Ollut valekuollut".

Hän sanoi vielä jotain, jota Graham ei kuullut, ja otti käteensä pienen pullon. Graham tunsi, miten vilvoittavalla, tuoksuvalla nesteellä hierottiin hänen otsaansa ja hän tunsi suuresti virkistyvänsä. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä.

"Voitteko paremmin?" kysyi sinipunervapukuinen mies, kun Graham avasi silmänsä. Kysyjä oli miellyttävä, noin kolmenkymmenen vuotias mies, jolla oli vaalea suippoparta ja kaulassaan pukua kiinnipitävä kultainen solki.

"Voin", vastasi Graham.

"Te olette ollut vaipuneena uneen pitkän aikaa. Valekuoleman uneen. Ymmärrättehän? Valekuollut? Se kai ensiksi kummastuttaa teitä, mutta minä vakuutan, että kaikki nyt on hyvin".

Graham ei vastannut, mutta nämät sanat rauhoittivat häntä. Hän katseli vuoroin kutakin häntä ympäröivää miestä. Nämät tuijottivat uteliaina häneen. Hän arveli olevansa jossain Cornwallissa, mutta hän ei voinut yhdistää nykyisiä vaikuttimiaan tähän luuloonsa.

Asia, joka oli ollut hänen mielessään hiukkaista ennen kuin hän nukahti Boscastlessa, johtui jälleen hänen mieleensä, päätös, joka oli ollut varma, mutta jota hän ei ollut pannut toimeen.

"Oletteko sähköittänyt serkulleni?" kysyi hän. "E. Warming, 27,

Chancery Lane?"

Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Mutta hänen täytyi kysyä uudelleen. "Mikä omituinen tapa käyttää kurkkuääniä!" kuiskasi punatukkainen mies. "Sähköittänyt, sire?" kysyi vaaleapartainen mies hyvin kummastuneena.

"Hän tarkoittaa sähkötelegrammia", selitti kolmas miellyttävän näköinen, noin kahdenkymmenen vuotias nuori mies. Vaaleapartainen mies huudahti. "Olenpa minä typerä! Olkaa huoleti, sire, kyllä kaikki toimitetaan", sanoi hän Grahamille. "Vaikeata on ehkä sähköittää serkullenne. Hän ei ole nyt Lontoossa. Mutta elkää huolehtiko siitä; te olette nukkunut hyvin kauvan ja pääasia on nyt tointua täydellisesti, sire".

"Oh!" sanoi Graham, ja rauhottui. Tämä kaikki tuntui suurelta arvoitukselta, mutta kai nuo kolme oudoissa pukimissa olevaa miestä tiesivät, mitä tekivät. He kyllä näyttivät omituisilta ja sali oli omituinen. Hänet oli varmaankin viety johonkin vasta perustettuun laitokseen. Hän epäili hetkisen. Tämä oli varmaankin joku yleinen näyttelysali. Hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa siitä Warmingille. Mutta sali ei näyttänyt oikein sellaiselta. Eikä häntä olisi alasti jätetty yleiseen näyttelysaliin.

Sitten äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä selvisi hänelle, mitä oli tapahtunut. Ei ollut mitään väliastetta epäilyksensä ja vakaumuksensa välillä. Äkkiä tiesi hän nukkuneensa hyvin kauvan; ikäänkuin hän olisi lukenut toisten ajatukset ymmärsi hän kaiken katsoessaan ympärillään olijoiden kasvoihin. Hän katsoi tavattoman mielenliikutuksen vallassa terävästi heihin. Oli aivan kuin toiset olisivat lukeneet kaiken hänen silmistään. Hän liikutti huuliaan puhuakseen, mutta ei voinut sanaakaan sanoa. Selittämätön halu salata ajatuksensa heräsi hänessä samalla kun hän oli päässyt totuuden perille. Hän katseli paljaita jalkojaan sanomatta sanaakaan. Hänellä ei ollut enää halua puhella. Hän vapisi kovasti.

Hänelle annettiin punertavaa vihertävään vivahtavaa juomaa, jolla oli lihan maku, ja hän tunsi, miten voimansa kasvoivat.

"Tämä – tämä virkistää minua", sanoi hän käheällä äänellä ja ympärillä olijat osoittivat kunnioittavilla sanoilla iloaan. Nyt hän oli kaikesta aivan selvillä. Hän aikoi puhua ja taas uudelleen puhua, mutta ei hän nytkään voinut.

Hän hengitti syvään ja koetti kolmannen kerran puhua. "Kuinka kauvan?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä. "Kuinka kauvan minä olen nukkunut?"

"Jokseenkin kauvan", vastasi vaaleapartainen mies luoden silmäyksen toisiin.

"Kuinka kauvan?"

"Hyvin kauvan".

"Niin – niin", sanoi Graham äkkiä kärttyisesti. "Mutta minä tahtoisin – onko se – onko se useampia vuosia? Hyvin monta vuotta? Jotain on tapahtunut – mutta minä olen sen unohtanut. Ajatukseni ovat sekaisin. Mutta te – " Hän nyyhkytti. "Elkää salatko mitään minulta. Kuinka kauvan – ?"

Hän vaikeni hengittäen epäsäännöllisesti. Hän hieroi silmiään ja odotti vastausta.

Miehet keskustelivat puolikovaa.

"Viisi vai kuusi?" kysyi hän arasti. "Kauvemminko?"

"Paljoa kauvemmin".

"Vielä kauvemmin!"

"Vielä kauvemmin".

Hän katsoi heihin, olisi voinut luulla paholaisten kiusaavan häntä ja nykivän hänen kasvolihaksiaan. Hänen katseensa näytti kysyvän.

"Monta vuotta", sanoi vaaleapartainen mies.

Graham koetti nousta istualleen. Laihalla kädellään pyyhki hän kyyneleitä poskiltaan. "Monta vuotta!" kertasi hän. Hän sykersi silmänsä umpeen, avasi ne, ja loi katseen toisesta hänelle oudosta esineestä toiseen.

"Kuinka monta vuotta?" kysyi hän.

"Teidän täytyy valmistautua kuulemaan hämmästyttäviä asioita".

"No niin?"

"Yli grossi vuotta".

Tuo outo sana ärsytti häntä. "Yli mitä ?"

Kaksi miehistä vaihtoi pari sanaa keskenään. Hän ei heidän nopeasta puhelustaan eroittanut muuta kuin sanan "desimaali".

"Kuinka monta vuotta te sanoitte?" kysyi Graham. "Kuinka kauvan?

Elkää katsoko minuun noin. Sanokaa".

He alkoivat uudelleen puhella puolikovaa, jolloin hän erotti sanat:

"Yli kaksi vuosisataa".

" Mitä ?" huudahti hän kääntyen nuorimman puoleen, joka oli ne sanat lausunut. "Mitä sanotte? Mitä se oli? Kaksi vuosisataa !"

"Niin", sanoi vaaleapartainen mies. "Kaksi sataa vuotta".

Graham kertasi sanat. Hän oli valmistautunut kuulemaan, että hän oli nukkunut hyvin kauvan, mutta sittenkin tämä suora vastaus aivan huimasi häntä.

"Kaksi sataa vuotta", sanoi hän taas tuntien sielussaan aukenevan aivan kuin suunnattoman syvyyden; ja sitten: "Oh, mutta – !"

Toiset eivät vastanneet.

"Te – sanoitteko – ?"

"Kaksi sataa vuotta. Kaksi vuosisataa", sanoi vaaleapartainen mies.

Syntyi äänettömyys. Graham katsoi heihin ja näki heidän puhuvan totta.

"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi hän valittavalla äänellä. "Minä näen unta. Olin valekuollut. Eihän valekuolema kestä niin kauvaa. Se ei ole totta – te ilveilette vaan kanssani! Sanokaahan – enkö minä muutama päivä sitten kävellyt pitkin Cornwallin kallioita?"

Äänensä sortui.

Vaaleapartainen mies alkoi epäröiden puhua. "Minä en tunne perin tarkoin niitä asioita, sire", sanoi hän arasti luoden katseen toisiin.

"Aivan oikein, sire", sanoi nuorin heistä. "Boscastle, vanhassa Cornwallin herttuakunnassa – sijaitsi maan lounaisosassa suurten laitumien takana. Siitä on vielä yksi talo jälellä. Minä olen käynyt siellä".

"Boscastle!" Graham loi katseensa nuorimpaan. "Juuri niin —

Boscastle. Pieni Boscastle. Minä vaivuin uneen jossain siinä kylässä.

Minä en muista paikkaa aivan tarkoin. Minä en muista paikkaa aivan tarkoin".

Hän painoi molemmat kätensä otsalleen ja sopersi: "Yli kaksi sataa vuotta !"

Hän alkoi puhua nopeasti, kasvonsa olivat vääntyneet, mutta sydäntään kouristi. "Mutta jos se on kaksisataa vuotta, niin jokainen olento, jonka tunsin, jolle puhuin ennen nukkumistani, on kuollut".

Toiset eivät vastanneet.

"Kuningatar ja kuninkaallinen perhe, ministerit, kirkko ja valtio.

Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät kaikki kuolleet – "

"Löytyykö vielä Englantia?"

"Tämä sali, missä nyt olen, onko se Lontoossa?"