Герберт Уэллс - Kun nukkuja herää

Valkoisella pinnalla näkyi nyt kirkkailla väreillä tehty maisema, ja keskellä tätä maisemaa liikkui henkilöitä; ne eivät ainoastaan liikkuneet vaan puhuivatkin kirkkaalla äänellä. Oli aivan kuin olisi katsellut oikeita ihmisiä kiikarin läpi ja kuunnellut puhetta pitkän torven avulla. Häntä huvitti heti toiminta. Mies käveli edes ja takaisin äkeästi puhellen kauniille mutta nenäkkäälle naiselle. Molemmat olivat puetut niihin siroihin pukuihin, jotka Grahamista näyttivät niin oudoilta. "Minä teen työtä", sanoi mies, "mutta mitä te teette?"

"Aha!" sanoi Graham. Hän unohti kaiken muun ja istahti tuoliin. Vähän myöhemmin kuuli hän nimensä mainittavan, kuuli lauseen "kun Nukkuja herää" käytettävän sananlaskuna asiasta, joka aina lykätään tuonnemmaksi, ja hän tunsi oman itsensäkin niin kaukaiseksi ja uskomattomaksi. Mutta vähän ajan kuluttua tunsi hän nuo molemmat henkilöt yhtä hyvin kuin läheisimmät ystävänsä.

Vihdoin loppui tämä pienoisdraama ja valkoinen kalteva pinta oli jälleen valkoinen.

Hän oli saanut katsahtaa omituiseen maailmaan. Se oli epäilevä, nautinnonhimoinen, tarmokas, viekas, samalla myöskin kamalan, ekonoomisen taistelun maailma. Tässä draamassa oli viittauksia, joita hän ei voinut ymmärtää, nopeita tapauksia, jotka viittasivat omituisiin muutoksiin moraalisessa mielipiteessä ja tavoissa. Sininen puku, jonka ensiksi kaupungin nähdessään oli ollut niin valtaavana värinä, näyttäytyi yhä selvemmin ja selvemmin olevan alhaiston pukuna. Hän oli varma siitä, että tämä realistisen voimakas kertomus kuvasi nykyaikaa. Se päättyi murhenäytelmään, joka teki tärisyttävän vaikutuksen. Hän seisoi tuijottaen valkoiseen pintaan.

Vihdoin hän vavahti ja hieroi silmiään. Tämä entisajan novellia korvaava kertomus oli niin perinpohjin lumonnut hänet, että, kun hän huomasi olevansa valkoisella ja viheriäisellä verhotussa huoneessa, säikähti hän melkein yhtä paljon kuin ensi kertaa herätessään.

Hän nousi ja ajatuksensa palasivat hänen omaan ihmemaahansa. Esitetty kertomus haihtui mielestä ja hän muisti selvästi jälleen tungoksen kadulla, salaperäisen Neuvoston, eri tapaukset heräämisensä jälkeen. Nuo kertomuksen ihmiset olivat puhuneet Neuvostosta ikäänkuin jostain maailmaa hallitsevasta voimasta. Ja he olivat puhuneet Nukkujasta; hän ei silloin ollut päässyt täyteen selvyyteen siitä, että juuri hän oli tuo Nukkuja. Hän koetti tarkkaan muistella, mitä he olivat sanoneet…

Hän palasi makuuhuoneesen ja koetti nähdä jotain ilmanvaihtokoneen liikkuvien siipien lomitse. Sen liikkuessa kuului tasaista, koneen tapaista kohinaa. Muuten vallitsi syvä hiljaisuus. Vaikka hänen huoneessaan vallitsi täydellinen päivä, näki hän pienen viilekkeen tumman sinistä – melkein mustaa – taivasta, jolla kiilui pieniä tähtiä.

Hän alkoi jälleen tutkia huonettaan. Hän ei millään keinoin saanut auki ovea, ei löytänyt kelloa tai muuta keinoa, jolla hän olisi voinut kutsua palvelijoita luokseen. Ei hän enää kummastellut mitään, mutta hän oli utelias ottamaan selvää kaikesta. Hän halusi saada tarkan tiedon siitä, missä suhteessa hän oli näihin kaikkiin uusiin keksintöihin. Ensiksi päätti hän rauhallisesti odottaa, kunnes joku tulisi hänen luokseen. Mutta pian tuli hän rauhattomaksi, hän halusi saada tietoja, huvituksia, tuoreita vaikutelmia.

Hän palasi toisessa huoneessa olevan koneen luo, ja pian oli hän keksinyt keinon, miten hän voi vaihtaa koneesen uusia silinteriä. Tätä tehdessään tuli hän ajatelleeksi, että näiden pienien koneiden avulla oli puhekieli saanut niin varman muodon, että se kahden sadan vuoden jälkeen oli niin perin selvää ja helppoa ymmärtää. Sattumalta valitsemansa silinterit esittivät musikaalista näytelmää. Alussa oli se suuremmoisen kaunis, muuttui sitten aistilliseksi. Sanoista selvisi hänelle, että se oli muunnos Tannhäuser-tarinasta. Musiikki oli hänelle vierasta, mutta esitys oli realistista ja siinä oli tuota omituisuutta, joka ilmeni kaikessa tämän uuden ajan keksinnöissä, Tannhäuser ei mennytkään Venusvuoreen, vaan Nautinnon kaupunkiin. Mikä oli Nautinnon kaupunki? Luultavasti unelma, mielikuvitusrikkaan, nautinnonhaluisen kirjailijan keksintö.

Tämä herätti hänen mielenkiintoaan ja uteliaisuuttaan. Tarina kehittyi kuvaten suurella kiihkolla erikoista, rikasta tunne-elämää. Äkkiä tarina tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja tämä tunne kasvoi hänessä sitä myöten kun tarina kehittyi.

Hänen tunteensa nousivat kapinaan. Esitys ei ollut mitään maalauksia tai ihannoituja kuvia, vaan valokuvattua tosielämää. Kahdennenkymmenennen toisen vuosisadan Venusvuori inhoitti häntä, ja unohtaen, mikä asema oli alastomalla taiteella 19:llä vuosisadalla, heräsi hänessä arkaistinen suuttumus. Hän nousi, tyytymättömänä ja puoleksi häveten katselleensa tällaista yksinäänkin. Hän iski nyrkillään koneesen koettaen väkivalloin saada sitä äkkiä seisahtumaan. Jotain kuului särkyvän. Sininen välähdys iski koneesta häntä käsivarteen koukistaen sen, ja kone pysähtyi. Kun hän seuraavana päivänä tahtoi panna Tannhäuser silinterin sijaan toisen, huomasi hän koneen menneen rikki…

Hän käveli pitkin huonetta nurkasta nurkkaan sietämättömän, suunnattoman levottomuuden vallassa. Kaikki se, mitä hän oli kuullut koneesta ja omin silmin nähnyt, hämmensi ja kiihoitti häntä. Eniten hämmästytti häntä se, että 30 vuotisen elämänsä aikana ei hän koskaan ollut koettanut luoda kuvaa tulevaisuudesta. "Me valmistamme tulevaisuutta", sanoi hän, "mutta ei ainoakaan meistä viitsi ajatella, mitä tulevaisuutta me valmistamme. Ja tässä se nyt on!"

"Missä he ovat, mitä on tehty? Miten minä olen joutunut keskelle tätä kaikkea?" Hän odotti kyllä näkevänsä suuria katuja sekä taloja ja paljon kansaa. Mutta nuo taistelut kadulla! Ja tuo rikkaiden miesten luokan systemaattinen aistillisuus!

Hän ajatteli Bellamytä, jonka Sosialistinen Utopia nimisen romaanin sankari oli niin omituisen tarkkaan ennustanut, mitä tulee tapahtumaan. Mutta tämä ei ollut mitään utopiaa, tämä ei ollut sosialistinen valtio. Hän oli jo kylliksi nähnyt huomatakseen, että nuo entiset vastakohdat, ylellisyys, tuhlaus ja nautinto toisella puolen ja äärimmäinen köyhyys toisella puolen, yhä olivat olemassa. Hän tunsi kyllin tarkoin elämän pääkysymykset voidakseen tehdä tämän johtopäätöksen. Eivät ainoastaan kaupungin jättiläisrakennukset ja tungos kaduilla, vaan tiellä kuulemansa huudot, Howardin levottomuus, koko ympäristö ilmaisi, että suuri tyytymättömyys oli vallalla. Missä maassa hän oli? Englannissa varmaankin, mutta nyt se tuntui niin "epäenglantilaiselta". Hän koetti kuvitella, millainen muu maailma olisi, mutta salaperäinen verho esti hänen ajatuksiaan.

Hän liikkui huoneessaan, tarkastaen kaikkea kuten häkkiin suljettu villipeto. Hän oli hyvin uupunut, mutta se oli tuota hermostunutta väsymystä, joka ei salli ihmisen lepäävän. Hän kuunteli pitkän aikaa ilmanvaihtokoneen alla kuullakseen jonkun heikon kaiun kapinasta, jonka hän tiesi kaupungissa jatkuvan.

Hän alkoi puhua itsekseen. "Kaksi sataa kolme vuotta!" sanoi hän itsekseen useamman kerran, naurahtaen typerästi. "Minä olen siis kahden sadan kolmenkymmenen kolmen vuotias! Maailman vanhin mies! Tämä aika ei näytä pysyneen siinä mielipiteessä, kuten minun nuoruudessani, että hallitus on uskottava vanhimmalle. Minulla on suurimmat oikeudet. Minä höpisen turhia! Minä muistan turkkilaisten väkivaltaisuudet aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Todellakin pitkä ikä! Hahaha!" Hän ensiksi hämmästyi kuullessaan oman naurunsa, ja sitten alkoi hän nauraa vapaammin ja kovemmin. Sitten huomasi hän käyttäytyvänsä narrimaisesti. "Rauhoitu", sanoi hän. "Rauhoitu!"